[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Runoeepoksen roolinvaihtoja kansainvälisellä näyttämöllä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antti Lindfors <anmili at utu.fi> FM, Turun yliopisto, folkloristiikka
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Aarnipuu, Petja (toim.): Kalevala maailmalla – Kalevalan käännösten
kulttuurihistoria.. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Kalevalaseura, 2012. 396
sivua.


Runoeepoksen roolinvaihtoja kansainvälisellä näyttämöllä
---------------------------------------------------------

Kalevalan tieteellisistä ja taiteellisista tulkinnoista ei ole viime vuosina
tarvinnut kärsiä pulaa. Kalevalan kulttuurihistorian (2008) ja (Uuden)
Kalevalan 160-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistun Taiteilijoiden Kalevalan (2009)
luontevaksi jatkoksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Kalevalaseuran
yhteistyönä ilmestynyt Kalevala maailmalla jäljittää eepoksen lukuisia
elämiä ja muodonmuutoksia kansallisten rajojemme tuolla puolen.
Tieteellisistä artikkeleista, kääntäjien henkilökuvista ja katsauksista
koostuva teos lunastaa otsikkonsa lupailemat avarat näköalat eepoksen
rönsyileviin vaiheisiin ja monipuolistaa ansiokkaasti kuvaa sen merkityksestä
sekä suomalaisena että kansainvälisenä kirjaklassikkona.



Suomalaisen kulttuuri-identiteetin kivijalaksi kohotettu Kalevala on samalla
käännetyin kirjallinen teoksemme. Se on laatimisestaan alkaen ollut
kansainvälisen kiinnostuksen ja uudelleentulkinnan kohde ja väline, jonka
moninaisia merkityksiä ja käyttötarkoituksia Petja Aarnipuun toimittama
Kalevala maailmalla menestyksekkäästi kartoittaa. Ja mikäpä Kalevalaa on
ollut tulkitessa toisaallakin, monikulttuurisesta ja kansainvälisestä
lainatavarasta kun siinä on jo alkuaan paljolti kyse.

Nyt käsillä olevan artikkelikokoelman juuret johtavat paitsi sadan vuoden
taakse ensimmäisen Kalevalan käännöksille ja kääntäjille omistetun
teoksen luokse, aikakauskirja Valvomon Kalevalavihkoon (1909), myös 1970-luvun
alkupuolella perustetun toimikunnan suunnitelmiin. Jälkimmäisen
kunnianhimoisena pyrkimyksenä oli kaikkien Kalevalan käännösten ja painosten
luettelointi ja kortitus kontekstitietoineen, ja vaikkei tämä
täysimittaisesti ikinä toteutunutkaan, oletettavasti sen seurauksena syntyi
ainakin yksi aiheenmukainen bibliografia, Rauni Purasen vuonna 1985 toimittama
The Kalevala Abroad. Nyttemmin vastaavaa tietokantaa on ylläpidetty
Kalevalaseuran kotisivuilla.

Kalevala maailmalla koostuu kirjan toimittaneen Aarnipuun Kalevalan monituisille
kääntäjille kunnioitusta osoittavan alkupuheen ohella 22 luvusta. Nämä
neljään temaattisesti jaoteltuun osioon sijoitetut tekstit sisältävät niin
tieteellisiä artikkeleita, henkilökuvia ja katsauksia Kalevalan ja muutamien
muiden maailmaneeposten kääntäjiin, käännöksiin ja käännösprosesseihin,
kuin myös historiallisen anekdootin tai kertojan omakohtaisten muistojen
ympärille rakentuvia pienimuotoisempia juttuja. Linjakkuus säilyy eheänä
ensimmäistä, taustoittavaa osaa lukuun ottamatta, jossa ”Kalevalaa
maailmalla” tulkitaan paikoin hyvinkin avarasti. Rakenteensa osalta teos
seurailee kekseliäästi matkalle lähdön metaforaa: neljässä osiossa
Kalevala paikannetaan henkisestä syntykodistaan, lähetetään
ensikäännöksin matkoilleen, tavoitetaan ikään kuin tien päältä itse
kääntäjiin tutustumalla ja löydetään viimein uudesta
määränpäästään. Näin rakenteeseen hahmottuu myös laajempaa kronologista
kantavuutta.

Hyvän tieteellisen käytännön mukaisesti huomioni kiinnitti kirjaan
tutustuessani ensimmäiseksi sinänsä merkityksetön joskin kiinnostava
lipsahdus. Teoksen alaotsikko, jonka voimme kannesta lukea täsmällisen
kattavaksi ”Kalevalan käännösten kulttuurihistoriaksi”, esiintyykin
alkulehdellä monin tavoin epätarkemmassa ja suhteellisemmassa
partitiivimuodossa ”Kansalliseepoksen kääntämisen kulttuurihistoriaa”.
Liekö kyseessä viime hetken muutos vai ehkäpä epävarmuuden jälki
sisällöllisesti oikeutetumman vaihtoehdon suhteen? Oli miten oli, sikäli
kattavan kuvan Kalevalan matkanteosta kokoelma onnistuu antamaan, että kanteen
päätynyt ja lopulliseksi olettamani nominatiivimuoto on nähdäkseni hyvin
perusteltu. Ja kuten itse teoksen myötä käy hyvin ilmi, termivalinta ja sen
käyttö (kansalliseepos, kansanrunoeepos, kirjallinen eepos, folkloristinen
kompilaatio?) ei Kalevalan tapauksessa ole suinkaan yksiselitteistä tai
neutraalia, vaan sisältää jo näkökulman, kokonaisen esiymmärryksen ja
tarkoitusperien verkoston, jota diskurssiksikin kutsutaan.

Mittasuhteita Aarnipuun urakalle valavat hänen alkupuheessaan esittämät
laskelmat käännösten ja muiden mukaelmien lukumääristä. Kalevalaista
poljentoa on hänen mukaansa sovitettu jo peräti 51 eri käännöskielelle,
joiden puitteissa erilaisia versioita olisi julkaistu pitkälti kolmatta sataa
sisältäen mukaelmien ja lyhennelmien ohella myös julkaisemattomia katkelmia.
(Sivulla 89 toisessa artikkelissaan Aarnipuu tosin mainitsee teosta käännetyn
”yli 60 kielelle, sikäli kuin laskuissa on pysytty perässä”.) Yksin
saksankieliselle maailmalle eepos on esimerkiksi toistaiseksi esittäytynyt
kuutena täysmittaisena runomuotoisena ja neljänä suorasanaisena
käännöksenä, mihin osasyynä on toki liittynyt antroposofisen liikkeen suuri
kiinnostus teosta kohtaan.

Kalevalaa ovat kääntäneet niin tiedevaikuttajat ja tutkijat, kirjailijat ja
runoilijat kuin asialle vihkiytyneet harrastelijatkin, mistä syystä eri
versioiden taustat, tavoitteet ja tarkoitusperät ovat sanalla sanoen kirjavia.
Vaikutusvaltaisimmiksi ovat osoittautuneet etenkin muutama varhainen, suurelle
maailmankielelle käännetty runomuotoinen versio: mainittavimpina F.A.
Schiefnerin saksankielinen, ensimmäinen uuden Kalevalan käännös (1852), jota
sittemmin päivitti eräskin filosofi Martin Buber, Leonid Belskin venäjännös
(1888) sekä W.F. Kirbyn englanninkielinen versio (1907).

Kirjan ensimmäinen osa piirtää rajoja teoksen läpäisevälle eetokselle,
jonka mukaisesti Kalevala ”kotiutetaan” osaksi maailman eeposten perhettä.
Lauri Harvilahti luo aluksi katsauksen suomalaisten lähialueiden kertoviin
perinteisiin, latvialaisten Karhunkaatajaan, venäläisiin bylinoihin, Nestorin
kronikkaan ja islantilaisiin saagoihin, sekä osoittaa yksityiskohtaisesti,
kuinka ideologiset ja kulttuuriset tekijät muovaavat kansanperinnemateriaalin
soveltamista laajemmiksi kirjallisiksi kokonaisuuksiksi. Artikkeli nostaa esiin
myös folkloristisen analyysin merkityksen tekstikriittisen metodin
täydentäjänä, ja sen voisikin hyvin ajatella soveltuvan lukumateriaaliksi
esimerkiksi juuri historiallisesti orientoituneille folkloristiikan
opiskelijoille.

Neljästä osiosta ensimmäinen on epäyhtenäisin kolmen keskenään kaukaisen
aihealueen ja näkökulman vuoksi. Vierastin aluksi esimerkiksi päätöstä
ottaa Kalevalan kansainvälistä elämää käsittelevään teokseen artikkeli
Länsi-Afrikan Sundiata-eepoksesta ja sen suomennosprosessista. Tämä Juha
Vakkurin muistelo 1980-luvun työstään tarjoaa kuitenkin viehättävän
kurkistuksen vieraan kulttuurin kansanperinteen kääntäjän omiin
motivaatioihin ja istuu sikäli tematiikkaan. Yllättävä on myös Kari
Tuovisen ”eepostalouteen” tarttuva teksti, jossa liikutaan kymmenessä
maassa etsimässä kansanrunon inspiroimia yritys- ja tuotemerkkinimiä
(tulokseksi Suomen osalta mainitaan 150 kalevalaista yritystä ja tuotetta).
Artikkeli on alustuksenluonteinen kartoitus uudesta tutkimuskohteesta, jota
motivoi akateemisten intressien ohella talouselämän aktivoiminen ”eepos- ja
mytologiasisältöjen hyödyntämiseen uuden liiketoiminnan suunnittelussa ja
erottautumisessa kilpailijoista” (s. 66). Sampo-konserni ja Mehiläinen Oy
ovat eräänlaisia Kalevalan ”käännöksiä” nekin, ja Tuovisen löydökset
innostavat parhaimmillaan tarkkailemaan markkinoita ja mainoksia uusin silmin.
Korkean teknologian liiketoimintaan sovitetun Daavid vs. Goljat -allegorian
vaiheilla lukija saattaa kuitenkin havahtua kysymään, onko
tarkoituksenmukaisesta poikettu jo liiaksikin.

Toisessa osassa tutustutaan viimein Kalevalan varhaisiin kääntäjiin, joista
erityishuomiota osoitetaan heti Carl Niclas Keckmanille, koko Vanhan Kalevalan
ensimmäiselle ruotsintajalle. Suomenmielisen Keckmanin historiallinen
raakakäännös syntyi kiintoisasti käytännön tarpeesta: hän halusi
hyödyntää Kalevalaa suomen kielen opetustyössään ja tee se itse
-henkisesti laittoi hihat heilumaan. Mukaansatempaava kertomus käännöksen
hieman monivaiheisemmasta synnystä sisältyy myös Tiina Räihän laatimaan
muotokuvaan Kalevalan englannintajasta, hyönteistutkija W.F. Kirbystä.
Perhosia päätyökseen metsästäneen runosielun urakka vei lopulta yli 20
vuotta, mutta lopputuloksesta Kalevala, the Land of Heroes tuli klassikko,
”eniten luettu englanninkielinen käännös suomalaisesta kirjallisuudesta”
(s. 128), jonka tiedetään toimineen mm. J.R.R. Tolkienin avaimena
kalevalaiseen maailmaan.

Kaikki Kalevalan käännösprojektit eivät ole saaneet yhtä onnellista
päätöstä. Kahden kirkonmiehen tapaukset käyvät kuvaavista esimerkeistä,
eritoten Turun romantikoista muistettu Abraham Poppius. Tämän ruotsinnoksen
valitettavana kohtalona oli viime metreillään jäädä M.A. Castrénin
vaikutusvaltaisemman ja pätevämmän käännöksen – josta Poppius ei ollut
kuullutkaan – yliajamaksi ja päätyä lopulta kääntäjänsä, kappalaisena
toimineen Poppiuksen seinätapetiksi. Tragiikka ei ole kaukana toisesta,
hollanninkielisen käännöksen tapauksestakaan, joka kahdesti käännettynä ja
kahdesti mystisesti kadonneena sekä kustantajien hyljeksimänä jäi sekin
viimein julkaisematta, pastori Henrik Hartwijkin vuosikymmenien työstä
huolimatta.

Henni Ilomäen mittava artikkeli on kirjan informaatioahdetuin katsaus
Kalevala-käännösten kielellisiin, tyylillisiin ja kulttuurillisiin
kysymyksiin. Ilomäki käy läpi hengästyttävän listan eri käännösten
taustalta pilkottavia vaikuttimia kääntäjien ystävyyssuhteista
vastaanottavan kulttuurin taholta tuleviin impulsseihin ja pohtii huolellisesti
myös Kalevalaan runoteoksena liittyviä erityisongelmia sekä sisällön että
ilmaisun kannalta. Tuottaako esimerkiksi sanatarkka käännös Kalevalan
tapauksessa kirjallisuutta lainkaan, vai pikemminkin filologista tutkimusta (s.
197)? Eeposkäännökset ovatkin parhaimmillaan toimineet konkreettisesti
käännöskielen uudistamisen välineenä: esimerkiksi sloveeniksi Kalevalan
kääntäneet Jelka Ovaska Novak ja Bogdan Novak kehittivät käännöstyönsä
ohessa yli 300 uutta sanajohdosta nykypuheen käyttöön (s. 204).

Kaunokirjallisen teoksen kääntäminen on jatkuvia valintoja ja tulkintaa –
eepoksen saksantajan Gisbert Jänicken mielestä runouden tapauksessa jopa
syvällisin mahdollinen tulkinta (s. 196). Kalevalaisen runon tulkintaprosessi
on kuitenkin monesti ulottunut kielellisten ja kulttuuristen seikkojen tuolle
puolen myös poliittisiin ja ideologisiin merkityksiin asti. Monet artikkeleiden
kirjoittajista ovatkin kiinnittäneet huomiota eri Kalevala-käännösten
esipuheisiin, johdantoihin ja selitysosiin, joista he löytävät arvokkaita
viitteitä kohdekulttuurin alkuteokselle antamien merkitysten ja näkökulmien
arviointiin.

Kalevalaa on etenkin 1800-luvun Euroopassa nivelletty ei niinkään
yllättävästi osaksi ajan hengen mukaista kansallisromantiikalla terästettyä
nationalistishenkistä kulttuuripolitiikkaa. Siinä on herkästi nähty
alkukantainen kansansielun kuvastin ja sen laatijassa itse Pohjolan Homeros,
jolloin lähdekriittisempi näkemys kansanrunokokoelman luonteesta on
ymmärrettävästi samalla saanut painua pimentoon. Essentialismin on annettu
kukoistaa, kun Kalevalaa on käyty lukemaan, kuten Alankomaiden
kansallissosialistisen puolueen jäsenen, Kalevalan-kääntäjän Jan Eekhoutin
hätkähdyttävä muotoilu kertoo: ”Lue Kalevalaa niin tiedät täsmälleen
miltä suomalainen näyttää, sekä sisä- että ulkopuolelta.” (s. 363.)
Tällainen Kalevala onkin tyypillisesti vedonnut omaa kansallista tai
kulttuurista tietoisuuttaan voimistaviin kansanryhmiin. Toisaalta eepoksen
käännöksiä on yhtä hyvin motivoitu Euroopan kansojen yhteenkuuluvaisuuden
todistuksena.

Kalevala onkin paradoksisesti voitu ymmärtää samanaikaisesti sekä
ylikansalliseksi ja yleisinhimilliseksi että suomalaiskansallisen olemuksen
tiivistymäksi. Kaksi tulkintamahdollisuutta risteytyvät kuvaavasti etenkin
lukuisissa hollantilaisissa käännöksissä, jotka Adriaan van der Hoeven
kirjan päättävässä hienossa artikkelissaan jakaa
völkisch-nationalistisesti ja teosofis-antroposofisesti orientoituneiksi.
Molempiin diskursseihin sitoutuvissa käännöksissä ideologiset voimat ovat
värittäneet kansanrunon tulkintaa ja liu’uttaneet jopa sanojen merkityksiä
niin, että ”taiteellisen vapauden” ja yksinkertaisesti ”väärin
käännetyn” välistä rajaa on paikoin hankala hahmottaa (s. 381). Kummankin
tendenssiksi van der Hoeven määrittelee kansallisen luonteen ja taiteen
samastamisen, ja ”molempien asenne on anti-intellektuaalinen”. (s. 374.)

Huomattavasti tieteellispainotteisempaa huomiota Kalevala on tähän nähden
saanut mm. Japanissa, jossa eniten keskustelua ovat herättäneet sen
sisältämien kertomusmotiivien ja japanilaisen mytologian analogiset yhteydet.
Näidenkin vastaavuuksien tulkinnoissa kansojen historiallisiin kohtaloihin
viittaavat sävyt ovat kuitenkin olleet hallitsevia: verrannollisuuksia on
saarivaltiossa tulkittu osoituksena kahden kansan läheisestä, Ural-vuoriston
itäpuolelle ja Mongoliaan palautuvasta alkuperästä. Siinä missä
kalevalaisten sankareiden toimissa on Japanissa havaittu yhteyksiä Izumoshinwa
ja Kojik -myyttien pääjumala Ohokuninushiin, tyypillisiä alluusioita
eurooppalaiseen (kirjalliseen) perinteeseen taas ovat olleet esimerkiksi Ainon
yhdistäminen Ofeliaan, Väinämöisen Odysseukseen tai Orfeukseen ja
Lemminkäisen kuvaaminen suomalaisena Don Juanina (s. 349).

Kirjan viimeisestä osiosta nostaisin esille myös Outi Paloposken valaisevan
katsauksen uudelleenkäännöksien merkilliseen maailmaan. Artikkeli antaa
erinomaisen kuvan tästä käytännöstä, joka kielialuekohtaisena
tutkimuskohteena on vielä melko kartoittamaton, sen mahdollisista perusteluista
ja reseptiosta. Varsin kutkuttava on samoin Anna Walkowiakin varhaisiin
puolalaiskäännöksiin ja puolalaisten tuolloiseen Suomi-kuvaan syventyvä
teksti, jossa Kalevala-tulkinnat asettuvat jälleen uudenlaiseen kontekstiin:
slaavilaisen rotuopin ja puolalaisten itsenäistymiskamppailun synnyttämän
ahdingon yrmeälle taustalle. Kalevalan vastaanotolle ei voida hyvällä
tahdollakaan sanoa olleen tässä maassa suotuisaa maaperää – kaikesta
huolimatta sitä on tätä nykyä yritetty kääntää puolaksikin peräti
yhdeksän kertaa. Fraasi Kalevalasta suomalaisuuden käyntikorttina maailmalle
pätee Puolan suhteen ehkä täsmällisemmin kuin missään muualla: eepos
dominoi ja ylläpiti Walkowiakin mukaan Puolassa käytyä Suomea koskevaa
keskustelua kokonaista puoli vuosisataa.

Kalevalan käännökset ovat alkuteoksen elämän jatkumista kielellisen ja
kulttuurisen uudistumisen kontekstissa. Tarve uusille käännöksille on
pysyvä, sillä Walter Benjaminia lainatakseni, ”vaikka runoilijan sanat
jatkavatkin elämäänsä kääntäjän sanoissa, on upeimmankin käännöksen
osana yhtä aikaa antaa panoksensa oman kielensä kasvuun ja luhistua sen
muutoksessa” (suom. Leevi Lehto). Tämän kasvun ja luhistumisen
välikappaleeksi Kalevala on eri maailmankolkissa soveltunut kaikesta
päätellen mitä parhaiten.

Kalevala maailmalla on usein helppolukuista, yleissivistävää asiatekstiä,
joka vetää hienosti. Osin keskenään lomittumista aihealueista huolimatta se
sisältää kiitettävän vähän toistoa. Leipätekstin ohessa lukijalle
tarjotaan toisinaan yksityiskohtaisempaa lisätietoa erillisten tietosivujen
muodossa (”Runomittaiset koko Kalevalan käännökset saksaksi”, ”Kalevala
puolaksi” jne.), täydentävää mustavalkokuvitusta unohtamatta. Hakemistot
on laadittu kirjassa käsiteltyjen käännöskielten ja kääntäjien mukaan.
Jäin kuitenkin kaipaamaan myös lyhyttä esittelyä itse artikkelien
kirjoittajista, joka olisi ollut edes minimaalisessa muodossaan (oppiala ja
-arvo, ammatti, toimipaikka) hyvä liittää esimerkiksi kirjan lopuksi. Nyt
lukija ei saa teoksen varsinaisista tekijöistä juuri nimeä enempää
taustatietoa, mikä vaikeuttaa esitetyn tiedon paikantamista ja jättää
lukukokemuksen myös astetta kasvottomammaksi. Kääntäjien nimien
yhdenmukaisuudessa havaitsin myös paikoin vaillinaisuuksia (Leonid Belski, L.P.
Belskij, sivulla 352 jopa J. Bielski).

Rudolf Åkerblomin vähemmälle huomiolle jääneellä Väinämöisen soitto
-maalauksella (1885) somistettu Kalevala maailmalla on matalanleveässä
ulkomuodossaan näyttävä lisä jokaisen Kalevalan kosmopoliittisesta
elämästä, eepostutkimuksesta ja -kääntämisestä kiinnostuneen
kirjahyllyyn, Kalevala-lippaiden (1985 ja 1999) ja Kalevalan kulttuurihistorian
(2008) kelpo seuraan. Jään odottelemaan jatko-osaa uusine
kääntäjämuotokuvineen ja käännöstarinoineen, joita on varmasti jäänyt
vielä kertomatta – tulevista puhumattakaan.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/