[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Pääosassa ihminen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke   toimittaja, FT, Helsinki 
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ruoho, Iiris; Saarenmaa, Laura : Edunvalvonnasta
elämänpolitiikkaan.  Naistenlehdet journalismina ja julkisuutena .
Tampereen yliopisto, Journalismin tutkimusyksikkö 2011, 2011. 104
sivua.


Pääosassa ihminen 
---------------------------------------------------------

Tamperelaiset journalismin tutkijat kartoittavat suomalaisten
naistenlehtien tämänhetkistä tilannetta ja lähimenneisyyttä
pienimuotoisessa tutkimuksessa, joka perustuu naistenlehtien
nykyisten toimittajien haastatteluihin ja kolmen lehden
sisällönanalyysiin. Suomalaisessa naistenlehdessä kuuluu edelleen
enimmäkseen tieteen ja taiteen edustajien, talouselämän eliitin
sekä naispoliitikkojen ja yrittäjien ääni. Lukijain odotukset
tunnetaan - tai ainakin oletetaan tunnettavan. Näyttää siltä,
että 'pieni ihminen' pulpahtaa palstoille silloin, kun hänellä on
erityisen koskettava tarina - joko iloinen tai surullinen.

 


Naistenlehtiä on niin kansainvälisesti kuin Suomessakin tutkittu
varsin paljon. Oma lukunsa ovat tietysti ne lukuisat 'tutkimukset',
joita mediatalot teettävät mainostajien työkaluiksi ja joissa
kehutaan, kuinka otollinen ja ostokykyinen kohderyhmä kunkin lehden
lukijakunta on, kerrotaan mikä heitä kiinnostaa sekä paljastetaan
miten ja missä tyylilajissa heitä voi parhaiten lähestyä.

Varsinaista lehtien sisältöön kohdistuvaa tutkimusta ilmestyy
enimmäkseen mediatutkimuksen ja journalismin vuosikirjoissa.
Aiheesta on kyllä olemassa yksi väitöskirjakin, mutta kun tuo
Maija Töyryn v. 2005 Helsingin yliopiston viestinnän laitokselle
tekemä Varhaiset naistenlehdet ja naisten elämän ristiriidat
tarkastelee vuosina 1870-1920 tapahtunutta kehitystä, tartuin
Tampereen yliopistolla tehtyyn tuoreeseen tutkimukseen
mielenkiinnolla.


'Mitä ihmettä - vain kaksi juttua kuussa?'


Tutkimus kysyy, millaista tämän päivän naistenlehtijournalismi on
ja eroaako se aiemmasta eli 1960-1990-lukujen journalismista, miten
lehtien toimittajat näkevät oman lehtensä julkisuuden muotona
sekä kartoittaa heidän suhtautumistaan journalistiseen työhönsä.
Jo esipuheessa todetaan, että naistenlehden ja journalismin
yhdistäminen ei aina suju ongelmitta. Tutkijoiden mukaan
naistenlehden tekijä saatetaan äärimmillään samaistaa
hittielokuva Paholainen pukeutuu Pradaan -päätoimittajahirviöön,
joka itketti alaisiaan ja määräsi lehtensä sisällöstä täysin
yksinvaltaisesti. (Vähän samantapaisen, mutta kotikutoisen otuksen
marssitti suomalaisiin kuvaruutuihin tv-sarja Moska, jossa ei
kylläkään tehty naistenlehteä.)

Tutkimus on pienehkö - raportti on reilun sadan sivun mittainen ja
haastateltavia on vain 22. He edustavat 11 eri lehteä. Joukossa on
jo instituutioiksi muodostuneita kuten Kotiliesi (perustettu 1922) ja
Eeva (alkoi ilmestyä 1934) ja niiden rinnalla uudempia tulokkaita. Ne
on jo alun perin suunniteltu tietylle suhteellisen kapealle
kohderyhmälle, kuten lähiaikoina lopetettava Sara tai kokonaisen
lehtiperheen ympärilleen synnyttänyt Gloria. Nuoriksi voi katsoa
myös kansainväliseen formaattiin perustuvat lehdet, kuten
Cosmopolitan ja Elle. Ilmeisesti siis jokaisesta lehdestä on valittu
pari haastateltavaa, joilta on edellytetty tiettyä kokemukseen
perustuvaa näkemystä: haastateltaviksi on kelpuutettu vain yli 5
vuotta alalla työskennelleitä journalisteja. Osalla heistä on
päivälehtitaustaa, siis kokemusta nopeatempoisesta uutistyöstä.
He ottavat kantaa työhönsä ja työpaikkoihinsa tutkimuksen luvussa
Naistenlehdet journalismin monimediaalisella kentällä.

Toisenlainen työskentelytempo ja erilaiset aiheet tuntuvat eniten
erottavan journalisteja. Naistenlehden - kuten varmasti myös muiden
aikakauslehtien - tekijästä on miellyttävää paneutua aiheeseen
kunnolla, tutkia taustat ja hioa ilmaisuaan. Mutta kollega saattaa
taivastella että 'etkö sä kirjoita kuin kaks juttua kuussa - multa
tulee viisi yhden työpäivän aikana'. Päänvaivaa aiheuttaa myös
se, että isoihin, tärkeinä pidettyihin aiheisiin on otettava
omanlainen näkökulma. Ei riitä, että asuntojen hintojen todetaan
pääkaupunkiseudulla nousevan nousemistaan: on haastateltava
vaikkapa nuorta perhettä, joilta tavoite eli oma koti tuntuu
karkaavan käsistä. 'Popularisoitua sosiaalipsykologiaa'
määrittelee muuan haastateltava tekevänsä.

Muissa tiedotusvälineissä työskentelevät kollegat, mutta myös
naistenlehtien toimittajat itse ovat yllättävän asenteellisia.
Kollegojen mielestä sanomalehdet, iltapäivälehdet sekä television
ja radion uutis- ja ajankohtaistoimitukset ovat ikään kuin
arvokkaampia työpaikkoja ja naistenlehtien toimittajat kokevat
joutuvansa puolustelemaan lehtiään. Jatkuva naistenlehtien
kritisointi ja jopa tutkijoiden lähtöolettamukset eli kielteisten
mielikuvien mainitseminen herättivät haastateltavissa negatiivisia
tuntemuksia. Toisaalta he olivat itsekin halukkaita arvostelemaan
muita aikakauslehtiä tyyliin 'kun oon lukenu sen niin haluan heti
pestä kädet'.


'No onhan se kuuluisa mutta ei meidän ihmisiä' 


Lehtien tiukka konseptointi näyttää nykyään olevan linjana
useimmissa naistenlehdissä. Näin on epäilemättä ollut
aikaisemminkin, ilmiötä vain ei ole silloin nimetty. Kaikissa
toimituksissa on tiedetty, kenestä juuri siinä lehdessä saa ja voi
kirjoittaa ja missä sävyssä jutun kohde esitellään. Tämän
tietävät myös lukijat, jotka aistivat herkästi, millaiset ihmiset
lehden henkilögalleriaan kuuluvat ja antavat tekijöille herkästi
palautetta.

Konseptoinnin katsotaan auttavan lukijaa: hän tietää, mitä
'omalta lehdeltä' voi odottaa. Mutta se on myös mainostajan etu:
ilmoitusvälinettä valitessaan hän valitsee tuotteelleen
ympäristön, joka joko korostaa tai alentaa sen arvoa -
jälkimmäistä vaihtoehtoa kukaan mainostaja ei halua. Tutkimuksessa
ei kuitenkaan kerrota tästä, ja kaikki haastateltavat myös
sanoutuvat tiukasti irti mainostajien ja toimitusten välisistä
kytkyistä. Toki ne kielletään jo journalistien eettisissä
ohjeissa, mutta mainonnan ja journalismin suhteesta riittää silti
keskustelua - ja epäilyksiä.

Olisi ollut mielenkiintoista tietää, miten toimittajat suhtautuvat
henkilöihin, joiden myyntiartikkelina on oma persoona. On aika
tavallista, että iskelmälaulajan uusi miessuhde julkistetaan samaan
aikaan kun levy ilmestyy ja konserttikiertue starttaa, tai
näyttelijä kertoo onnistuneesta dieetistään juuri elokuvan ensi-
illan edellä. Näistä ei kuitenkaan puhuttu lainkaan - ehkä
tällaiset teemat vaatisivat ihan oman tutkimuksensa?

Mieluusti olisin lukenut lisää myös naistenlehtien ja toimittajien
suhteesta politiikkaan ja yhteiskuntaan. Tutkijoiden mukaan lehdet
käsittelevät politiikkaa 'hyvällä maulla' ja käsittelevät eri
puolueiden edustajia tasapuolisesti ja myönteisesti. Etenkin vaalien
aikaan tämä korostuu. Useat lehdet pyrkivät noudattamaan
jonkinmoista vaalikaranteenia, mutta heti äänestyspäivän jälkeen
poliitikot ilmaantuvat taas naistenlehtien sivuille. Poliitikon
kannalta kiusallista on tietenkin se, että julkisuutta ei tule
silloin kun sitä kipeimmin kaipaisi, vaan vasta jälkikäteen. Silti
he suostuvat, jotta nimi ja naama pysyvät mielessä. Äärimmillään
vaalivoittajat kokevat muodonmuutoksen - säihkyviksi stailatut
ministerit ja puoluejohtajat eivät juuri misseistä tai
filmitähdistä eroa. Palstoille pääsyn perustetta muuan
haastateltu toimittaja kuvaili näin: 'Jos siitä tulee
pääministeri, niin on se hyvä tietää jotain sen ajatuksista.'


'Kannustetaan naisia aktiivisuuteen mutta...'

Naistenlehtien maailmaa seurannutta - ja siinä nuoruudessaan
elänyttä - kulttuurihistorioitsijaa kiinnostaa tietysti eniten se,
miten lehdet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Näyttää
siltä, että edes viimeisten 50 vuoden aikana muutos ei ole ollut
valtaisa. 1900-luvun loppupuolen naistenlehdet eivät varhaisten
edeltäjiensä tavoin pyrkineet muuttamaan maailmaa, vaan
myötäilivät maailman muuttumista. Tutkimuksessa tämä
1960-2000-lukuja käsittelevä osio on otsikoitu 'Naistenlehdet
julkisuutena' ja siinä on tarkasteltu kolmen erilaisen lehden eli
Eevan, Kotilieden ja Me Naisten vuosikertoja kymmenen vuoden välein
vuodesta 1968 alkaen.

Lehtien linjojen muuttumiseen vaikuttavat monet tekijät:
yhteiskunnan ilmiöt ja asenneilmapiirin muutokset, lukijoiden
odotukset, tekijöiden ja heidän mahdollisen taustaryhmänsä arvot
ja asenteet - Kotiliedessä oli pitkään yhteiskunnallisista
vaikuttajahenkilöistä koostuva neuvottelukunta - ja varmasti myös
kaupallisuus.

Kuusikymmenluvulla alkava modernisaatioprosessi näkyy eri lehdissä
eri tavoin: siinä missä Kotiliesi ja Me Naiset kiinnittävät
huomiota esimerkiksi koulutukseen ja asuntopolitiikkaan ja huomioivat
naisten nousun poliittisella kentällä, Eevan näkökulma on
yksilökeskeisempi ja esimerkiksi naisen seksuaalisuuteen liittyvät
kysymykset ovat siinä esillä. Tutkijat havaitsevat 1970-80-lukujen
Me Naisissa ja Eevassa voimakkaan naisasiapainotuksen. Enimmäkseen
tästä puhutaan yksilöiden kautta: menestyneet naisyrittäjät ja
uransa omilla ansioillaan raivannut kulttuuriväki taitaa omienkin
havaintojeni mukaan esiintyä edelleen Eevan sivuilla vahvimmin.
Nousevat tähtöset taas saattavat Me Naisissa päästä nopeastikin
kansikuvatytöiksi. Toki tähän vaikuttaa myös lehtien erilainen
ilmestymisrytmi ja se, ovatko lukijat tilaajia vai irtonumeroiden
ostajia: viikkolehteen mahtuu ja se tarvitsee enemmän juttuja,
useampia puheenaiheita, monta erilaista tarttumakohtaa kioskin tai
marketin lehtitelineessä.

Me Naisten yhteiskunnallinen aktiivisuus hiipuu vuosisadan
loppukymmeninä, mutta Kotiliesi jatkaa omalla linjallaan. 1960-luvun
kirjoittajakaarti, 'harmaapukuiset herrat' kuten tutkijat suomalaista
pääosin akateemista eliittiä nimittävät, tosin katoaa, mutta
omien toimittajien jutut kertovat heidän kaltaisistaan. Tutkimuksia
popularisoidaan, yritysjohtajat ja kulttuurieliitti -
kansainvälisesti tunnetut oopperalaulajat ja orkesterinjohtajat,
palkitut tai muuten arvostetut kirjailijat - valottavat ajatuksiaan
ja arkeaan. Ruohon ja Saarenmaan havainto ongelmien ja addiktioiden,
menetysten ja surujen runsaasta käsittelemisestä tunnettujen
ihmisten henkilöhaastatteluissa pitää varmasti paikkansa. Lehtien
käsityksen mukaan julkkiksen ja taviksen kohtalonyhteys antaa uusia
eväitä lukijankin elämään. Naistenlehtien pääosassa on aina
ihminen, ja tutkimusraportin otsikko Edunvalvonnasta
elämänpolitiikkaan antaa ymmärtää, miten ihmisen, etenkin
naisen, asema on käsiteltyinä vuosikymmeninä muuttunut: eduista ei
enää tarvitse taistella. Sekä naistenlehtien lukijat että niiden
tekijät elävät kuitenkin ristipaineessa, jonka muuan haastateltava
pukee sanoiksi näin: '- - - kannustetaan naisia olemaan aktiivisia
yhteiskunnassa ja politiikassa, mut siitä huolimatta pitäis olla
kiinnostunu näistä tämmösistä, maallisemmista asioista.'

Ruohon ja Saarenmaan tutkimus on varsin kapealle pohjalle rakentuva.
Se pitäisikin kai lukea keskustelunavauksena, joka herättää
runsaasti kysymyksiä. Toivottavasti näitä kysymyksiä pohditaan
myös jatkotutkimuksessa - kirjan loppupäätelmät sisältävät
kokonaisen kysymyspatteriston, josta vaikkapa graduntekijä voisi
helposti poimia oman aiheensa ja jatkojalostaa sitä.

Eikä viestintätutkimusta tarvitse jättää pelkästään
mediatutkijoille - esimerkiksi kulttuurihistorian näkökulmasta
tarkasteltuna naistenlehdet tarjoaisivat tutkijalle antoisan ja
värikkään kentän.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/