[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Laittoman maahanmuuton puolustuspuheenvuoro

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leitzinger, Antero  VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Leppäkorpi, Mervi: Asiaton oleskelu kielletty - Tutkimusmatkalla
paperittomien Suomessa. Into Kustannus Oy, 2011. 205 sivua.


Laittoman maahanmuuton puolustuspuheenvuoro
---------------------------------------------------------

Kirja etsii laittomien maahanmuuttajien eli 'paperittomien' maailmaa,
kuvitteellista rinnakkaistodellisuutta, mutta ei löydä mitään
uutta ja 'tyrmäävää' (takakannen mainoksesta huolimatta). Se
tarjoaa kyllä huolitellun lukukokemuksen ja paljon pientä
perustietoa ulkomaalaispolitiikasta, mutta ei monipuolista
näkemystä, ei vastauksia kysymyksiin eikä edes käytännöllistä
matkaopasta lupaviidakkoon. Parhaimmillaan kirja on kursailematon
avauspuheenvuoro yhteiskunnalliseen keskusteluun, jonka vastapuoli
kuitenkin tuntuu olevan yhtä kaukana ongelman ytimestä. Suomessa on
ehkä 2000 luvatonta ulkomaalaista, mutta kyse on niin sekavasta
joukosta, ettei sitä pysty täsmällisesti määrittelemäänkään.


Kelpokin kirja voi karkottaa vakavamieliset lukijat, jos sitä
toimitetaan keskenkasvuisen nenäkkäästi. Into Kustannus Oy on
julkaissut monen houkuttelevan taskukirjan ohella kirjoja nimillä
Huorasatu, Louserit vuittuun ja Muutaman töhryn tähden. Näiden
jatkoksi sopiva kirjan nimi ja kansikuva tuo mieleen lukijakunnan,
jonka mielestä kellään ei ole oikeutta kieltää asiatonta
oleskelua tontillaan sen enempää kuin graffitia tai muuta
urbaaniperformanssia. Kun kirja lähtee esittelemään ulkomaalaisia
pakolaiskeskeisesti ja sääliä kerjäten, sen on vaikea tavoittaa
niitä lukijoita, joiden pitäisi se lukea. Halutaanko kirjalla vain
luoda henkeä säilöönottokeskuksen edessä mielenosoituksessa
uhoaviin viherpipertäjiin? Kuitenkin kirjoittajalla on piileviä
kykyjä, jotka hän voisi tuoda esiin asiallisempaan sävyyn.

Keski-ikäistä miespuolista veronmaksajaa ärsyttää
Nobel-kirjailijalta poimittu sukkeluus, jota toistetaan takakannessa
ja loppuluvun nimessä 'Kukaan ei ole laiton'. Kansainvälisen
oikeuden ja yhteistyön suosiota perus-Suomessa ei suinkaan lisää
se, että erinäisten kansainvälisten järjestöjen kerrotaan (s.
24-25) vierastavan käsitettä 'laiton' maahanmuuttaja, koska
omavaltainen maahanmuutto ei enää olekaan rikos.
Keskivertokansalaisen oikeustajussa kun luvattomuus, laittomuus ja
rikos tarkoittavat suurin piirtein samaa asiaa. Perusteluksi ei
riitä, että luvattomalla maahanmuutolla ei ole suoranaista uhria,
sillä missä sitten ovat luvattoman television katselun tai pontikan
keiton uhrit? Milloin kansallisvaltiot tai edes Euroopan unionin
jäsenet olisivat luopuneet oikeudestaan säätää lakeja siitä,
millaisia matkustusasiakirjoja vaaditaan valtiolliset rajat
ylittäviltä ulkomaalaisilta? Miksi sitten lupatarkastajat
väijyvät ovilla ja työnantajat kärttävät verokortteja tai
lääkärintodistuksia? Onko tosiaan syytä pelätä, että Helsingin
kaduilla viipyvät toimeentulohaasteiset pahastuvat, jos heitä kutsuu
'laittomiksi maahanmuuttajiksi' tai muilla vanhahtavilla
nimityksillä? Poliittisesti korrekti käsite olisi kuulemma nykyisin
'irregular', jota kirjoittaja ei kuitenkaan suosittele suomentamaan
'paperitonta' täsmällisemmin.

Mervi Leppäkorpi saattaa hyvinkin olla myöhäsyntyinen hippi, jolle
valtio on pelkkä paperitiikeri, mutta hän tekisi asialleen
palveluksen, jos asettuisi alkajaisiksi tukevasti maan pinnalle.
Elämme yhä todellisuudessa, jossa on valtioita, rajoja ja lakeja,
omia kansalaisia ja ulkomaalaisia. Monet rajat ovat vääryydellä
vedettyjä, eikä laki tarkoita samaa kuin oikeus, sen jokainen
evakko muistaa. Siksi on turhaa julistaa kollektiivisen itseinhon
hurmassa, että 'Hyvinvointimme perustuu riiston perinteeseen
siirtomaavaltojen ajasta lähtien' (s. 10). Vai johtuiko Nokian
menestys jotenkin siitä, että emämaamme Ruotsi orjuutti Saint
Barthélemyn saaren väestöä? Anteeksi vain, mutta minun esi-isäni
tuli Suomeen vasta sen jälkeen, enkä tunnusta oman sukuni kantavan
siirtomaavaltojen perisyntiä.

Suomen kansalaisilla on asevelvollisuus ja oletettavasti joitakin
kansalaisoikeuksiakin siitä hyvästä. Se ei estä haaveilemasta,
että voisimme vaihtaa omat elinkautisvankimme, rattijuoppomme ja
sisäsiittoiset sosiaalipummimme heitä rehellisempiin, raittiimpiin,
kauniimpiin ja ahkerampiin maahanmuuttajiin. Jos Suomella olisi oma
Pirunsaarensa tai Australiansa, olisin itsekin avoimempi ajatuksille
joustavammasta liikkuvuudesta rajojen yli. Se, että Leppäkorpi
kehuu tanssineensa lumehäissä ja nähneensä 'päihteisiin
kielteisesti suhtautuvien ihmisten myyvän päihteitä puistossa' (s.
11) ei kuitenkaan mieltä ylennä. Parempi olisi, jos poliisi
karkottaisi huumekauppiaat, suhtautuivatpa nämä sisimmässään
kuinka kielteisesti tahansa siihen, mitä itsensä elättämiseksi
tekevät.

Lukijan on ylitettävä monta henkistä kynnystä ja kovetettava
vatsansa voidakseen lukea kirjan kolme varsinaista lukua avoimin
mielin. Vain rivien välistä löytyy hyviä kysymyksiä, mutta
harvemmin vastauksia.
Kirjan ensimmäinen varsinainen luku 'Rajalla' kertoo Suomeen tulosta
ja arvioi tänne paperitta livahtavien määrän eurooppalaisittain
vähäiseksi, pikemminkin tasolle 1500-2000 kuin 8000-12.000, vaikka
kumpaakin vaihteluväliä on esitetty. Vaikka Leppäkorpi kertoo
tuntevansa monia laittomia maahanmuuttajia, kaikki lukumäärät ovat
arvailuja. Suomen oloja ei voi päätellä vertailemalla muihin
maihin. Vaikeuksia tuottaa jo sen määrittely, kuka on maassa
laittomasti tai laillisesti. (s. 28-31)

Tähän kohtaan olisi voinut tarttua perusteellisemminkin. Lukija
nimittäin on antautunut ennakko-oletukselle, jonka mukaan hanakimpia
tuomitsemaan maahanmuuttajia laittomiksi ovat pamppua kantavat
poliisisedät ja joustavimpia ovat kukkahattua kantavat
sosiaalitädit. Näin ei kuitenkaan aina ole, minkä Leppäkorpi
olisi voinut tuoda esille muutamalla stereotypioista poikkeavalla
käytännön esimerkillä muualta kuin turvapaikkamenettelyn
piiristä. Esimerkiksi Suomen kansalaisen perheenjäsenellä on ollut
vuodesta 2004 oikeus muuttaa maahan ja hakea oleskelulupaansa
paikallispoliisilta. Helsingissä siihen voi kulua puolikin vuotta,
mutta lupaa ei liene koskaan evätty ja poliisikin vakuuttaa
hakijalle, että oleskelu Suomessa jatkuu laillisena, vaikka viisumi
ehtii mennä umpeen. Kansaneläkelaitos on kuitenkin sitä mieltä,
että laillisuusperiaate ei täyty ennen kuin oleskelulupa on
leimattu passiin. Niinpä ulkomaalainen puoliso ja tämän lapset
voivat odotella Suomessa kuukausia poliisin mielestä laillisesti,
mutta sosiaaliviranomaisten mielestä laittomasti. Lapsilisää ei
makseta, neuvolaan ei päästetä ja sairastapauksessa ulkomaalainen
ei kuulu Suomen sosiaaliturvan piiriin, vaikka kukaan ei ole häntä
maasta poistamassa.

Leppäkorveltakin luulisi löytyvän tällaisia esimerkkejä, joilla
voisi voittaa myötätuntoa maahanmuuttajiin muutoin epäilevästi
suhtautuvilta, mutta hän hukkaa tilaisuuden valittamalla
turvapaikanhakijoiden alhaista toimeentuloa (s. 36-38),
puolustelemalla baskiterrorismia (s. 38), vastustamalla Saksan
kansalaisuuskoetta (s. 39) ja merirajojen valvontaa (s. 42) sekä
voivottelemalla maailman kurjistumista (s. 77-78). Leppäkorven
mukaan maailmassa on nykyisin enemmän nälkää, aseellisia
konflikteja ja diktatuureja kuin aiemmin. Hän unohtaa, että
miljardit kiinalaiset ja intialaiset eivät enää kärsi aiempien
sukupolvien tavoin maanlaajuisista nälänhädistä ja
kulkutaudeista. Aseellisiksi konflikteiksi luokitellaan valtioiden
välisten sotien ja peräti maailmansotien sijasta yhä pienempiä
alueellisia kahakoita ja terrorikampanjoita, joita aiemmin ei olisi
huomattukaan. Leppäkorpi siteeraa Helsingin Sanomien uutista Freedom
Housen vuosiraportista, jonka mukaan demokratia maailmalla taantui
vuonna 2009, mutta jos hän vaivautuisi tarkistamaan järjestön
verkkosivuilta vuosiraportit koko 40 vuoden ajalta tai edes
Wikipedian käyrät, hän saattaisi huomata maailman muuttuneen
sittenkin vähitellen aiempaa paremmaksi paikaksi.

Toinen luku 'Suomessa' uusii valituksen turvapaikanhakijan
toimeentuloturvan leikkauksista (s. 97), moittii heidän
lakimiehiään ammattitaidottomiksi (s. 98), kaipailee
talonvaltauskulttuuria (s. 99) ja paheksuu lääkäreiden sekä
sairaanhoitajien oikeutta ilmiantaa paperittomia eli
henkilöllisyydeltään tunnistamattomia potilaitaan (s. 105). Mutta
miten työlupamenettely on 'etnistä työsyrjintää' (s. 122)?
Tummaihoiselta Suomen kansalaiselta ei vaadita työlupaa, vaikka
kanadalaiselta se vaaditaan ihonväristä riippumatta. Leppäkorven
otsikkoon päästämä ilmaisu paljastaa tahtomattaan sen tyypillisen
virheen, että ulkomaalaiset samaistetaan 'rotuihin' tai erilaisiin
kulttuurillisiin vähemmistöihin. Yhtä harhaanjohtavaa on kuvitella
kaikki ulkomaalaiset turvapaikanhakijoiksi, kaikki turvapaikan hakijat
siihen oikeutetuiksi tai kaikki afrikkalaiset somaleiksi ja muslimit
terroristeiksi.

Lukijaa ei enää yllätä, että Leppäkorpi ihailee valtionkirkon
rohkeutta uhmata valtion lakeja ja viranomaisia (s. 110-113). Mutta
kuka kantaa huolta tuhansien ulkomailla olevien mummojen puolesta,
joiden mahdollisuus päästä edes käymään sukuloimassa Suomessa
on heikentynyt sen ansiosta, että muutama tämän etuoikeuden saanut
kieltäytyi palaamasta kotimaahansa, vaikka viisumihakemuksessa
nimenomaan sitouduttiin allekirjoituksella kunnioittamaan
turistiviisumin ehtoja ja poistumaan Suomesta määräaikaan
mennessä? Poliitikkojen ja itsensä mielipidevaikuttajiksi
ylentäneiden toimittajien on helppo hurskastella muutamassa
yksittäistapauksessa, mutta viranomaiset ja tuomioistuimet vastaavat
siitä, että laki on sama kaikille ja että sovittuja sääntöjä
noudatetaan. Tutkijoilta odottaisi tälle ymmärtämystä, vaikka
tietenkin sopii arvostella lakia ja ehdottaa parempia pykäliä
vastaisen varalle.

Kolmannessa luvussa 'Exit' toistetaan aiempia huolenaiheita.
Leppäkorpi inttää, että luvaton maassa oleskelu ei ole rikos ja
että säilöönotto on 'rangaistus siitä, että on ulkomaalainen'
(s. 154). Suurin osa kirjaa lukevista ulkomaalaisista tuntee olonsa
viimeistään tässä vaiheessa vaivautuneeksi, sillä ilmeisesti
kirjoittajalta pääsee välillä unohtumaan, että hänen
paperittomat suojattinsa eivät edustakaan kaikkia ulkomaalaisia.
Useimmilla ulkomaalaisilla ei ole koskaan ollut aihetta pelätä
säilöönottoa ja he toivoisivat hieman huomiota arkisempiin
murheisiinsa: lomakkeiden ja virkakielen vaikeaselkoisuuteen,
tulkkauspalvelujen puutteeseen (onko kukaan tosissaan miettinyt,
mistä saataisiin vaikkapa visaijankielinen tulkki niille sadoille
suomenfilippiiniläisille, jotka puhuvat tätä 30 miljoonan ihmisen
kieltä, jota ei Suomessa edes rekisteröidä, koska se ei ole
virallinen kieli?) tai Helsingin ulkomaalaispoliisin pitkiin
käsittelyaikoihin (kuinka osallistua Ruotsin-risteilylle kun passi
on poliisilla leimattavana?). Entä rasittavaan
jonotuskäytäntöön, kutsuviisumin saamisen epävarmuuteen (tulee
kalliiksi hakea anopille passia ja lennättää häntä lähimpään
suurlähetystöön turhan päiten) tai nimen perusteella tapahtuvaan
syrjintään (jopa niin, että hyvää tarkoittava rehtori hylkää
pääsykokeen läpäisseen suomalaissyntyisenkin oppilaan, koska
olettaa tämän nimensä perusteella maahanmuuttajaksi ja liian
huonosti suomea osaavaksi)?
Leppäkorpi ei tunne Punaisen Ristin toimintaperiaatteiden historiaa,
sillä hän luulee vaitiolovelvollisuuden johtuvan modernista
yksityisyydensuojasta (s. 156-158). Hän kyseenalaistaa myös
viisumipolitiikan (s. 185) tarjoamatta sillekään reaalimaailmassa
toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja. On helppoa todeta, että yritys
hallita maahanmuuttoa johtaa samanlaiseen tehottomuuteen,
rikollisuuteen ja lisäongelmiin kuin mikä tahansa sääntely, mutta
pitäisikö sen vuoksi sallia paitsi ihmisten myös tupakan, alkoholin
ja huumeiden salakuljetus?

On totta, että ulkomaille palautettujen kohtaloita pitäisi seurata
(s. 167), mutta se työllistäisi nimenomaan ulkomaanedustustoja,
joita nykyisin pyritään karsimaan. Ennakkoluulottoman objektiivisen
tutkimuksen nimissä olisi mielenkiintoista seurata myös sitä, mitä
ne ulkomaalaiset ovat elämällään tehneet, jotka poliisi,
Maahanmuuttovirasto tai jokin valitustuomioistuin olisi palauttanut,
mutta jotka kuitenkin ovat Suomeen jääneet. Samoin olisi
mielenkiintoista tietää, kuinka usein eri toimijoiden päätökset
ovat osoittautuneet virheellisiksi (mukaan lukien
turvapaikkapäätökset, joista on myöhemmin ilmennyt, että hakijan
henkilötiedot tai elämäkerta olivatkin tekaistuja) Sitäkin voisi
miettiä, onko nykyinen, yhä yksityiskohtaisemmaksi hiottu
ulkomaalaislainsäädäntö sittenkään edes ulkomaalaisen kannalta
yhtään parempi kuin 1920-luvun käytäntö, jossa oikeusturvan
sijasta korostui viranomaisen harkintavalta. Muutamalla mummolla
voisi olla perustellut epäilynsä sen suhteen, onko maahan muutto
tai maassa oleskelu tosiasiallisesti helpottunut 90 vuoden kuluessa.

Kirja on erinomaista suomenkieltä ja vasta loppupuolelta alkaa
löytyä harvoja oikolukijalta välttyneitä virheitä (s. 179, 182
ja 187). Aihe on lupaava, mutta kirjoittaja itsekin myöntää
tutkimuksensa jääneen tuloksettomaksi ja olevansa 'yhtä epävarma
siitä, keitä pitäisi määritellä paperittomiksi.' (s. 182).
Tämän havahtumisen johdosta olisi kannattanut irtautua palautustaan
pakoilevan turvapaikanhakijan arkkityypistä ja laajentaa
näkökulmaa. Ei pitäisi olla liian vaikeaa löytää
ongelmavyyhteen avain: Maahanmuuttoa voisi helpottaa, jos osan
ulkomaalaisista voisi tarvittaessa palauttaa vaivattomammin - ja
vastaavasti mitä vaikeammaksi tehdään maasta poistaminen, sitä
enemmän vaaditaan maahan saapumisen valvontaa.

Leppäkorven kaltaiset Vapaa liikkuvuus -verkoston aktivistit
keskittyvät estämään käännytyksiä ja karkotuksia, joista
kärsii varsin harva viaton ulkomaalainen, mutta vaakakupissa
olevasta turhan kireästä viisumipolitiikasta kärsivät
maahanmuuttajien rehellinen valtaenemmistö ja koko yhteiskunta. Jos
vilpittömästi haluaa 'vastavoimaa suomalaisessa yhteiskunnassa
vahvistuneille ksenofobisille asenteille ja
viranomaiskäytännöille' (s. 203), kannattaisi räksyttämisen
sijasta ensin tarkistaa omat asenteet ja sitten hakea yhteisiä
nimittäjiä.

Ulkomaalaispolitiikassa on paljonkin korjattavaa ja monia asioita
voitaisiin ajatella uudella tavalla (vaikkapa jakamalla
ihmisoikeusjärjestöille omat turvapaikkakiintiönsä tai
asettamalla suomalaiset kutsujat, suosittelijat ja työnantajat
todelliseen takausvastuuseen), mutta siinä tämä kirja jäi
valitettavasti yksipuoliseksi johdatukseksi.

Entisenä kontulalaisena en voi olla kummastelematta kirjoittajan
toistamaa myyttiä Kontulan pahuudesta (s. 188). Olisikohan
tässäkin nähtävissä, kuinka erilaisena maailma näyttäytyy,
ennakko-odotuksista, muistikuvista ja tahdosta tai sen puutteesta
riippuen? Kriittisiltä tutkijoilta jää helposti huomaamatta
sellainen pieni ihme, että monen ulkomaalaisen silmissä niin
Kontula, koko Helsinki kuin Suomen valtiokin näyttävät sittenkin
kiitettävän vieraanvaraisilta paikoilta.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/