[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suunnattoman Suomen suuntaviitta suuruuteen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Penttilä, Risto E. J.; Rehn, Alf: Suunnaton Suomi. Otava, 2012. 222 sivua.


Suunnattoman Suomen suuntaviitta suuruuteen
---------------------------------------------------------

Kun Risto E. J. Penttilä kumppaneineen julkaisee poliittisen pamfletin, siltä
odotetaan uudenlaista historiankuvaan perustuvaa visiota, joka herättäisi
yhteiskunnallista keskustelua monilla eri aloilla. Näin kävi keväällä 1994,
mutta tällä kertaa painotus on liian tukevasti yksinomaan taloudellisessa
kehityksessä. Kirja on kyllä kohtuullisen kevyttä ja kätevänkokoista
luettavaa, joka voi inspiroida muitakin kirjoittamaan, mutta se jää
pintaraapaisuksi ja liian elitistiseksi kohdatakseen vallitsevan latauksen
tahtopolitiikkaa kaipaavien kansanosien mielialoissa. Kirjoittajat uskovat
suomalaisten olleen aina, paljon vaikeampinakin aikoina, sopeutumis- ja
muuntautumiskykyisiä, mutta kuka jaksaa enää alituista nahanluontia?



Risto E. J. Penttilä muistetaan yhä kirjasestaan ”Ultimatum Isänmaalle”,
joka keväällä 1994 innoitti Elisabeth Rehnin niukkaan tappioon päättyneen
presidentinkampanjan masentamia oikeistoliberaaleja perustamaan
”nuorsuomalaisen” keskusteluryhmän ja sittemmin puolueen. Kyse oli
pehmeäkantisesta pamfletista, jossa Penttilä ja kaksi muuta kirjoittajaa
raikastutti poliittista ilmapiiriä yksinkertaisilla totuuksilla ja
idealismilla. Penttilän uusin kirja tavoittelee samaa, mutta on tällä välin
selvästikin keski-ikäistynyt. Kirja on taskukokoa, mutta arvokkaasti
kovakantinen, ja sen toinen kirjoittaja Alf Rehn (ei sukua Elisabethille) on
Åbo Akademin professori. Kirjan sisältö painottuu talouspolitiikkaan ja
kehitysoptimismin rinnalle on tullut pessimismiä.

Maailma kirjan ja kirjoittajien ympärillä on sekin muuttunut: vuonna 1994
Neuvostoliitto oli hajonnut ja suomalaiset äänestivät toiveikkaasti Euroopan
unioniin liittymisestä, nyt EU:sta kuuluu vain huonoja uutisia ja Venäjä on
palannut perinteiseen etupiiriajatteluunsa. Tällä välin Suomi voitti peräti
kahdesti jääkiekon maailmanmestaruuden, toipui yhdestä lamasta ja ajautui
toiseen, sai naispresidentin ja oikeistolaisen presidentin, teki Nokiasta
maailmankuulun ja kasvatti sukupolven, jolle mielikuvat Suomesta syrjäisenä
maana Euroopan karttojen yläreunassa ja monen rajanylityksen takana ovat yhtä
outoja kuin edellisten sukupolvien muistot sodista, sortovuosista ja
nälänhädistä. Tällä välin Venäjä soti Tshetsheniassa ja Kiina vahvisti
asemiaan tulevaisuuden mahtimaana.

Penttilä ja Rehn ovat sulauttaneet ajatuksensa yhteen niin, ettei tekstistä
näe, kumman kirjoittamaa se on. Penttilän tyyliin viittaisivat uudissanat
”vapaaikäiset” ja ”vanhuustalous”. Tasapainottelu ”uusliberalismin”
ja ”uuskeynesiläisyyden” välillä viitaisi pikemminkin Rehniin, samoin
”kuvernenssimalli” (P s. 99-100).

Kirja on painettu kaksipuolisena siten, että sitä voi lukea joko punaisesta
tai sinisestä kannesta alkaen. Punapuolen (P) tekstiä on 95 sivua, sinipuolen
(S) 127 ja keskeltä teksti siis kääntyy ylösalaisin. Samaa menettelyä
käytti jo Holopaisen pariskunta muistelmissaan 1950-luvun lopulla, mutta heille
se mahdollisti elämäntarinansa esittelemisen erikseen kummankin puolison
näkökulmasta. Penttilän ja Rehnin kirjassa joutuu arvailemaan, mistä
aloittaa ja mitä väliä sillä on. Kummankin puolen johdanto alkaa samoin
sanoin: ”Tämän kirjan kääntöpuolella me, Risto E. J. Penttilä ja Alf
Rehn, annamme...” (s. 7) Ensimmäinen ongelma on päätellä, tarkoittaako
kääntöpuoli sitä puolta, jota parhaillaan lukee, vai sitä toista puolta.
Ero paljastuu alkulauseen jatkosta, jonka mukaan kääntöpuolelle annetaan joko
”varsin synkkä” tai ”optimistinen” kuva. Vastaava kikkailu näkyy
kirjan nimestä: suunnaton tarkoittaa joko suunnan puuttumista (ajelehtimista,
eksymistä) tai rajatonta suuruutta. Läpäiseekö älykkyystestin, jos keksii
kirjalla olevan kaksi alaotsikkoa? Sinisellä puolella se on "Suomen
suunnattomat mahdollisuudet", punaisella puolella "Suomi ilman suuntaa".

Koska tätä kirjoittaessa lumimyrsky on vaihtunut auringonpaisteeseen, aloitan
kirjan arvostelun punaisen kannen puolelta (P), jonka oletan edustavan
synkistelyä. Se sisältää seitsemän lukua ja muutamia Penttilälle ominaisia
luetteloita: ”Washington-konsensuksen kymmenen politiikkasuositusta”
kommentteineen (P s. 49-50) ja viisi ”Must stop” -kohtaa (P s. 91-95).
Niissä kehoitetaan kääntämään katse eteenpäin, mutta unohtamaan
itseisarvoinen edelläkävijyyden ihannointi, lopettamaan velkaantuminen ja
vaikertaminen sekä tarjoamaan äänestäjille selkeitä hallitusvaihtoehtoja
erilaisine ohjelmineen. Kirjoittajien mukaan Suomen hallituspolitiikan suunta
katosi Paavo Lipposen mukana keväällä 2003 (P s. 25-26), mutta
pääministeriltä oli viety suunnannäyttäjän rooli jo vuoden 2000
perustuslainuudistuksessa (P 39-41). Perussuomalaisten nousu vaikeutti lisää
Suomen johtamista (P s. 42-45). Maailmanlaajuisesti ajopuu laskettiin EU:n
perustuslaillisen sopimuksen kaaduttua kesällä 2005 ja Venäjän hyökättyä
Georgiaan 8.8.2008 (P s. 27). Syksyllä 2008 puhjenneessa ”kapitalismin
kriisissä” vaikuttivat taustalla Kiinan, Intian ja 2000-luvun puolella
Venäjän talouskasvu sekä terrori-iskut 11.9.2001 (P s. 28-31).

Synkistely perustuu kuitenkin ennen kaikkea taantumaan, sillä maailmanrauhan ja
ihmisoikeuksien kannalta maailma ei ole milloinkaan ollut yhtä onnellisessa
tilassa kuin tänä päivänä (S s. 37). Talousoppineiden mielestä asiat ovat
vieläkin paremmin: Nobel-palkitun Michael Spencen mukaan maailman
taloushistoria voidaan jakaa neljään jaksoon, joista viimeisin päättyy
vuonna 2050, johon mennessä lähes koko maailma on saavuttanut länsimaisen
elintason (P s. 73).

Penttilän ja Rehnin analyysistä heijastuu voimakkaan johtajan kaipuu, vaikka
he sen kiistäisivätkin. Suomessa se henkilöityy Urho Kekkoseen, jonka
saappaisiin eivät ole sopineet sen enempää tämän itseoikeutettuna
seuraajana itseään pitänyt Paavo Väyrynen kuin vennamolaiseksi yllättävän
K-linjalainen Timo Soini. Valitettavasti Penttilä ja Rehn eivät mainitse
nimiä, eivätkä muutenkaan syvennä vanhan politiikan arvostelua. Kirjassa
sivuutetaan hyvinvointivaltion alasajoksi tulkittava lakkautuskierre: milloin
lakkautetaan synnytyslaitoksia, milloin sivukirjastoja, milloin lentoreittejä,
milloin varuskuntia, milloin kuntia... Alinomaiset lakkautukset eivät
ainoastaan häiritse rahvaan arkielämää, vaan myös luovat yleisesti
masentavan poliittisen ilmapiirin, jossa kaikki intohimo keskittyy uusien
säästökohteiden nimeämiseen. Penttilää ja Rehniä tämä ei kuitenkaan
tunnu häiritsevän. He eivät myöskään kohdista kritiikkiä juristien
valtaan, joka on levittäytynyt anglosaksisten maiden oikeusjärjestelmästä
Hollywoodin kautta manner-Eurooppaan. Mainittakoon esimerkkinä sellainen
juristinen konstruktio, että taparikollinen tuomitaan toistuvasti
”ensikertalaisena”, koska kärsityn tuomion jälkeen murhamieskin muuttuu
tuomarien silmissä neitseellisen synnittömäksi. Tämähän on yhtä
luonnonvastainen ja kansan oikeustajua halveksiva innovaatio kuin jos
lääkärit tulkitsisivat muutaman vuoden välein synnyttävän äidin
ensisynnyttäjäksi. Entäpä uusien lakipykälien kiihtyvä tehtailu tai
poliisin ja sairaaloiden tietosuojamania, joka estää työn edellyttämän
tehokkaan tiedonvaihdon?

Mutta ehkäpä Penttilän ja Rehnin mielenkiinto suuntautuu nykymenon arvostelun
sijasta reippaasti tulevaisuuteen? Helposti mieleen tuleva lääke hoitosuhteen
vääristymiseen ja pitkään ennustettuun työvoimapulaan olisi työikäisten
ja heidän lastensa maahanmuuton lisääminen. Vielä joitakin vuosia sitten
siitä puhuttiin mieluummin kuin eläkeiän korottamisesta tai pikkulasten
äitien patistamisesta töihin. Valitettavasti Penttilä ja Rehn jättävät
tämänkin aiheen vain ylimalkaisten viittausten varaan. Synkistelyn lisäksi
myös kirjan kääntöpuolen optimismi perustuu valtaosaltaan taloudellisiin
resursseihin ja mittareihin. Ilmastonmuutos ja maahanmuutto otetaan huomioon
ulkoisina vaikutteina, mutta ei sellaisina, joihin suomalaiset itsekin voisivat
vaikuttaa.

Kirjan sinisen kannen puolella on kahdeksan lukua. Lähtökohtana on kolme
odotettavissa olevaa siirtymää: ”pohjoiseen” (Lapin kautta Jäämerelle ja
muuallakin lämpimämpään ilmastoon), ”pilveen” (internetiin) ja
”vanhuustalouteen”, jolla tarkoitetaan paitsi vanhusten hoitoa myös heidän
omia resurssejaan tuottaa palveluja (S s. 7-9). Sitten kumotaan seitsemän
yleistä väittämää suomalaisten heikkouksista ja todetaan Suomen
vahvuuksiksi vauraus, osaaminen, tila ja puhtaus (S s. 21-22). Suorastaan
piinallisen tarkkaan luetellaan kaikkien maakuntien haasteita unohtamatta
Talvivaaran kaivoksen ympäristöongelmia, joiden toivotaan vihdoin korjaantuvan
(S s. 63-64). Lopuksi nimetään ”viisi voitettavaa taistelua”: yrittäjien
motivointi selkeämmällä verotuksella ja muillakin kuin taloudellisilla
kannustimilla, vanhenemisen kääntäminen uhkasta mahdollisuudeksi,
digitalisoimisen vauhdittaminen, rautatien rakentaminen Jäämerelle sekä
sillanrakentajan rooli Saksan ja Britannian välissä (S s. 121-127).

Jäämeren-rata on ainoa idea, joka ei voisi olla kotoisin jonkin modernin
konsulttifirman fraasisanakirjasta. Kirjoittajat leikittelevät sillä
osoittaakseen, ettei suuria suunnitelmia tarvitse hävetä, vaikka käytännön
ongelmat (alkaen siitä, ettei Suomella ole enää Petsamoa) jätetäänkin
muiden pohdittavaksi. Idea on sukua amerikkalaisastronautin Suomen-vierailullaan
esittämälle toiveelle Marsin valloituksesta. Venäläisilläkin on omat
napajäätiköiden alaisen merenpohjan valloitushankkeensa, joiden tarkoitus on
yhtä lailla nostalgian tyydyttäminen (ryhtymättä sentään uusiin
kanavanrakennustöihin ja Siperian jokien uudelleenohjaukseen).

Penttilä ja Rehn ovat varmasti oikealla asialla, mutta minne on jäänyt
nuoruusiän kansanomainen suorasukaisuus ja vähemmän talouden lainalaisuuksiin
sitoutunut rohkeus? Ei se ole täysin kadoksissa, mutta ei se kuitenkaan
näyttäydy kirjassa entisessä loistossaan. Poliittinen tilanne lienee
sellainen, että uusilta avauksilta odotetaan irtautumista sekä
perussuomalaisesta pessimismistä että antijytkyhenkisestä idealismista.
Esimerkiksi väestörakenteen korjaaminen maahanmuuton vapauttamisella
edellyttäisi samanaikaisesti viisumipolitiikan keventämistä ja rikollisten
ulkomaalaisten karkottamisen helpottamista – jos rajojen avaamisen hintana on
pakko sietää rikoksia, loisimista tai kansallisen yhtenäiskulttuurin utopian
rapauttamista, monista Euroopan maista riittää aina poliittista vastustusta.
Penttilä ja Rehn selvästikin uskovat Suomen avautumiseen, jota 19 vuotta
sitten pidettiin kauan kaivattuna taikakeinona, mutta he väistävät
kääntöpuolen kritiikin alistumalla siihen, että Suomi vanhenee ja joutuu
tekemään välttämättömyydestä hyveen.

Otavan kovakantiseksi kirjaksi kirjoitusvirheitä on luvattoman paljon. Kyse ei
ole lauseenrakenteista, vaan yksinomaan kirjaimen tai lyhyen sanan puuttumisesta
tai liiallisuudesta siellä täällä. Laskin tällaisia virheitä 54. Hieman
kiusalliempia virheitä on telex-koneiden ajoittaminen 1800-luvulle (S s. 75),
enkä muista Paasikiven rinnastaneen Kremliä kihlakunnanoikeuksiin (S s. 35)
vaan raastupiin, mutta ehkäpä sanonta muistetaan toisin kaupungeissa kuin
maaseudulla?



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/