[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kannaksen evakkojen identiteettityö

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius <pentti.stranius at telemail.fi> FL, tutkija-toimittaja, Lieksa
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ilonen, Anneli: Rajan lapset. Identiteettityö Kannaksen evakkojen
sukupolvissa.. LUP. Lapin yliopistokustannus, 2013. 255 sivua.


Kannaksen evakkojen identiteettityö
---------------------------------------------------------

Anneli Ilonen ei kuulu niihin tutkijoihin, joka olisi hätäillyt
väitöskirjansa kanssa. Rajan lapsiin on mennyt aikaa koko elämä ja Ilonen on
itse oman tutkimuksensa kohde. Ei suoraan, mutta miellyttävästi rivien
välissä. Väitöskirja on poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja omakohtainen,
koska väittelijä kuuluu nuorena evakkotaipaleelle joutuneisiin.

Rajan lapset alkaa Kannaksen Karjalaa esittelevillä luvuilla ja osiolla
Rajamaakunnan perintö. Sitten siirrytään identiteettityöhön ja tutkimuksen
konkretiaan. Lopuksi käsitellään myös sukupolvien välistä
identiteettityötä.

Tutkimus perustuu paljolti haastatteluihin, joista lainauksia olisi mielestäni
voinut käyttää paljon laajemminkin. Aihe on mielenkiintoinen ja koska elossa
olevia Kannaksen evakkosukupolven edustajia on mukana peräti 29 haastattelun
verran, heille olisi voinut varata enemmänkin moniäänisyyttä. Enemmistö
haastateltavista, 82 kappaletta, kuuluu evakkojen jälkeläisiin kolmessa
polvessa. Tämä tuo identiteettikysymyksiin syvyyttä ja jatkuvuutta, vaikka
nykytulkintojen mukaan identiteetti ei olekaan mikään lopullisesti annettu tai
otettu, vaan vaihtelee elämän varrella, yksilön omasta käsityksestä
riippuen.

Karjalainen ja eräänlainen Kannaksen karjalaisten evakkoidentiteetti kyllä
tutkimuksesta löytyy, vaikka sadat tuhannet kotiseutunsa menettäneet evakot
näyttivätkin sopeutuneen tai ”kotoutuneen” Suomen eri puolille lähes
kivuttomasti. Anneli Ilonen kuitenkin osoittaa, että aivan kaikki ei sujunut
kuin tanssi. Muista lähteistäkin tiedän, että suuri osa evakkoja palaili
itärajan pintaan jo varsin pian 1940-50-lukujen vaihteessa.

En ole evakkojen jälkeläinen suoranaisesti, mutta itsellänikin on havaintoja
siitä, mitä oli tulla Keski-Pohjanmaalle ja Kannukseen itärajalta. Kannus oli
pikku pitäjä, jonne asettui evakkoja esimerkiksi Suojärveltä. 1950-luvun
kuuluisin karjalaiseukko Parsialan kylän laidalla oli ”Piirakka-Meeri”. Tuo
pilkkanimi jo kertoo, että erilaisesta ruokakulttuurista oli kysymys. Meeri oli
touhukas ja aikaansaava, myös ehdoton emäntä ja valtias talossa - jopa
eräänlainen esifeministi, jonka aviomies oli naapurien mielestä peräti
”tossun alla”.

Mistä aineksista erityinen Kannaksen evakkojen ”evakkoidentiteetti” sitten
rakentuu? Rajan lapsissa on tästä monta esimerkkiä. Tutkimuksen tuloksia ja
analyysia esitellään osiossa Moni-ilmeinen identiteettityö, jossa myös
haastateltavien ääni kuuluu selvimmin. Pohjalla vanhimmalla sukupolvella ovat
tietenkin sotakokemukset ja evakkotaival sekä vastaanotto uusissa
asuinympäristöissä. Evakkous istuu sitkeästi edelleen vanhempien
haastateltavien tunne-elämässä ja ”pala karjalaa” siirrettiin – tai
ainakin yritettiin siirtää - myös seuraaville sukupolville kotikasvatuksen ja
vaikkapa ruokakulttuurin muodossa. Tunteellisuus, eloisuus, vilkkaus, sitkeys ja
itsepäisyyskin nähdään osaksi karjalaista luonnetta. Reiluutta,
yhteisöllisyyttä ja vieraanvaraisuutta tarjotaan muillekin ja nämä
myönteiset puolet nähdään identiteetinkin tärkeiksi rakennuspuiksi.

Ovet olivat evakkotaloissa kaikille auki, ja juuri kyläilykulttuuri poikkesi
muiden suomalaisten arjesta. Erityiseen arvoon nousee sukurakkaus ja huolenpito
”omista”. Käsityöt, harrastukset ja laululeikit ovat erilaisia. Kaikista
selkein identiteettiä ylläpitävä voima on tietenkin oma kieli, Karjalan
Kannaksen eri murteet. Vanhimmat haastateltavat ovat säilyttäneet murteensa
läpi elämän.

Kannakselaisen identiteetin ylläpitäminen ja siirtäminen lapsille ei ole
ollut valtakulttuurissa kuitenkaan helppoa: arvojen ja perinteen vaalimisessa on
törmätty monenlaisiin esteisiin ja ennakkoluuloihin. Se, että oma kotiseutu
jäi rajan taakse ja rajavyöhyke sulkeutui vuosikymmeniksi, on ollut monelle
ymmärrettävästi vaikea pala. Läheskään aina valtaväestö ei ottanut
evakkoja avosylin vastaan. Ryssittelyä esiintyi ja murrepuhumiselle
naureskeltiin. Tavallaan eristyksiin joutumisella oli omat vaikutuksensa
identiteetin muotoutumiseen.

Rajan lapset päättyy Anneli Ilolan pohdintoihin tutkimuksen luotettavuudesta
ja omasta positiosta, ”kohteena” olemisesta. Sillä että itse kuuluu
tutkittaviensa joukkoon, on sekä myönteisiä että kielteisiä puolia.
Väitöskirja kuitenkin osoittaa monin tavoin sen, että Ilolan kohdalla
etäännyttäminenkin on onnistunut.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/