[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kirjeitä Kabulista ystäville vai yleisölle?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, tutkija, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Iivonen, Jyrki; Järvenpää, Pauli: Kirjeitä Kabulista - Afganistanin toinen
todellisuus. Paasilinna, 2012. 280 sivua.


Kirjeitä Kabulista ystäville vai yleisölle?
---------------------------------------------------------

Suomen Kabulin-suurlähettilään Pauli Järvenpään ja Puolustusministeriön
viestintäjohtajan Jyrki Iivosen välinen kirjeenvaihto tarjoaa mielenkiintoisen
näkymän Afganistanin todellisuuteen median hälyotsikoinnin taakse. Kirja on
jo shokeerannut toimittajia kiihkottoman asiallisella asenteellaan, joka
vaikuttaa moneen muuhun viime vuosien Afganistan-kirjaan verrattuna
optimistiselta, mutta itse asiassa kirjoittajilla olisi ehkä ollut aihetta
vieläkin myönteisempään näkökulmaan. Lukijalle jää hieman epäselväksi,
onko tässä koko kirjeenvaihto ja aitona, vai onko siitä karsittu joitakin
osia. Afganistanista tulee varmasti vastaisuudessakin riittämään huonoja
uutisia ja kauhukertomuksia, mutta Keski-Aasian yleistilanteeseen suhteutettuna
maa ei ole toivoton eikä niin kovin kummallinenkaan.



Kirjeenvaihdon julkaiseminen nostattaa aina epäilyn, että kirjeet olisi alun
perinkin tarkoitettu laajemmalle lukijakunnalle kuin varsinaiselle
vastaanottajalleen. Erityisen oudolta tuntuu, kun Suomen suurlähettiläs ja
puolustusministeriön viestintäjohtaja, jotka lienevät työajallaankin
jatkuvasti yhteydessä lukuisiin päättäjiin, toimittajiin ja tutkijoihin,
tuntevat tarvetta purkaa toisilleen ja laajalle lukijakunnalle samoja huoliaan.
Onko tosiaan niin, etteivät viralliset raportit, tiedotustilaisuudet ja
haastattelut tunnu menevän perille?

Amerikkalaiseen puheenparteen kuuluva tapa mainita puhuteltavan nimi (s. 204:
”Tarkoitukseni ei, Jyrki, ole…”; samaan tapaan s. 220 ja 266) näyttää
omituiselta suomalaisessa kirjeessä.

Julkaistu kirjeenvaihto koostuu 36 kirjeestä marraskuun 2010 ja toukokuun 2012
väliseltä ajalta. Lisäksi kirjassa on yhteenvetoluku. Kirjeissä kerrotaan
kuulumisia, joskus Afganistanin ulkopuoleltakin, mutta tyypillisesti julkisesta
keskustelusta, jossa on osoitettu enemmän tai vähemmän ymmärrystä maan
todellisuuteen. Kirjoittajia ärsyttää etenkin synkistely, jonka ilmeisenä
tarkoituksena on mitätöidä kansainvälisen yhteisön ansiot Afganistanissa ja
vaatia joukkojen vetämistä maasta. Niinpä kirjassa muistutetaan hyvistäkin
uutisista: Afganistanin kansantuote on kolminkertaistunut (s. 27); Talibanin
kannatus on vain 7-10 % (s. 33, 38 ja 60); Afganistanin jalkapallojoukkue on
menestynyt (s. 164-165) ja taekwondosta tuli Pekingissä olympiamitali (s. 174),
mikä kaikki osoittaa afgaanien olevan kiinnostuneita muustakin kuin sotimisesta
ja kiihkoilusta.

Kirjoittajat olisivat voineet hyvällä omallatunnolla kirjoittaa vieläkin
myönteisemmin. He kertovat väkivallan lisääntyneen (s. 268), vaikka viime
kesän tilastojen mukaan siviiliuhrien määrä oli vuodessa laskenut. Muutaman
tuhannen vuosittaisen siviiliuhrin määrä kannattaisi suhteuttaa
henkirikoskuolleisuuteen latinalaisen Amerikan ja eteläisen Afrikan maissa tai
niinkin lähellä kuin Venäjällä. Se on myös aivan eri tasoa kuin
neuvostomiehityksen 1-4 miljoonaa afgaaniuhria ja yli 15.000 kaatunutta
neuvostosotilasta (s. 185). Kirjoittajien mukaan länsimaat ovat nykyisin
yliherkkiä tappioille (s. 40-41) – jopa siinä määrin, että vihollistenkin
tappioista podetaan syyllisyydentuntoa.

Kun todetaan, että maantieliikenne on ”hengenvaarallista, ainakin muille kuin
afgaaneille” (s. 217), olisi hyvä saada tämän yleisen mielikuvan tueksi
tilastotietoja. Afganistanissa nimittäin miljoonat ihmiset ajelevat
ympäriinsä ja aseelliset väijytykset, tienvarsipommit tai maantierosvojen
asettamat tiesulut ovat siihen nähden luultavasti harvinaisempia kuin
ketjukolarit ensilumella Suomen maanteillä. Varoitammeko kuitenkaan
ulkomaalaisia talviajon hengenvaarallisuudesta Suomessa? Jyrki Iivonen on
huomannut Kabulin kasvaneen muurein, portein ja ajoestein linnoitetuksi
”maailman betonipääkaupungksi” (s. 131), mutta turvallisuushysteriaa
kyseenalaistamatta hän pidättäytyy astumasta hotellinsa ulkopuolelle (s.
132), vaikka moni vähemmän tärkeilevä länsimaalainen on tehnyt hyviä
tuliaisostoksia, jututtanut kerjäläispoikia tai pelannut erän shakkia
perinteikkäällä ”Chicken Streetillä”. Afganistanissa elää jopa
suomalaisia kristittyjä lähetystyöntekijöitä, jotka ovat kymmenien vuosien
ajan eläneet kansan parissa turvautumatta panssariautoihin ja
henkivartiokaarteihin.

Toisin kuin Helsingin Sanomien ennakkotiedoissa 12.9. annettiin ymmärtää,
kirja ei siis lainkaan vähättele afgaaniarjen haasteita, vaan jopa toistaa
joitakin myyttejä maan vaarallisuudesta ilman varsinaisia todisteita. Niinpä
Iivonen viittaa saksalaiseen raporttiin, jonka mukaan uzbekki-islamistit
olisivat aikoinaan värvänneet tshetsheenejä (s. 117) – tästäkään ei ole
mitään näyttöä, vaikka myytti leviää kirjallisuudessa holtittomasti.
Tshetsheeneistä on Afganistanissa enemmän havaintoja mutta yhtä vähän
todisteita kuin lumimiehestä. Itse asiassa paikallinen väestö kutsuu
tshetsheeneiksi kaikkia kaukaa – vaikkapa Venäjältä tai kukaties Suomesta
– tulevia islamistitaistelijoita, etenkin jos he ovat kunnostautuneet
erinomaisen rohkeina, salaperäisinä ja ikuisesti vangitsemattomina.
Tällaiseen käsitekompaan ei kirjoittajien muutoin edustaman kriittisen
analyyttisyyden tasolla pitäisi langeta.

Kirjoittajat vaihtelevat Mäzareshärifin kaupungin nimen oikeinkirjoitusta (s.
27: Mazar-e-Sharif, s. 85: Mazar-i-Sharif, s. 134: Mazar-e Sharif). Vastattakoon
tähän kerralla: nimen kahden osan kirjoittaminen erilleen ja yhdistäminen
väliviivoin on englanninkielinen tapa (vrt. Stratford-upon-Avon) ja
välivokaali on ezafe-genetiivi, jota vastaa joko e (persiassa ja sen murteessa
därissä) tai i (muissa iranilaisissa kielissä, turkissa ja arabiassa) eli se
pitäisi kirjoittaa samalla tavoin myös Islamilaisen puolueen nimessä (s. 83
ja 117). Suomeksi voisi mainiosti kirjoittaa paikannimet yhteen, kuten
paikallisissakin kielissä – emmehän kirjoita myöskään ”Savo-n Linna”.

Näistä sisällöllisistä ja kielellisistä ongelmista huolimatta kirjaa voi
suositella jo senkin vuoksi, että on hienoa, kun virkamiehet näkevät vaivaa
kirjoittaakseen mielenkiintoisista maista ja aiheista suurelle yleisölle.
Suomen suurlähettiläistä Afganistanissa tämän perinteen aloitti jo Tarja
Laitiainen kirjallaan ”Taksi Kabuliin” (2006). Pauli Järvenpää avaa
veronmaksajille diplomaattielämää ja välittää hyviä ideoita
kehitysyhteistyön jatkamiseksi: afgaaneja pitäisi lähettää Suomeen
opiskelemaan (s. 29 ja 32); Suomi voisi viedä Afganistaniin puutaloja
koulurakennuksiksi (s. 29-32 ja 272). Paljon hyvää on tehty ja olisi vieläkin
tehtävissä. Media luo kuitenkin ennenaikaista epäonnistumisen henkeä
välittämällä poliitikkojen puheita valikoivasti ja yksisuuntaisesti:
”Tuntui vähän siltä, että toimittajat olivat päättäneet jo
etukäteen…Suomen Afganistanin-politiikan epäonnistumisesta” (s. 102),
valittaa Iivonen. Hän on myös pannut merkille sen, kuinka ennakkoluuloisesti
Suomessa suhtaudutaan muslimeihin ylipäätään – koulujen ja lastentarhojen
perinteisiä joulujuhlia eivät vastusta maahanmuuttajat, vaan
”ylihuolehtivaiset ja yliymmärtävät suomalaiset humanistit” (s. 55).

On ilahduttavaa havaita, että suomalaisten korkeiden virkamiesten parissa
muslimit nähdään tervejärkisinä ja normaaleina ihmisinä, vaikka monet
poliitikot, toimittajat ja joskus tutkijatkin lietsovat eksoottisia mielikuvia.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/