[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mitä Linné sanoi mielisairauksista?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kirsi Tuohela <kirsi.tuohela at utu.fi> FT, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Uddenberg, Nils: Linné och mentalsjukdomarna. Atlantis, Stockholm, 2012. 149
sivua.


Mitä Linné sanoi mielisairauksista?
---------------------------------------------------------

Jälkimaailma tuntee ruotsalainen Carl von Linnén (1707–1776) ennen muuta
luonnontutkijana, joka loi kasvi- ja eläinkunnan tutkimukseen
luokittelusysteemin. Hän oli kuitenkin myös lääkäri, toimi jonkin aikaa
teoreettisen lääketieteen professorina Uppsalassa ja pyrki systematisoimaan
myös sairaudet. Nils Uddenbergin teos Linné och mentalsjukdomarna valaisee
tätä vähemmän tunnettua puolta Linnéstä ja keskittää huomion mielen
sairauksia sisältäviin luokkiin.

Linnén maailmanmaineeseen kohonnut Systema naturae -teos ilmestyi ensimmäisen
kerran 1735. Se kertoo osittain Hollannissa koulutuksensa saaneen
luonnontieteilijän ja lääkärin kiinnostuksesta paitsi sairauksiin, myös
kasvikuntaan ja muuhun biologiaan. Uppsalan lääketieteen professuurin hoitoon,
johon Linné valittiin 1741, kuului opetusta, ja lukuvuonna 1741–1742 Linné
alkoi luennoida sairauksien systematiikasta, Systema morborum. Hänen
tieteellinen tavoitteensa oli sama kuin muunkin biologisen tiedon ja ennen muuta
botaniikan kohdalla: tehdä tunnetuiksi ja nimetä kaikki sairaudet. Linnélle
kyky tunnistaa ja nimetä luonnonilmiöitä oli kaiken luonnontieteen perusta.
Selkeiden ja yksinkertaisten kriteerien avulla ilmiöt jaettiin ryhmiin, jotka
jaettiin pienempiin ryhmiin kunnes tultiin yksittäiseen sairauteen, jolle
voitiin antaa yleisesti hyväksyttävä nimi.

Ajan tavan mukaan Uppsalankin luentoja seurasivat sekä lääkärin että papin
urasta kiinnostuneet nuoret miehet. Lukuvuonna 1746–1747 yleisön seassa istui
torpanpoika Pehr Osbeck (1723–1805), joka teki selkeät ja huolelliset
muistiinpanot Linnén sairauksia koskevista luennoista ja puhtaaksikirjoitti ne.
Luentomuistiinpanot, 600-sivuinen käsikirjoitus, on tallella Tukholmassa,
Karoliinisen intituutin Hagströmer-kirjastossa. Humanistisen ja
lääketieteellisen tutkimuksen yhdistämisestä palkittu psykiatrian professori
Nils Uddenburg on ottanut käsikirjoituksen mielen sairauksia koskevan osan,
Morbi mentales, ja syventynyt sen luentaan. Teos Linné och mentalsjukdomarna
sisältää sekä Uddenburgin analyysin ja taustoituksen että Pehr Osbeckin
Linnén luentoja koskevat muistiinpanot. Se sisältää näiden lisäksi vielä
liitteenä 16-vuotiaan opiskelijan, Anders Johan Hagströmin keväällä 1769
tekemät muistiinpanot Linnén samoista,  Systema morborum -luennoista.

Systematiikka ja empiria

Uddenbergin taustoitus Linnén sairauksien luokista on valaiseva. Linné oli
tutustunut systematiikkaan Hollannissa ja lähti aikalaistensa tavoin ylemmän
tason luokista kohti pienempiä ryhmityksiä (classis, ordo, species, art).
Sairauksien luokituksessa esimerkiksi melancholia on ryhmä taudinkuvia, jotka
kuuluvat samaan ”sukuun” (”släktet”), mutta josta on monta ”lajia”
(”art”), alatyyppiä ja siis monta ilmenemismuotoa.

Uddenberg muistuttaa, että Linné oli empiirisesti suuntautunut. Lähtökohta
oli, että luontoa koskevan tiedon tuli olla mitattavissa, punnittavissa tai
laskettavissa. Tiedon muodostuksen tuli perustua havaintoon ja siten
sairauksiakin koskeva tieto tuli rakentaa havaittavien oireiden varaan.
Ihanteena oli löytää myös sairauksista piirteitä, jotka olivat yhtä
yksiselitteisesti havaittavissa kuin heteiden ja emien lukumäärä kasveissa.
Mielen sairauksien kohdalla tätä ihannetta ei ollut aivan helppo saavuttaa.
Linné kuitenkin muistutti, että sairauksien tuntemus olisi pidettävä
erillään siitä, mitä ajateltiin niiden syntymisestä. Osbeck kirjoitti
muistiin Linnén sanoneen, että sairauksiin liittyy ”ilmiöitä tai
sisäisiä poikkeamia” tai toisaalta”oireita tai ulkoisia poikkeamia” ja
että Medicus tunnistaa sairauden jälkimmäisestä. Luokittelu perustui siis
oireisiin, jotka olivat havaittavissa; ne perustuivat ulkoisiin merkkeihin,
siitä että ”ihmisruumiin ominaisuudet tai toiminnot olivat
häiriintyneet”. Kuitenkin ihmisen ominaisuudet ja toiminnot olivat sekä
ruumiillisia että henkisiä, ja siksi myös mielen sairaudet olivat osa Linnén
sairauksien systematiikkaa.

1740-luvun luennoissaan Linné jaotteli sairaudet yhdeksään luokkaan.
Kysymykset siitä, sisältyikö oireisiin kuumetta vai ei, kipua vai ei tai
oliko havaittavia nesteen tai kasvaimen muodostumisia, toimivat luokittelun
perusteina. Vaikka luokittelu ulkoisten oireiden perusteella ei vakuuta
nykylukijaa, on muistettava, että niin Linnén kuin muidenkin sairauksien
systematiikkaa 1700-luvulla rakentaneiden tavoite oli luoda järjestystä siihen
kaaokseen, jota aikakauden lääkäri työssään kohtasi. Nämä uranuurtajat
halusivat tieteellistää lääkintätointa, ja luokittelu ja havaintoon
luottaminen olivat ne tieteellisen järjestyksen ja ymmärryksen luomisen
välineet, joita ylipäätään oli tarjolla.

Mielen sairauksien diagnostiikka

Nils Uddenbergin huomion kohteena on Linnén systematiikan luokka 4, Morbi
mentales, jossa sielulliset kyvyt ovat vaurioituneet. Kirjoittaja on ottanut
mukaan myös luokan 5, Morbi privatii, jossa jokin – ruumiillinen tai henkinen
– kyky on alentunut ja kadonnut. Arvioidessaan Linnén mielisairauksia
koskevaa luokittelua diagnostiikan apuvälineenä Uddenberg muistuttaa, että
meidän on syytä tarkastella sitä osana 1700-luvun maailmaa, ei omaamme.
Linnén aikalaisille sielu oli aineeton ja heille oli kaikkea muuta kuin
itsestään selvää, että sielulliset häiriöt kuuluivat lääketieteen alaan
ylipäätään. Esimerkiksi Tukholman Danvikenin hospitaalissa oli 1700-luvun
alkupuolella köyhiä, vammautuneita, spitaalisia, orpoja, sotainvalideja ja
”houruja”. Maalla niin hourut kuin muut sellaiset jotka eivät kyenneet
huolehtimaan itsestään, kulkivat huutolaisina (sockengång). Mielen
sairauksien huomioiminen osana lääkärintyötä oli siis uudenlaista
luonnontieteellistä ajattelua ja viitoitti kohti 1700-luvun lopun uudistuksia
mielisairaanhoidossa.

Morbi mentales -luokan Linné jakoi kolmeen ”heimoon”, ”ordning”, jotka
koskivat järkeä, tunnetta ja tahtoa: morbi judicales, morbi imaginarii ja
morbi voluntarii. Ensimmäisessä heimossa oli viisi sukua: Dementia, Mania,
Vesania, Delirium ja Melancholia. Dementia oli mielenheikkoutta ilman kuumetta,
ja potilaat tekivät järjettömiä asioita kuten esimerkiksi kävelivät
lumessa ilman kenkiä tai likasivat ja repivät vaatteitaan. Linné oli
vakuuttunut, että häiriön alkuperä oli aivoissa. Mania oli raivokkuutta.
Potilaat repivät ketjunsa, huusivat ja kirkuivat, olivat rauhattomia ja usein
väkivaltaisia. Linné arveli, että potilaiden aivokalvo oli tulehtunut ja
taudin syy oli vaurioituneissa aivoissa. Vesania oli sairaus, jota leimasi
pakkomielteisyys yhteen asiaan. Potilaat eivät olleet melankolisia tai
maanisia, mutta heidän ymmärrystään hallitsi väärinkäsitys, kuvitelma,
joka ei pitänyt paikkaansa. Delirium-potilaat olivat sekavia jonkin
ruumiillisen sairauden seurauksena, esimerkiksi kuumeisena. Melancholia oli
krooninen, kuumeeton sairaus, jonka kuvaus on edelleen tunnistettava. Linnén
mukaan ”potilaat ovat räytyneitä, pelästyvät helposti aivan
pienimmästäkin, vetäytyvät hiljaisiksi, ovat epäluuloisia, melko
ärtyisiä, eivät halua tehdä mitään vaan ovat itsekseen ja mietteliäitä,
he laihtuvat ja kalpenevat, koska eivät nuku, eivät saa vertaan kiertämään
miellyttävän seuran avulla, joka olisi heille parasta hoitoa”.

Linnén luokituksessa morbi imaginarii ryhmään kuului aistien
häiriintyneisyyttä kuten korvien suhinaa, Syrigmus, ja näköharhoja.
Ryhmään kuuului myös Hypochodria. Sen oireina oli vatsakipuja ja
sydänvaivoja, mutta myös alakuloa ja ahdistuneisuutta. Usein potilas ajatteli
sairastavansa kuolettavaa tautia ja oli siksi apea ja synkkä. Koska merkkejä
vakavasta sairaudesta ei ollut, Linné ajatteli huolestuttavien oireiden olevan
mielellisiä, mielen kuvitelmia. Hypokondriaa oli monenlaista; liiasta viinistä
tai teestä johtuvaa, liiasta lukemista tai opiskelusta, liiasta istumisesta
johtuvaa. Jonkun hypokondria sisälsi ummetusta, toisen ripulia. Jollakulla se
oli vatsakipujen ja kylkien painon ohella alakuloa ja ahdistusta. Melankolinen
henkilö, joka söi ahneesti, ei sopinut varsinaisen melankolian ryhmään vaan
oli melankolinen hypokondrikko. Hypokondriasta tuli nimitys eräänlaiselle
hyvinvoinnin tunteen puuttumiselle, ja siitä tuli 1700-luvun muotidiagnoosi,
jonka sai mm. moni kirjailija.

Kolmanteen mielisairauksien ”heimoon” morbi voluntarii, liittyi hävinnyt
tai vähentynyt halu tai kyky. Näitä tiloja olivat Eromania ja Theligonia
jotka olivat Linnén mukaan eräänlaisia rakkaus-manioita, liiallista
rakastumista. Eromania kohdistui yhteen kaipauksen ja halun kohteeseen kun taas
Theligonia oli ”mieletöntä ja järjetöntä viehtymystä, jossa henkilö on
niin halukkaasti rakkauden pelissä, että ei pysty rajoittamaan sitä”. Se
kohdistui kaikkiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Naisilla tätä
kutsuttiin Nyphomaniaksi, miehillä nimellä Satyriasis. Näissä tiloissa kyky
rajoittaa kiihkoa oli alentunut tai hävinnyt.

Morbi voluntarii -ryhmään kuului myös Gnostalgia,liioiteltu ikävä
kotiseudulle. Sen alalajeina Linné luettelee nostalgian läheisiä ja rakkaita
kohtaan, koti-ikävän, joka iskee taistelukentällä ja kuolinkamppailun, jossa
kuoleva joutuu eromaan puolisosta, lapsista, ystävistä ja tästä
maailmallisesta. Ryhmään kuului vielä sellaisia häiriöitä kuin vesikammo
eli kaiken märän kammoaminen sekä Sitta tai Pica, jossa potilaan valtasi halu
syödä jotain epäsopivaa. Raskaana olevilla naisilla kohtu painoi suolistoa,
mistä Linné mukaan aiheutui tällainen outo halu, ja jos sitä ei voinut
toteuttaa, lapsi kohdussa oli vaarassa. Joku raskaana ollut halusi syödä
raakoja rapuja, toinen jäätä, kolmas purra miehen käsivartta. Linné kertoo
pari karmivaa esimerkkiä raskaana olevien naisten oudosta ihmislihan himosta.
Eräs odottava äiti oli varastanut, lahdannut ja suolannut lapsen, toinen oli
viiltänyt miehensä kuoliaaksi. Tämä jälkimmäinen oli kuitenkin katunut
tekoa lapsen synnyttyä, tunnustanut ja tuomittu kuolemaan – kuten
ensimmäinenkin ihmislihaa himoinnut potilas. Hypkondrikoista Linné toteaa,
että heitä vaivasi usein halu syödä mm. liitua ja kalkkia.  

Morbi voluntarii -ryhmään kuuluivat myös Dipsia, sammumaton halu juoda, ja
Tarantismus, palava halu tanssia. Siihen kuuluivat myös eräänlaiset fobiat:
syömiseen liittyvät kieltäymykset, Cacositia, ja Antipathia, inho ja
vastenmielisyys joitakin asioita, vaikkapa mansikan tuoksua, kissoja tai
kovakuoriaisia kohtaan.

Kohtuus kaikessa

Uddenberg pitää Linné seksuaalisuutta koskevaa ajattelua myönteisenä ja
keskitien kulkemista suosittavana. Terve ja kohtuullinen seksuaalisuus oli
terveyden ja mielen hyvinvoinnin avainasioita. Osa seksuaalisuutta koskevaa
kirjoittelua sijoittui Linné luokittelussa luokkaan 5, Morbi Privatii. Tässä
luokassa on järjen heikkoutta, mutta myös seksuaalista kyvyttömyyttä,
Apoximeron. Linné näki terveen seksuaalisuuden olevan yhteydessä vilkkaaseen
verenkiertoon ja kirjoittaa, että ”kaikki mikä vähentää verta,
vähentää myös ”genituraa”, sillä veri on siemenen lähde ja
alkuperä”. Kyvyttömyyttä aiheutti Linnén mukaan kastraatio tai
pidättyvyys, mutta myös liian varhainen rakkauselämä ja liika ratsastaminen
siinä missä jotkut lääkeaineetkin.

Mielen ja hermoston häiriöiden historiassa olemme tottuneet lukemaan jotain
myös hysteriasta. Linnén systemassa luokasta 6, Morbi spastici, löytyy
sairauksia, joihin liittyy tahattomia liikkeitä, ja tähän luokaan Linné on
sijoittanut hysterian. Siihen kuului oireina ruumiinosien vapinaa, joka saattoi
olla pitkäaikaista, kausittaista tai kroonista. Vapina  yhdistyi ahdistavuuden
ja painon tunteeseen. Oireisiin kuuluivat itkettyneen näköiset silmät ja
kalpeat kasvot. Potilas pahastui kaikesta ja oli helposti ilkeä. Pulssi oli
milloin kiivas, milloin hyvin hidas. Kouristusten aikaan potilas oli kuin
puolinukuksissa. Hysterian syy ja alkuperä oli Linnén mukaan kohdussa.
”Potilaiden kohtu on omenamainen ja tuntuu nousevan ylöspäin”, hän
toteaa. Linnén ajatus tuntuu olevan, että ”sukupuolineste” – mitä se
sitten olikin –  tai ”muna” vaikuttaisi jäävän kohtuun, ja
kimmoisuutensa menettänyt kohtu ei purista sitä ulos vaan se jää
paikoilleen, myrkyttyy, saa kohdun liikehtimään ja aiheuttaa potilaan
hysteeriset oireet. Vaikka Linnén tapa ymmärtää hysteria oli sukupuolittunut
ja koski kohdun kautta naisia, se oli Linnén luonnontieteellisen periaatteen
mukaisesti ulkoisiin oireisiin keskittyvä ja sen vuoksi ”kouristustautien”
ei mielen sairauksien luokassa.  

Suurin osa Linnén potilaskuvauksista on poimittu aiemmasta kirjallisuudesta,
arvioi Uddenberg. Osa on kaukaista kansanperinnettä, osa lääketieteen
auktoriteeteilta lainattua. Hypokondrian ja melankolian kuvauksissa Uddenburg
arvelee Linnén tehneen havaintoja lähipiiristään, ehkä myös itsestään.
Linnén sävy on muutamaa hätkähdyttävää yksityiskohtaa lukuun ottamatta
asiallinen ja paisuttelematon. Hänen tavoitteensa oli luennoida monipuolisesti
ja kattavasti sairauksien laajasta kirjosta ja sisällyttää tähän
panoraamaan myös mielen sairaudet.

Pehr Osbeckin muistiinpanoja on ilo lukea hienoina dokumentteina paitsi
aihepiiristään myös akateemisesta kulttuurista ja tieteellisen, kirjallisen
tiedon muodostamisesta 1700-luvulla. Uddenberg on tehnyt arvokkaan palveluksen
puhtaaksikirjoittamisessa, kääntämisessä ja taustoittamisessa. Hänen
työnsä on kiinnostava ja valaiseva, mutta samalla tärkeä muistutus siitä,
että vaikka monet yksityiskohdat Linnén ajattelussa ovat osoittautuneet
vanhentuneiksi ja vaikka mielen sairaudet selittyvät aivojen toiminnasta käsin
koko ajan paremmin, myös luokittelun periaate elää vahvana lääketieteen
käytännöissä – eikä vähiten psykiatrian tautiluokituksissa.



Carl von Linné ja Pehr Osbeck

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/