[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Perusteos pitkällä perspektiivillä Afganistaniin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leitzinger, Antero  VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Sergejeff, Andrei: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien
risteykseen. Gaudeamus, 2011. 351 sivua.


Perusteos pitkällä perspektiivillä Afganistaniin
---------------------------------------------------------

Afganistan on ollut jo toista vuosikymmentä lähes päivittäin
uutisotsikoissa, mutta maan historiasta ei ole ollut suomenkielistä
yleisesitystä. Tämä kirja luo Afganistanin historiaan pitkän
perspektiivin vuosituhansien takaa. Kirja kumoaa monia pinnallisen
journalismin myyttejä ja auttaa ymmärtämään, mistä on kysymys.
Vaikka kirja ensinäkemältä tuntuu yhtä raskaalta kuin aihekin,
sujuva kieli ja runsas kuvitus viihdyttävät lukijaa, joka pääsee
aikamatkalle ja saa selkeän opastuksen monipuolisen maan kirjaviin
vaiheisiin.


Historiankirjoittajasta tulee uudisraivaaja kun hän kirjoittaa
ensimmäisen suomenkielisen yleisteoksen jonkin maan historiasta. Kun
kohteena on Afganistan, jossa käytetään arabialaisperäistä
kirjaimistoa, haasteena on mm. nimien ja käsitteiden suomentaminen.
Afganistan on myös parhaillaan poliittisesti ladattu aihe, johon
hätäisimmät tutkijat ja toimittajat ovat kytkeneet vaikeasti
muutettavia ennakkokäsityksiä ja yleistyksiä. Andrei Sergejeff on
saanut Helsingin yliopistossa orientalistisen koulutuksen, mutta hän
on myös seurannut aikansa tapahtumia ja ottanut haasteet rohkeasti
vastaan. Hänen 'Afganistanin historiansa' on nimensä mukainen
perusteos, joka käsittelee kokonaisvaltaisesti Afganistanin alueen
historiaa muinaistaruista ja arkeologien löydöksistä
maailmanpolitiikan ajankohtaisiin kysymyksiin.

Sergejeff varoittaa lukijaa 'heppoisista selitysmalleista', joissa
maa on ikuisesti valloittamaton tai hallitsematon ja joissa kaikki
sen ongelmat ovat ulkopuolisten syytä (s. 9-10). Afganistan ei ole
syntynyt tyhjiössä, se ei ole immuuni ulkomaailman vaikutteille
eikä viaton uhri, se on kuulunut useaan eri suurvaltaan tai
sellaisen etupiiriin, eikä sen historia ole yhtä
kärsimysnäytelmää tai sankaritarinaa. Sergejeff huomauttaa myös
aivan oikein, että Afganistanin valtio alkoi muovautua vasta
1700-luvulla, vaikka alueen historia ulottuukin vuosituhansien
päähän. Afganistanin valtion tarkka perustamispäivä olisi ollut
mielenkiintoinen yksityiskohta, mutta Sergijeff (s. 147) tyytyy
Wikipedian ajoitukseen lokakuulle 1747.

Perimätietoa hazaroista Tshingis-kaanin jälkeläisinä (s. 26) ei
kuitenkaan kannata kokonaan hylätä, sillä DNA-tutkimuksissa
C3-haploryhmä näyttäisi yhdistävän heitä. Epäselväksi jää
Sergejeffin kirjan alaotsikko 'Silkkitietä kulttuurien risteykseen'.
Hän ei varsinaisesti esittele Keski-Aasian kauppareittien verkostoa,
eikä naapurimaita. Mielikuvaa Afganistanista risteyskohtana voidaan
pitää yhtenä monista myyteistä, aivan kuten päinvastaista
mielikuvaa sen äärimmäisestä syrjäytyneisyydestä. Afganistanin
rajojen sisällä on yhä suuria alueellisia eroja.

Sergejeff on maltillinen ja viisas luonnehdinnoissaan. Hän löytää
jotain hyvää sanottavaa kaikista Afganistanin hallitsijoista, mikä
osoittaa kykyä samaistua heidän ajatusmaailmaansa. Aivan liian
usein afgaanit ja ylipäätään kehitysmaiden ihmiset omaksuvat
historiastaan kohtuuttoman dramatisoidun ja mustavalkoisen
mielikuvan, jossa vilisee marttyyrejä ja kavalia juonittelijoita.
Sergejeffin tulkinta islamismista (s. 247-248) osuu täsmälleen
kohdalleen. Hän ei sorru pitämään Taliban-liikettä ainakaan
pelkästään Pakistanin turvallisuuspalvelun ISIn luomuksena, mutta
jättää harmillisesti mainitsematta sen aseistajan, nyttemmin
Yhdysvalloissa oikeudenkäyntiään odottavan Neuvostoliiton
sotilastiedustelun everstin Viktor Butin. Sergejeff toteaa vain
vihjailevasti (s. 294-295), että Talibanin voittokulku 1990-luvun
puolivälissä edellytti ulkopuolista aseistusta tai rahoitusta.
Median suosimaksi myytiksi jää Talibanin oma kuvaus, jonka mukaan
sitä olisi kannatellut silkka kansansuosio ja se olisi tuonut
mukanaan yhteiskunnallista rauhaa myös muiden kansallisuuksien kuin
pataanien asuinalueille. Todellisuudessa Talibanin suosio on aina
rajoittunut niiden heimojen pariin, jotka ovat kuuluneet sen ytimeen.

Vaikka Sergejeff syyttää Irakin sotaa Yhdysvaltain resurssien
hajauttamisesta ja hukkaamisesta, häneltä jää tässä yhteydessä
huomaamatta, ettei kapinallistoiminta Afganistanissa kiihtynyt heti
keväällä 2003 ja että vielä vuosien 2004-2005 vaalit
järjestettiin onnistuneesti. Amerikkalaisten ja muiden
kansainvälisten joukkojen Afganistanissa kohtaama vastarinta kiihtyi
vasta Yhdysvaltain syksyn 2008 presidentinvaalien murennettua
afgaanien uskoa amerikkalaisten voitontahtoon pitkittyneissä
selkkauksissaan. Historian moniin käänteisiin tottuneet afgaanit
vaihtavat puolia sen mukaan, kuka kulloinkin näyttää olevan
voitolla. Kabulin ja diasporan koulutetut afgaaniyhteisöt eivät
välttämättä tiedä kovin tarkkaan, mikä on tilanne
syrjäseuduilla, mutta seuraavat herkästi ulkomaalaisten asenteita.
Niinpä Afganistanissa toimivien ulkomaisten siviilien
turvallisuushysteria, länsimaisen median omista syistään lietsoma
pessimismi ja yksittäisten terrori-iskujen korostuminen
uutisoinnissa ovat tehneet Talibanille helpoksi luoda voitokasta
mielikuvaa uudesta tulemisestaan. Sopii epäillä, olisiko tällainen
vaihe ollut vältettävissä, vaikka kansainvälinen yhteisö olisi
keskittynyt pelkästään Afganistaniin koko vuosikymmenen.

Sergejeff muistuttaa Afganistanin muuttuneen aikojen kuluessa, eikä
tuo kehitys ole suinkaan päättynyt. Hän pystyy yleensä
eläytymään hyvin eri aikojen oloihin, vaikka lankeaakin jonkin
verran eurooppalaisperäiseen historialliseen materialismiin ja
kirjoittaa 'yhteiskuntaluokista' silloinkin kun aiheina ovat
kuviteltujen aiemmin selkeärajaisten 'luokkien' mureneminen ja
yhteiskunnallista järjestystä mullistava säätykierto.
Afganistanin uudet valtiaat ovat kenties sotilaskomentajia ja
huumekauppiaita, mutta silti he edustavat eri sukuja kuin perinteiset
kuninkaalliset, suurmaanomistajat tai uskonoppineet.

Syksyllä 2011 kirjoittamissaan loppusanoissaan Sergejeff
kyseenalaistaa pataani-identiteetin, josta riippuu, millaisena
valtiona suurimman kansallisuuden edustajat (pataanit, pashtut,
päshtut) haluavat Afganistanin nähdä. He menettivät 1970-luvulla
kuningasvallan, eikä heillä liene enää väestön enemmistöä,
jolla hallita maata demokratian ehdoilla. Heidän toiveensa
Afganistanin ja Pakistanin pataanialueiden yhdistämisestä yhdeksi
kansallisvaltioksi ovat jääneet lähinnä Intian elättämäksi
haihatteluksi, sillä jatkuvista vaikeuksistaan huolimatta Pakistan
ei ole hajoamaisillaan, eikä monikansallista Kabulia tai hazaroiden
valtaamia laidunmaita voida enää palauttaa pataanien omistukseen.
Tätä pohdiskelua voisi laajentaa yleensäkin Keski-Aasian
valtiollisiin rajoihin, Iranin ja entisten neuvostotasavaltojen
totalitaaristen hallintomallien oikeutukseen sekä muiden kuin
pataanien rajat ylittävien pan-aatteiden (-persialaisuus,
-turkkilaisuus, -islamilaisuus) leviämiseen. Afganistanin mosaiikki
on osa laajempaa kokonaisuutta.

Neuvostoliiton hajotessa esitettiin geopoliittisia teorioita, joissa
Keski-Aasian merkitys korostui. Afganistan nähtiin 'kylmän sodan'
päättäjänä ja kommunismin kaatajana, suurvalta-armeijoiden
hautausmaana, yleismaailmallisen islamilaisen vallankumouksen
ponnahduslautana ja terroristien turvapaikkana tai öljy- ja
maakaasuputkien risteysasemana. Siitä tuli myyttinen innoittaja tai
varoittaja - silloin kun sen ei sallittu vaipua unholaan
länsimaisessa maailmankuvassa, jonka myös arabi-islamistit
omaksuivat. Yksityiskohtaisempi Afganistanin historiaan tutustuminen
riistää meiltä nämä kiehtovan yksinkertaiset roolimallit. Ehkä
afgaanit itse eivät haluakaan ratsastaa muiden ilmestyskirjoissa,
vaan järjestäytyä tavallisen keskeneräiseksi aasialaiseksi
valtioksi, jossa riittää haastetta kehitysyhteistyölle ja
ihmisoikeuskamppailulle, mutta jossa tavalliset ihmiset voivat
vähitellen edellisiä sukupolvia paremmin, laahustaen
kehityksessään turvallisesti Intian niemimaan, Lähi-idän ja
Venäjän syrjäseutujen perässä?

Sergejeff tekee oikein, vaikka aiheuttaakin lukijalleen pienen
pettymyksen. Hän ei paljasta salaliittoja tai skandaaleja, ei
romantisoi eikä demonisoi, vaan seuraa afgaanien historiaa
vuosisadasta toiseen vilpittömän kiinnostuneesti, rehellisesti ja
avoimin mielin. Sen vuoksi kirja on ehdottomasti suositeltava
johdanto kaikille Afganistaniin perehtyville.

Sergejeffin kirjasta puuttuvat kokonaan lähdeviitteet (paitsi
kuvitukseen), mikä heikentää sen käyttökelpoisuutta
kurssikirjana. Vaikka kirjallisuusluettelossa mainitaan mm.
pakistanilaisen kenraalin Kamal Matinuddinin kirja, joka löytyy
Maahanmuuttokirjastosta, mutta ei HELKA-kirjastoista, lukijan on
mahdoton todeta, miten sitä on hyödynnetty. Kirjallisuusluettelossa
ei myöskään ole ainuttakaan ennen vuotta 1958 julkaistua teosta,
vaikka Helsingin tieteellisistä kirjastoista löytyisivätkin emiiri
Abdurrahmanin muistelmat (1900) ja monia muita hyviä
aikalaislähteitä.

Kirjaa piristää runsas kuvitus: vanhoja piirroksia, maalauksia,
valokuvia, kaavioita. karttoja, sukutauluja, luettelo (tosin hyvin
vajavainen) afgaanipuolueista sekä värikuvaliitteessä osa
historian kuluessa käytetyistä kansallisista lipuista. Näiden
lähteenä on yleensä Wikimedia Commons. Hakemisto on jaettu
erillisiin asiasanojen, henkilönnimien ja paikannimien
hakemistoihin.

Oikeinkirjoituksessaan Sergejeff on kiitettävän johdonmukainen,
mutta eräissä ratkaisuissaan hän poikkeaa vakiintuneista
kirjoitusmuodoista häiritsevän paljon: olemme tottuneet näkemään
u:n o:n sijasta sellaisissa nimissä kuin Babur ja Durrani
(Sergejeffillä Babor ja Dorrani), t?:n tai tsh:n ?:n sijasta (kun
käytössä on myös äänteen soinnillinen vastine d? eli dzh),
Ahmedin Ahmadin ja Muhammedin Muhammadin sijasta (vaikka professori
Jaakko Hämeen-Anttila on vuosia sitkeästi markkinoinut
jälkimmäistä) sekä kaksiosaiset nimet yhteen kirjoitettuina
(Nad?ibullah eikä Nad?ib Allah, Ahmed?ah eikä Ahmad ?ah).
Kaksiosaisten nimien erikseen kirjoittaminen on anglismi ja
suorastaan jumalanpilkkaa silloin kun nimen jälkiosa viittaa
Jumalaan. Taliban ei varmastikaan hirttänyt herra Allahia vuonna
1996. Myös kuninkaiden Habibullah ja Amanullah (Sergejeffillä Habib
Allah ja Aman Allah) nimet tulisi kirjoittaa suomessa yhteen aivan
kuten Teodoros, Amadeus, Gottfried tai Gabriel. Ylimääräisten
väkästen tarpeettomuudesta todistavat suomeen vakiintuneet shakki,
shekki ja sheikki.

Ehkä arabiassa selvitään perinteen voimalla kolmella vokaalilla
(a, i, u), mutta persialaista nimistöä suomeen translitteroitaessa
olisi mukava nähdä kielitieteilijän turvautuvan rohkeasti tarjolla
olevaan ä-kirjaimeen, joka ratkaisisi valinnanvaikeuden a:n ja e:n
välillä (paitsi Muhammädin nimessä myös Bägramin
lentokentälle, joka Sergijeffillä on Begram ja yleensä Bagram).
Silloin Afganistanissa puhuttava persian murre (s. 24-25) saisi
nimekseen däri eikä dari. Englanninkielestä on tarttunut
sellainenkin omituisuus, että arabialaiset artikkelit erotetaan
väliviivoin (al-Rahman, mutta jostain syystä ei al-Lah) ja että
myös persialainen ezafe-omistusliite erotetaan väliviivalla
(Mazar-e ?arif, po. Mäzareshärif). Eihän Suomessakaan ole Savo-n
Linnaa. Valitettavasti Sergejeff on näissä periaatekysymyksissä
konservatiivi ja pysyttäytyy englannin mallissa, vaikka nimeääkin
Wikipedian Bamyanin kaupungin Bamejaniksi.

Nimien translitterointi ei ole ongelmaton edes venäjän kohdalla,
sillä 'Hru?t?ov' (s. 239-240 ja 254) tunnettiin suomessa paremmin
Hrushtshevina, kunnes SFS 4900 muutti translitterointistandardia
viime vuosituhannen lopulla. Historiantutkijoiden ja -harrastajien
olettaisi karsastavan tietosanakirjoihin vakiintuneiden
kirjoitusasujen äkkinäisiä muuttamisia.

Petroskoissa painetuista kirjoista levisi 1960-luvulla Suomeenkin
tapa korvata eKr.-merkintä eaa:lla, mutta kristillisen maailman
ulkopuolella olisi vähemmän kulttuuri-imperialistista laskea vuosia
'Kristuksen syntymästä' kuin 'ajanlaskun alusta'.

Järjestöjen nimien kirjoittamisessa isoilla tai pienillä
alkukirjaimilla on horjuntaa (esim. s. 272 'Islamilaisen kumouksen
Liike') ja lyhenteisiin on käytetty välillä alkukielisiä, mutta
välillä englanninkielisiä nimiä.

Toivottavasti kirjalle tulee jatkoa, sillä Afganistanin historia
ansaitsee lisää suomenkielistä tutkimusta ja myös naapurimaiden
historiat olisi hyvä saada suomeksi. Kun välillämme on vain yksi
suurvalta, suomalaisten olisi hyvä saada siihen useita erilaisia
näkökulmia. Suomen ja Afganistanin historiassa on yllättävän
paljon yhteistä: Ero emämaasta runsaat 200 vuotta siten, melskeiset
itsenäistymisvaiheemme ensimmäisen maailmansodan lopulla,
puolueettomuuspolitiikka toisen maailmansodan jälkeen,
kielitaistelut, alueellisen itsehallinnon tarpeet sekä Euroopan
yhdentymisen soveltaminen Aasian oloihin ovat esimerkkejä
poliittisen historian kysymyksistä, joita suomalaisten ja afgaanien
kannattaisi yhdessä tutkia ja vertailla.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/