[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Romaanin historiaa ja teoriaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markku Nivalainen <markku.nivalainen at jyu.fi> YTM, filosofian jatko-opiskelija,
Jyväskylä
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Meretoja, Hanna; Mäkikalli, Aino (toim.): Romaanin historian ja teorian
kytköksiä. SKS, 2013. 410 sivua.


Romaanin historiaa ja teoriaa
---------------------------------------------------------

Hanna Meretojan ja Aino Mäkikallin toimittama Romaanin historian ja teorian
kytköksiä on paitsi läpileikkaus romaanin ja romaanin (teorian) historiasta,
myös merkkipäivän kunniaksi suoritettu hatunnosto Turun yliopiston
kirjallisuuden professori Liisa Steinbylle. Teoksen artikkelit käsittelevät
Steinbyn tutkimuksista tuttuja teemoja kuten kirjallisuuden, filosofian,
historian ja yhteiskuntakritiikin monipolvista suhdetta. Toisin kuin monet muut
juhlakirjat, on Romaanin historian ja teorian kytköksiä eturivin tutkijoiden
ensiluokkaisia artikkeleita sisältävä kokonaisuus ja siten kunnianosoituksena
mitä ihailtavin teos.

Teoksen avaa toimittajien laaja johdanto ”Romaanin historian ja teorian
monimutkainen vuorovaikutussuhde antiikista nykypäivään”, jossa käydään
läpi länsimaista kirjallista kulttuurihistoriaa romaanin sekä romaanin
teorian vaiheiden kautta. Romaanimuodon ja romaanin teorian kytkökset tarjoavat
odotetusti kiinnostavan näkökulman taiteen ja taiteen ulkopuolisen
todellisuuden välisten suhteiden tarkastelulle. Tämän kirjallisuuden ehtojen
ja mahdollisuuksien problematiikan voi nähdä toimivan yleisenä
viitekehyksenä koko teokselle ja johdannon avaimena muiden artikkeleiden
tulkinnalle.

Johdannossa tarkastelu aloitetaan romaanimuodon ongelmasta. Romaanille on
ominaista ”poikkeuksellinen muuntuvuus” ja siksi yleispätevän
määritelmän etsimisen sijaan on parempi pysähtyä yksittäisten romaanien
äärelle ja kysyä, ”mikä on teoksen sisäinen logiikka, joka tekee siitä
lukijalle mielekkään kokonaisuuden” (15). Tämä logiikka määrittyy osana
laajempaa historiallista viitekehystä, joka luonnollisesti vaikuttaa romaanin
lisäksi myös sitä, tai niitä, koskevien teorioiden luonteeseen.

Johdannossa esitellään romaanin ja romaanin teorioiden historiaa antiikista
nykyaikaan. Pääpaino tarkastelulla on odotetusti teoriassa, sillä romaanin
– muotona sekä lajina – suhdetta historialliseen viitekehykseen lienee
mahdotonta lähestyä ilman jonkinlaista teoriaa romaanista. Näin on
sellaisessakin tapauksessa, jossa tutkittavana on yksittäisen teoksen sisäinen
logiikka, sillä tarkastelun edellytyksenä on kohteena olevan teoksen
määrittelemistä romaaniksi.

Romaani, kuten taide ylipäänsä, uusiutuu jatkuvasti voidakseen vastata
aikansa haasteisiin, kuten sanotaan. 1900-luvun ja modernismin myötä romaani
sanoutuu irti 1800-luvulla vallinneesta naturalistisesta muotokäsityksestä,
”jonka mukaan kuvauksen kohde tarjoaa romaanille muodon ja jäsentymistavan”
(37). Reaktiona tähän ”realistisen romaanikäsityksen kriisiin” romaani
ryhtyy korostamaan ”omaa konstruktioluonnettaan” ja pyrki ”osoittamaan
tiedostavansa riippuvaisuutensa kulttuurisista muoto- ja merkityksenannon
konventioista” (37).

Tämän ”itsereflektiivisen käänteen” myötä romaanimuodon konventioiden
rikkominen muodostuu etenkin erilaisten avantgardesuuntausten piirissä jopa
itsetarkoitukseksi. Itsereflektiivisyys tuo romaaniin myös teoreettisen
ulottuvuuden. Tämän voidaan nähdä huipentuneen ranskalaisessa uudessa
romaanissa (nouveau roman), jota edustavista kirjailijoista useat ovat myös
merkittäviä romaanin ja kirjallisuuden teoreetikkoja. Juuri uuden romaanin ja
ranskalaisen (jälki)strukturalismin piirissä kirjailijat pyrkivät
laajamittaisesti tuomaan filosofisia kysymyksenasetteluita osaksi teoksiaan
hieman samaan tapaan kuin Jean-Paul Sartre ja Albert Camus olivat tehneet heitä
ennen (55).

 

Romaani ja filosofia

Teoksen ensimmäinen osio käsittelee kirjallisuuden ja filosofian
kosketuspintoja. Hanna Meretoja pohtii kiinnostavassa artikkelissaan ”Mitä on
filosofinen kirjallisuudentutkimus?” proosan tapaa käsitellä historian ja
filosofian kysymyksiä. Pyrkimys on ohjelmallinen; tavoitteena on hahmotella
tutkimuksen tekemisen tapa, joka tuo esiin ”romaanien taustalla piileviä
filosofisia taustaoletuksia” (69). Nämä taustaoletukset, tai sitoumukset,
voidaan jaotella ontologisiin, epistemologisiin sekä eettisiin ja niitä
sisältyy kaikkeen kirjallisuuteen (77).

”Kirjallisuuden kannalta keskeisiä ontologisia kysymyksiä ovat etenkin
todellisuuden, kirjallisuuden ja ihmisenä olemisen luonnetta koskevat
ontologiset kysymykset. Epistemologiset eli tietoteoreettiset kysymykset
koskevat todellisuuden tiedostamista, itsen ja maailman ymmärtämistä.
Eettiset kysymykset puolestaan ovat oikeaa ja väärää sekä maailmassa
yhdessä toisten kanssa toimimista koskevia ja siten lähelle poliittista
tulevia kysymyksiä.” (69–70.)

Luin Meretojan artikkelin johdatuksena Rodolphe Gaschén ja Colin Davisin
filosofisten teosanalyysien teemoihin. Gasché käy yksityiskohtaisesti läpi
Salambon symboliikkaa ja Flaubert’n sanavalintojen etymologiaa esittäen
samanaikaisesti spekulaatioita siitä, mitä aikansa teorioista Flaubert saattoi
tuntea, ja mihin hän siten viittasi tietoisesti ja mihin tuli viitanneeksi
tahattomasti. Gaschén raskaslukuisessa tekstissä tuodaan esiin, miten
historiallinen konteksti läpäisee yksittäisen teoksen aina mikrotasolle asti.

Davisin tarkastelun kohteina ovat Albert Camus’n romaani Sivullinen sekä
novelli ”Yövieras”. Teoksia peilataan niin René Girardin, Emmanuel
Levinas’n kuin Slavoj Žižekin teorioihin etiikasta sekä väkivallasta.
Koska Davis ei analysoi teoksia suhteessa eksistentialismiin tai Camus’n
teoreettisempiin kirjoituksiin, olisi ollut kiinnostavaa saada tietää,
millaisen luennan Meretoja esittäisi paitsi Camus’n teoksista myös Davisin
käyttämistä lähteistä. Meretojan artikkelissaan luoma filosofisten
taustaoletusten typologia kun vaikuttaisi olevan omiaan jäsentämään sekä
Sartren että Camus’n teoksissa toistuvasti esiintyviä teemoja.

Gasché ja Davis eivät juuri problematisoi kirjallisuuden ja filosofian – tai
teorian ylipäänsä – suhdetta, mikä on tietysti ymmärrettävää, kun
ottaa huomioon heidän aihe- ja näkökulmavalintansa. Lisätieto aiheesta
haluavan kannattaa tutustua Meretojan artikkelin lisäksi SKS:n 2012
julkaisemaan Kirjallisuus ja filosofia -antologiaan, jonka sisältämä
näkökulmien kirjo on laaja ja painotus sangen filosofinen. Kirjallisuus ja
filosofia sekä Romaanin historian ja teorian kytköksiä täydentävät
toisiaan ja kirjojen lukeminen rinnakkain antaa kiinnostavan kuvan
kirjallisuuden ja filosofian kytköksistä molempien oppiaineiden
näkökulmasta.

Romaanin teorian vaiheita

Teoksen toisen osion artikkelit käsittelevät romaanin teoriaa ja
käytäntöä. H. K. Riikonen esittelee oppineessa artikkelissaan ”Antiikista
modernismiin” romaanin historiaa Erich Auerbachin Mimesiksen kautta. Mimesis
on laaja teos, joka kartoittaa länsimaisen kirjallisuuden tapoja kuvata
”erilaisia todellisuuskokemuksen muotoja” (36–37). Auerbachin
tutkimuskohteena ei ole romaani, mutta sen ”kolme viimeistä lukua
käsittelevät lähes yksinomaan romaaneja, mikä jo sinänsä osoittaa romaanin
merkityksen kasvua” (139).

Kuten Riikonen toteaa, ovat kaikki Auerbachin käsittelemät teokset
kanonisoituja klassikoita, ja on mielenkiintoista pohtia, millä perusteella
hän valitsi käsittelemänsä teokset. Riikonen kysyykin, mitä romaaneja
Auerbach ei käsitellyt, mutta jättää spekuloinnin valintojen syistä
esittämättä. Romaanien suhteellisen osuus kasvaa jatkuvasti kronologisesti
etenevässä Mimesiksessä. Riikonen päättää artikkelinsa tähän
liittyvään kiinnostavaan huomioon:

”Toisaalta romaanien saama suuri osuus Mimesiksessä osoittaa, miten juuri
romaanilaji on saanut yhä keskeisemmän aseman todellisuudenkuvauksessa
länsimaisessa kirjallisuudessa, löytänyt tästä kuvauksesta yhä uusia
aspekteja ja avannut siihen uusia näkökulmia.” (155.)

Aino Mäkikallin artikkeli käsittelee Pierre-Daniel Huet’n romaanin teoriaa.
Huet’n Traité de l’origine des romans ilmestyi 1670 Madame de La Fayetten
romaanin Zaidë esipuheena. ”Huet’n kirjoitusta voidaan pitää
ensimmäisenä romaanin historiana, sillä siinä tarkastellaan romaanin
menneisyyttä, lajin alkulähteitä ja leviämiskanavia aina antiikista
kirjoittajan omaan aikaan asti.” (160.) Voidakseen esittää romaanin
historian on Huet’n sisällytettävä teokseensa myös käsitys siitä, mitä
romaanilla tarkoitetaan (160).

Mäkikalli valottaa Huet’n kautta kiehtovalla tavalla romaanimuotoa ennen
1700-luvun individualismin läpimurtoa. 1600-luvun lopulla tapahtuu käänne,
jonka myötä syntyy moderni romaani: Viihteellinen romanssi (romance) erkanee
vakavammasta romaanista (roman, novel) ja säilyy tämän rinnalla
ylenkatsottuna alalajina (173). Tämän erkaantumisen myötä syntyvä jännite
säilyy voimakkaana aina modernismiin huipentuneeseen realismin kriisiin saakka,
joka, kuten kirjan loppupuolen artikkelit osoittavat, kokee eräänlaisen
renessanssin postmodernismin myötä.

Teoriasta käytäntöön

Edellä kuvatut osiot ovat tarjonneet lukijalle suunnilleen sitä, mitä
teokselta nimen perusteella saattoi odottaa: esittelyitä sekä erittelyitä
romaanin teoriasta, historiasta ja suhteesta laajempaan historialliseen
viitekehykseen. Mäkikallin artikkelin jälkeen teoksessa hypätään
juhlakirjan kohdehenkilön, Liisa Steinbyn tuotannossaan kartoittamien 1700- ja
1800-lukujen ylitse suoraan modernismin aikakaudelle. Samalla artikkelien eetos
vaihtuu ja tarkastelujen kohteina ovat nyt pääasiallisesti yksittäiset
teokset tai kirjailijat, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.

Päivi Lappalainen kirjoittaa kirje- ja päiväkirjamuodon vaiheista
suomalaisessa tyttökirjallisuudessa tapausesimerkkinään Salme Setälän
tuotanto. Tutkimuksen kohteena on etenkin se, miten minäkertoja tuodaan lasten-
ja nuortenkirjallisuuteen juuri päiväkirjaromaanien kautta. Lappalaisen
artikkeli ”Rakas päiväkirja!” on erityisen kiinnostava, jos
tyttökirjallisuuden mieltää moderniksi ylenkatsotun romanssin muodoksi, joka
on sittemmin onnistunut saamaan arvostusta osakseen ja vakiintumaan omaksi
tutkimuskohteekseen.

Lea Rojola tarkastelee modernismin kielikäsitystä Marja-Liisa Vartion
Tunteet-romaanin kautta. Rojolan artikkelissa ”Kielten taistelu” fiktion
kielen ja mielen analyysi osoittaa, miten modernismin käytänteet ovat lopulta
vääjäämättä ristiriidassa sen kielen läpinäkyvyyden ihanteen kanssa,
mitä mainittujen käytänteiden avulla oli tarkoitus puolustaa.

Christoph Parryn artikkelissa ”Sopivaa muotoa etsimässä” käsitellään
romaanin tarvetta uudistua historian mukana. Tapausesimerkkinä on 1950-luvun
länsisaksalainen romaani ja taiteen kompleksinen suhde toisen maailmansodan
tapahtumiin. Traumaa käsittelevien teosten vastaanoton ja myöhemmän maineen
tarkastelu tuo Parryn tekstin kiehtovan lähelle samaa kulttuurisen muistin
tematiikkaa, joka on Marja-Leena Hakkaraisen aiheena Herta Müllerin romaaniin
Hengityskeinu keskittyvässä, teoksen päättävässä artikkelissa.

Parry on kiinnostunut ennen kaikkea tavasta, jolla hänen käsittelemänsä
Wolfgang Koeppen, Heinrich Böll ja Günter Grass uudistivat romaanin muotoa
kohdattuaan todellisuuden, jonka käsittelemiseen klassinen realistinen romaani
ei kirjailijoiden mielestä sovellu. Hakkarainen kirjoittaa siitä, miten
Müller ”autofiktion” keinoin käsittelee käsitteellistämistä pakenevaa
yksityistä kokemusta ja tuo sen osaksi yleistä kulttuurista muistia.

Romaani ja yhteiskunta

Kuisma Korhonen aloittaa teoksen viimeisen osion esittämällä
”häikäilemättömiä spekulaatioita” (258) romaanin ja yhteisön suhteesta
raikkaan esseistisessä artikkelissaan ”Romaani ja yhteisö”. Korhonen
ehdottaa, ”että modernin romaanin kehitys voisi jossain mielessä olla
sidoksissa yhteisöä määrittävien sosiaalisten struktuurien kehitykseen
kohti yhtäältä fragmentoitunutta, anonyymiä ja privaattia yhteiskuntaa ja
toisaalta kohti perheen ja kansallisvaltion kaltaisia historiallisia ja
ideologisesti määrittyneitä instituutioita” (277). Kyseinen ehdotus
valaisee niin 1700-luvun individualismin murrosta kuin 1900-luvun realismin
kriisiäkin.

Korhosen teksti on pääsääntöisesti sangen teoreettinen ja palaa selkeästi
johdannon teemoihin. Romaanin ja historiallisen kontekstin suhteeseen
lisätään nyt yhteiskunnallinen ulottuvuus, jonka analyysiin kirjan loppuosa
keskittyy. Jussi Ojajärvi ja Erkki Sevänen pohtivat artikkeleissaan fiktion
mahdollisuuksia kuvata myöhäismodernin kapitalismin kokemusta ja olemusta.
Markku Lehtimäen artikkeli puolestaan esittelee ekokritiikkiä nykyromaanien
avulla.

Ojajärven ja Seväsen artikkelit toimivat hyvänä johdatuksena kriittiseen
yhteiskunnalliseen kirjallisuudentutkimukseen. Molemmat artikkelit ovat
tutkimusotteeltaan marxilaisia ja niiden romaaniteoreettinen lähtökohta on
György Lukácsissa, johon taidetaan viitata teoksessa toiseksi eniten heti
Steinbyn jälkeen. Siinä missä Sevänen nojaa Marxiin itseensä sekä
pääosin saksalaiseen tutkimusperinteeseen, jota edustaa esimerkiksi Peter V.
Zima, hyödyntää Ojajärvi Fredric Jamesonin kulttuuriteoreettista
myöhäismodernia marxilaisuutta.

Osion kiinnostavin teksti on Lehtimäen ”Kertomus ja luonto”, joka lähestyy
ilmastonmuutokseen kytkeytyviä eettisiä ja yhteiskunnallisia teemoja Ian
McEwanin (Polte) sekä J. M. Coetzeen (Elizabeth Costello) itsereflektiivisten
romaanien kautta. Huomion arvoista on, ettei Lehtimäki koe tarpeelliseksi
juurikaan teoretisoida käsittelemistään teoksista esiin nostamiaan teemoja.
Silti tai juuri siksi artikkelin yhteiskunnallisuus on jokseenkin
kouriintuntuvaa.

Lopuksi

Sekä filosofisessa että yhteiskunnallisessa kirjallisuudentutkimuksessa teoria
ja analyysi muodostavat turhan usein lähes itsenäiset kokonaisuudet, joiden
ainoaksi yhtymäkohdaksi jäävät satunnaiset ristiviittaukset.  Haasteena on
siis yhdistää teoria ja kohdeteosten luenta uskottavalla tavalla. Romaanin
historian ja teorian kytköksiä -teoksen kirjoittajat vastaavat haasteeseen
kunnioitettavasti.

Ottakaamme esimerkiksi Hanna Meretojan kirjallisuudenfilosofiaa käsittelevä
artikkeli. Hänen tietoinen ratkaisunsa on korostaa kirjallisuudessa esiintyvien
filosofisten käsitysten palautumattomuutta mihinkään tiettyyn teoriaan
(66–67). Näin hän välttää sekä romaanien latistamisen teorioiden
kuvitukseksi että eklektisen käsitearsenaalin luomisen luennan tueksi.
Ajatuksena on, että taideteoksiin sisältyvien käsitysten ei tarvitse olla
teoreettisesti johdonmukaisia. Näin tehtäessä filosofiset ongelmat
mielletään itsenäisesti olemassa oleviksi. Teoksesta voidaan esimerkiksi
löytää ontologisia olettamuksia, joita sitten voidaan tarkastella erilaisten
ontologisten teorioiden avulla.

Jossain vaiheessa tulkintaprosessia taiteen kieli on muunnettava teorian
kielelle. Tämä epäsuhta taiteen ja teorian välillä tarkoittaa joko sitä,
että taiteen oletetaan paljastavan totuuksia, joiden saavuttamiseen teoriat
eivät kykene, tai sitä, että teoriat ovat taiteen avulla kumottavissa. Jos
taideteos tarjoaa koherentin ja uskottavan kuvan todellisuudesta, miten se voisi
silti olla teoreettisesti epäjohdonmukainen? Vaihtoehtoja tuntuu olevan kaksi:
joko yksikään yksittäinen teoria ei voi tavoittaa moniulotteista
todellisuutta tai sitten kuva, johon kokija taideteosta vertaa, on väärä.

Yhteiskunnallisen romaanin teorian näkökulmasta ajatus väärästä
tietoisuudesta ja sen perustoja ravisuttelevasta realistisesta romaanista on
ymmärrettävästi houkutteleva. Jos teoriamme eivät kykene tavoittamaan
todellisuutta, mitä vasten niitä on peilattava, että vääristymät voidaan
havaita? Jos vastaus on kokemus, miksi taide olisi sen suhteen etusijalla
teorioihin nähden? Näihin ikuisuuskysymyksiin ei välttämättä ole olemassa
tyydyttäviä vastauksia lainkaan, mutta jokainen kirjallisuutta
yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkasteleva joutuu niihin silti vastausta
hakemaan.

Tästä syystä olisi mielenkiintoista lukea teoksen filosofisia artikkeleita
yhteiskunnallisista artikkeleista löytyvän teorian läpi ja päinvastoin. Jos
”romaanin historiasta ja teoriasta kiinnostuneille tutkijoille,
opiskelijoille, opettajille ja muille kirjallisuudentutkimuksen harrastajille”
(12) suunnattu Romaanin historian ja teorian kytköksiä ansaitusti tavoittaa
kohdeyleisönsä, saattaa joku niin tehdäkin. Kyseessä on kaiken kaikkiaan
mainio ja laaja esitys sekä romaanilajin historiasta että romaanin
problematiikkaan kytkeytyvän teorian historiasta ja mahdollisuuksista. Teos ei
muistuta juhlakirjaa, mikä tiedekirjan kohdalla voidaan laskea eduksi.
Toimittajat ovat tehneet esimerkillistä työtä ja kustantaja ansaitsee
erityiskiitoksen huolitellusta lopputuloksesta.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/