[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Monumentin varjossa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Liisa-Maria Hakala-Zilliacus <hakalazilliacus at gmail.com> FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pietinen, Markku: Tulivuori ja marttyyri. Perhekuvassa Eila Hiltunen ja Otso
Pietinen.. Otava, 2012. 350 sivua.


Monumentin varjossa
---------------------------------------------------------

Markku Pietisen kaksoiselämäkerta omista vanhemmistaan, kuvanveistäjä Eila
Hiltusesta ja valokuvaaja Otso Pietisestä, on mielenkiintoinen sukukronikka,
kahden taiteilijan ristiriitaisen liiton kuvaus ja palanen suomalaisen taiteen
historiaa. Poika kirjoittaa itsensä mukaan tarinaan, jossa on sekä lämpöä
ja ymmärrystä että lähes julmaa tarkkanäköisyyttä kirjan
päähenkilöitä kohtaan.

Markku Pietisen teos on hänen vanhempiensa Eila Hiltusen (1922−2003) ja Otso
Pietisen (1916−1993) kaksoiselämäkerta. Ei ole mitenkään epätavallista,
että tunnettujen henkilöiden elämäkerturiksi ryhtyy heille läheinen ja
tarinan asianosainen, eikä sekään, ettei omaiskertoja aina malta olla
tuomatta itseään mukaan kolmanneksi päähenkilöksi. Tämä poika ei
kuitenkaan nosta itseään samalla jalustalle vanhempiensa kanssa eikä korosta
omaa erinomaisuuttaan. Kirjoittaja näkee paitsi vanhempiensa
epätäydellisyyden, myös omansa.

Markku Pietinen kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisesti. Eila Hiltunen,
kirjan tulivuori, on tarinan keskiössä. Hän oli poikkeusyksilö, lahjakas ja
kunnianhimoinen kuvataiteilija. Valmistuttuaan vuonna 1946 kuvanveistäjäksi
Suomen Taideakatemian koulusta Eila Hiltunen muovaili ensin perinteiseen tapaan
ja ajan yleisen maun mukaisesti muotokuvia ja pieniä vapaita veistosfiguureja.
Sitten hän ulkomaisten vaikutteiden johdosta ja monen muun suomalaistaiteilijan
tavoin suuntautui abstraktimpaan muotoon ja löysi hitsauksen, josta tuli hänen
taiteensa tavaramerkki. Eila Hiltunen oli uranuurtaja perinteisesti miehisellä
alalla ja käytti tekniikoita ja materiaaleja, joita ei siihen mennessä ollut
useinkaan nähty naisen käsissä.

Kuvanveistäjän aviopuoliso, kirjan marttyyri, oli valokuvaaja Otso Pietinen,
taiteilija hänkin. Pojan todistuksesta saa kuvan, että perheeseen mahtui vain
yksi tähti ja toiselle puolisolle jäi kotona ennen kaikkea tohvelisankarin ja
palvelijan rooli. Avioelämää tuskin edesauttoi vahvan anopin asuminen
perheessä parinkymmenen vuoden ajan. Oma äiti oli Eila Hiltuselle tärkeä
ihminen.

Eila Hiltunen oli suorapuheinen ja vaatelias, ilmeisesti narsistinenkin.
Vanhemmiten hänessä oli myös katkeruutta, sillä hän koki oikeistolaisena
tulleensa kollegojen ja julkisen vallan syrjimäksi. Näin siitä huolimatta,
että hän sai julkista tunnustusta paljonkin: Pro Finlandia -kunniamerkin,
professorin arvonimen, valtion viisivuotisen taiteilija-apurahan,
Suomi-palkinnon ja useita julkisia tilauksia. Toivottu akateemikon arvonimi jäi
kuitenkin puuttumaan.

Ulkomailla häntä ymmärrettiin paremmin, näyttelyt saivat hyviä kritiikkejä
ja teoksia tilattiin. Hän onkin kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia
kuvataiteilijoita. Taiteilija-äiti oli aika ajoin erossa perheestään uran
edistämisen vaatimien ulkomaanmatkojen tähden. Kirjan mielenkiintoista antia
on näiden yksinäisten ja itsenäisten ulkomaanmatkojen kuvaus. Rohkea nainen
opetteli vieraita kieliä, matkusti yksin ja meni, minne halusi. Omana agenttina
toimiminen ei aina kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta, eikä Amerikan
valloitus täysin onnistunut hyvästä yrityksestä huolimatta. Kauppa kävi
paremmin Lähi-idässä, ja ulkomaalainen nainen sai suuret veistoksensa shaahin
Iraniin ja öljysheikkien Saudi-Arabiaan.

Kirjassa suuren huomion saavat kaksi Hiltunen−Pietinen -perheen elämässä
tärkeää ja työlästä tapahtumaa: Sibelius-monumentin valmistaminen ja
keskiaikaisen tornin hankinta Italiasta. Suomen tunnetuin julkinen veistos
valmistui 1967, ja samana vuonna ostettiin perheen toiseksi kodiksi torni
Toscanasta. Sibelius-monumenttia, jota nyt pidetään uljaana mestariteoksena,
ei aluksi ymmärretty. Kansa karsasti, kun se ei ollut ”näköinen”, ja
taidepiireissä puhdasoppisimmat modernistit vieroksuivat Eila Hiltusen
koristeellista kädenjälkeä.

Vaikka Otso Pietinen ymmärrettävästi jää elämäkerrassa kuuluisaa
puolisoaan vähemmälle huomiolle, hänen toimintansa valokuvaajana
perheyrityksessä ja aktiivina valokuvajärjestöissä saa ansaitsemansa
huomion. Se on osa suomalaisen valokuvataiteen historiaa. Myös kummankin
puolison sukuhistoria on kiinnostavaa luettavaa. Tässä tarinassa pääsevät
esiin myös Eila Hiltusen ja Otso Pietisen tärkeimmät avustajat ja
työtoverit.  

Kunnianhimoiselle äidille saattoi olla pettymys, ettei hänen omista lapsistaan
tullut taiteilijoita. Aikuista poikaansa taiteilija syytti kirjeessään siitä,
ettei tämä osannut nähdä äitinsä uraa ”oikeissa suhteissa vaan olet
siinäkin yhtä pahansuovan lättäjalkainen kuin kuka tahansa tavallinen
suomalainen”. Nyt poika kirjassaan paitsi kunnioittaa äitinsä
elämäntyötä, antaa takaisin: äidin tekojen ja puheiden kuvauksiin sisältyy
sarkastisiakin sävyjä. Kirjoittaminen hankalista kokemuksista on varmaan ollut
terapeuttista, ja tekstissä on paljon hiljaista, kuin surunsekaista huumoria.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/