[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Turun yliopiston juuret vedenpaisumuksen ajoista

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Soikkanen, Timo: Wenäjän varjo - Turun Suomalaisen Yliopiston juurilla.
Kirja-Aurora, 2012. 215 sivua.


Turun yliopiston juuret vedenpaisumuksen ajoista
---------------------------------------------------------

Maailma oli pieni jo sata vuotta sitten, jolloin K. N. Rantakari ja T. M.
Kivimäki suuntasivat myöhäiskesän lomalleen kaakkoon, Venäjän valtakunnan
toiselle rajaseudulle. Rantakarin tuliaisina Turkuun tuli ajatuksia yliopiston
perustamisesta suomenkielisen kulttuurin turvaksi venäläistämistä vastaan.
Samanlaisia hankkeita oli armenialaisilla. Timo Soikkasen kirjaan sisältyvä
Rantakarin laaja matkakertomus avaa suomalaisen näkökulman Kaukasian kansojen
oloihin ja osoittaa, kuinka kaukaa osattiin hakea oppia yhteisiin pyrkimyksiin.
Kirja kertoo paitsi Turun sivistyneistön harrastuksista myös kansikuvana
olevan Araratin ympäristöstä ja soveltuu siten mainioksi matkalukemistoksi
niin kaukomaille kuin menneen ajan elämään ja aatteisiin.



Turun yliopisto perustettiin vuonna 1920 yksityisenä ja suomenkielisenä
yliopistona. Kielitaistelua aiemmin perustamishanketta innoitti huoli Helsingin
yliopiston venäläistämisestä. Keskeisenä puuhamiehenä oli päätoimittaja
Kaarle Nestor Rantakari, joka teki ystävänsä Toivo Mikael Kivimäen kanssa
syyskesällä 1913 junamatkan Kaukasiaan. Rantakari viipyi matkalla kaksi
kuukautta ja kävi Persiassa asti. Matkakertomus on kirjoitettu
todennäköisesti vasta vuonna 1925, mutta muistin tukena on ollut
yksityiskohtaiset muistiinpanot ja joitakin kuvallisia postikortteja. Professori
Timo Soikkasen kirja sisältää Rantakarin käsikirjoituksen ja hyvän
kuvituksen (värillisiä ja karttojakin), joiden ansiosta yliopiston
perustamishistorian tutkimus muuntuu nojatuolimatkailijoitakin miellyttäväksi
ajankuvaksi ja seikkailukertomukseksi. Matkakuvauksesta ei puutu hauskoja
kommelluksia, eikä liioin nykytutkijoillekin arvokkaita aikalaishuomioita
Venäjän, Kaukasian maiden ja Iranin oloista.

Kaukasus-vuoristo ja varsinkin yksinäinen Aratat-vuori tuovat useimpien
suomalaisten mieliin raamatullisen vedenpaisumuksen. Araratin huipulle ajoi
karille Nooan – Rantakarilla ”Noak” (s. 102 ja 108), Soikkasella
vaihtelevasti ”Noak” (s. 2) ja ”Noa” (s. 125) arkki. Ararat on erityisen
myyttinen vuori armenialaisille, joiden yrityksiin perustaa Tbilisiin yliopisto
Rantakari viittasi pian matkansa jälkeen julkaisemissaan artikkeleissa (s.
181).

Kaukasian maiden tutkimuksessa rehottavat myytit, joiden kitkemiseksi
Rantakarinkin havainnoista on hyötyä. Vuodesta 1965 alkaen on maailmalle
rummutettu armenialaisten ja turkkilaisten välistä ikiaikaista vihaa, joka
esitetään usein oikeutuksena toukokuussa 1918 itsenäiseksi julistautuneen
Armenian neuvostomiehitykselle ja vuodesta 1991 uudelleen itsenäisen Armenian
jatkuvalle riippuvuudelle Venäjästä. Rantakari tapasi kuitenkin sellaisiakin
armenialaisia, joiden mielestä Turkki oli sittenkin Venäjää pienempi paha
(s. 128). Turkkilaisten ohella myös georgialaiset ja venäläiset vihasivat
armenialaisia samaan tapaan kuin juutalaisia (s. 153-155). Vuosien 1905–1906
armenialaisvainot olivat Rantakarin kuuleman mukaan Venäjän viranomaisten
provosoimia (s. 98). Rantakari rinnasti armenialaiset puolalaisiin, joiden
kotimaa oli niin ikään jaettu kolmen valtion kesken (s. 154), mutta
armenialaiset eivät olleet enemmistönä edes nykyisen Armenian alueella (s.
157).

Työmiehen palkka oli Suomessa 1900-luvun alussa 3–5 markkaa päivässä,
Persiassa runsaan markan, jolla sai palasen saippuaa tai kaksi kynttilää (s.
147). Sata vuotta myöhemmin elintasoero ei liene supistunut. Rantakari toteaa
kuitenkin osuvasti köyhyyden suhteellisuudesta: ”Eihän esim. roomalainen tai
kreikkalainen voinut tuntea mitään tarvetta kahviin... Mutta esim.
suomalais-eukon, joka ei voi kustantaa itselleen yhtään kuppia kahvia
päivässä, on katsottu elävän alapuolella eksistenssiminimin, jos hän on
tottunut kahviin.” (s. 148)

Suomalaismatkailijoille vuonna 1913 uusi elämys oli siideri (s. 22 ja 47). Aina
he eivät tainneet tietää tarkalleen, mitä suuhunsa pistivät, sillä
Volgan-lautalla he nauttivat ”kaviaria ja balikia” (s. 46), mutta
”balik” tarkoittaa turkkilaisissa kielissä mitä hyvänsä kalaa.
Georgialaiset tunnettiin jo 1900-luvun alussa erityisen korkeasta iästään (s.
150), mitä sittemmin on epäilty pikemminkin väestökirjanpidon
huolimattomuuden sallimaksi myytiksi kuin terveellisten elintapojen tai geenien
ansioksi.

Soikkanen on tehnyt viisaan ratkaisun jättäessään Rantakarin käyttämät
henkilön- ja paikannimet sekä kansallisuusnimitykset ja muut käsitteet
alkuperäiseen muotoonsa, vaikka monet niistä on sittemmin totuttu
translitteroimaan vakiintuneemmilla tavoilla. Niinpä ”Tauris” (enimmäkseen
s. 135-162) tai saksalaisittain ”Täbris” (s. 137) selitetään liitteessä
(s. 212), josta tosin kuudesta oikeinkirjoitusvaihtoehdosta huolimatta puuttuu
pätevin: Täbriz. Ongelmallisempaa on se, että Rantakarin käyttämät
kirjoitusasut kummittelevat myös kirjan muissa osissa, nykyaikaisissa kartoissa
sekä kuvateksteissä. Sen myötä lukija joutuu totuttelemaan ”Erivan” ja
”Tiflis” -nimiin tutumpien ”Jerevan” ja ”Tbilisi” sijasta, jotka on
kuitenkin säästetty kuvateksteihin. Oliko kuitenkaan loogista kirjoittaa
”Gruusian sotilastiestä” (s. 21) ja kuvatekstissä ”gruusialaisista”
(s. 83)?

Kun Rantakari kertoo ”tataareista” (mm. s. 155-156), hän tarkoittaa
turkinsukuisia kansoja ylipäätään, mukaan lukien azerbaidzhaninturkkilaiset
(nykynimitys ”azeri” on mielivaltainen lyhenne ja peräisin vasta
1920-luvulta). Niinpä ”tataari” Persian hovin kielenä (s. 144) oli yhtä
kuin turkki – tosin osmanien hovissa puolestaan käytettiin persiaa, sillä
sunnikalifin ja shiiashaahin valtakuntia eroitti toisistaan pikemminkin uskonto
kuin kieli.

Rantakarin käyttämä oikeinkirjoitus pyrki ilmeisesti vastaamaan
saksankielistä, kuten siihen aikaan oli tapana. Soinnillinen s-äänne
merkittiin mielellään suomessakin s:ksi ja z-kirjain varattiin ts-äänteelle.
Tätä voi itse kukin tutkiskella kysymällä itseltään ja ystäviltään,
seikkailivatko heidän lapsuudessaan Tartsan ja Tsorro vai Tarsan ja Sorro.
Niinpä nykysuomessa z kuuluisi s:n tilalle myös Nizhni Novgorodin nimessä (s.
19-20 ”Nishni Novgorod” ja s. 40 ”Nisjni Novgorod”), Saksalainen
kaksois-w on tarpeeton Petrovskin eli nykyisen Mahatshkalan nimessä (s. 19
”Petrowsk”, s. 20 ja 78 ”Petrowski”). Toisaalta ”Djulfa” (s. 20-21
ja 78) onkin kirjoitettu ruotsalaisittain (olisi korrektimmin ”Dzhulfa”).

Rantakari oli itsekin epäjohdonmukainen kirjoittaessaan välillä
”Astrakaani” (s. 42, 54, 56-57, 61 ja 63) ja välillä ”Astrakan” (s.
55, 59 ja 68); Soikkasella on modernisti ”Astrahan” (s. 19-20), paitsi
kaikissa kuvateksteissä ”Astrakan”. Rantakarilla on sekä
”Etschmiadzin” että ”Etschmiadsin” (s. 119 kummallakin tavalla samalla
sivulla) – edellinen on oikea saksankielinen kirjoitusasu ja esiintyy myös
Soikkasen tekstiosuuksissa, mutta suomeksi pitäisi olla ”Etshmiadzin”.

Translitteroinnin epäjohdonmukaisuuksien ohella löytyy vain muutama asiavirhe:
Kazan ei ole ”myöh. Kasan” (s. 19), vaan päinvastoin. Nykyaikaisessa
kansallisuuskartassa on ”Tshetseenit” (s. 82) kun pitäisi olla
”Tshetsheenit” (tshe-tshe). Muuten oikoluku on toiminut hyvin ja kirja on
säästynyt varsinaisilta kirjoitusvirheiltä.

Kertooko kirja jotain uutta Turun yliopiston taustasta? Sitä en valitettavasti
pysty tarkemmin arvioimaan aihetta tuntematta. Kirjasta puuttuvat
lähdeviitteet, vaikka lähdeluettelo löytyykin (s. 209-211). Soikkanen nojaa
tukevasti yksityisarkistoihin ja lehdistöön, jonka arvosta asiayhteyksien
avartajana hän toteaa osuvasti: ”On syytä todeta, että lehdistö on paras
lähdemateriaali sen havaitsemiseen, miten eri asiat liittyvät toisiinsa ja
mitkä asiat ovat 'alisteisia' millekin. Kun käytetään leikekokoelmaa, tämä
etu yleensä menetetään. Sama tapahtuu arkistoissa: kun asiat kootaan
teemoittain katkeavat vuorovaikutus- ja alistussuhteet.” (s. 181)

Soikkasen loppupäätelmäkin käy järkeen: ”Rantakarin ja opetuslasten
pitkälle venäläistämisen pelosta syntynyt perusajatus yksityisestä
yliopistosta oli myöhemmin itsenäisessä Suomessa omiaan jarruttamaan Turun
Yliopiston kehitystä. Turku oli kuitenkin Rantakarin aloitteesta saanut 1913
siemenen, josta kasvoi itsenäisessä Suomessa komea puu.” (s. 208)

Asioilla on tosiaan usein yllättäviäkin yhteyksiä, jotka unohtuvat kun
yritämme järjestää muistiamme ja jäsentää historiankuvaa.
Vedenpaisumuksen jälkimainingeissa Aurajoelle asti ajautui Venäjän muiden
vähemmistökansallisuuksien ajatusten ja strategioiden seassa monenlaista
kulttuurinvaihtoa ja mielikuvia muista maista. Ne ehtivät ajan myötä
menettää merkitystään ja vaihtua uusiin, mutta saattoivat pitkänkin ajan
päästä itää yllättäviä versoja – kuten tämän kauniin kirjan, joka
akateemisen hallintohistorian ohella kertoo unohtuneesta maailmasta
elähdyttävällä tavalla.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/