[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Haaste, johon ei saa jättää vastaamatta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leitzinger, Antero  VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kosonen, Seppo S.: Jihad, islamin pyhä sota - Hengellistä
kilvoittelua vai kiihotusta väkivaltaan?. Kuva ja sana, 2008. 191
sivua.


Haaste, johon ei saa jättää vastaamatta
---------------------------------------------------------

Maahanmuuttokriittinen ja islamia arvosteleva pamflettikirjallisuus
levisi Suomeen jo vuosia ennen kuin Norjan verilöyly herätti suuren
yleisön keskustelemaan aiheesta. Kososen kirja on tendenssistään
huolimatta tietokirja ja sen virheellisiin päätelmiin on vastattava
kirjallisin keinoin. Dialogia tarvitaan paljon kipeämmin ja
reippaammin ottein kuin kirkon johto tunnustaa. Kosonen esittää
perusteltuja kysymyksiä ja heikommin perusteltuja vastauksia, eikä
suomeksi ole näköjään vieläkään tarpeeksi islamin
todellisuutta ongelmineen uskottavan kriittisesti valaisevaa
kirjallisuutta tai julkista dialogia, josta osapuolet eivät
eriytyisi kulkemaan kukin omaa tietään vieraille maille.


Siitä on jo neljättä vuotta kun Helsingin Vanhankirkon kappalainen
Seppo S. Kosonen julkaisi taskukirjansa, mutta Helsingin tieteellisten
kirjastojen HELKA-tietokannasta kirjaa ei löydy lainkaan. Sitä ei
siis ole sen enempää teologisen kuin valtiotieteellisenkään
tiedekunnan kirjastoissa, eikä sitä ole huomattu arvostella.
Harmistuneet tutkijat voivat yrittää vaieta kirjan, jota
ylimielisyydessään pitävät liian propagandistisena, mutta
oppimattomien suosimissa kirjastoissa se leviää ja itää
lukijoidensa mieliin. Norjan tragedian jälkeen lienee ilmeistä,
että haasteisiin pitää vastata.

Kosonen tuntee aiheensa ja hänen huolensa jakaa suuri osa
suomalaisista: 'Miten käy Suomen Euroopan Unionin
islamisoitumisessa? ... Kuinka pitkälle suomettuminen voi mennä
islamin suhteen?' Takakannen kysymykset sisältävät olettamuksen,
että Eurooppa islamisoituu ja että Suomi myöntyy sen edessä liian
pitkälle. Tämä puolestaan perustuu olettamukselle, että Eurooppa
ja islam ovat yhteen sovittamattomia. Kirja on siis jo
lähtökohtaisesti hyvin syvällä islamofobian kurimuksessa, vaikka
esittääkin kysymyksensä näennäisen ennakkoluulottomasti ja varoo
tarjoamasta ilmeisiä, mutta poliittisesti liian epäkorrekteja
vastauksia.  

Kosonen jäljittää muslimien ongelmia uskonnollisille
alkulähteille, Koraaniin, mutta samalla hän samaistaa muslimit
arabeihin, jotka edustavat kuitenkin vain murto-osaa maailman
muslimiväestöstä. Indonesia yksinään on suurempi muslimimaa kuin
kaikki arabimaat yhteensä. Jos Kososen kirjasta poistaisi kaikki
arabien kohellukset, jäljelle jäisi hyvin satunnaisia esimerkkejä
muista kansallisuuksista. Jos ne poistettaisiin kirjasta ja tilalle
vaihdettaisiin esimerkkejä arabikristittyjen ja -ateistien (mukaan
lukien hurskastelevat arabisosialistiset hirmuvaltiaat) sanomista ja
tekemistä typeryyksistä, kirjan kohteen voisi vaivatta vaihtaa
islamin sijasta arabikulttuuriksi (ennen muinoin puhuttaisiin ehkä
jopa 'arabirodusta', mutta rasismi ei ole enää poliittisesti
korrektia - uskontoon perustuva yleistäminen sen sijaan näyttää
olevan yhä hyväksyttyä).

Mutta jos esitettäisiin hypoteesi arabit = väkivalta, ja
todisteltaisiin sitä terroristitilastoilla (mukaan lukien kristityt
George Habash ja Nayif Hawatmeh, unohtamatta Baath-puolueiden isää
Michel Aflaqia), niin siihenkin voisi vastata kysymällä, onko
kansallissosialismi jotenkin perisaksalaista ja kommunismi
perivenäläistä? Euroopassa on ollut aikoja, jolloin saksalainen ja
venäläinen kulttuuri nähtiin totalitaarisen järjestelmän
synnyttäjinä, aivan kuten tänään arabit näyttävät
elättävän islamistista terrorismia. Oli vuosisatoja, jolloin
Jeesuksen nimissä vainottiin noitia ja kerettiläisiä - se on nyt
helppo sivuuttaa pienenä hairahduksena, mutta ehkä tulevaisuudessa
meidän aikamme muslimien raakuudet näyttävät yhtä ohimenevältä
lapsentaudilta.

Oman historian, kulttuurin ja uskonnon kriittinen tunteminen on
kaiken viisauden alku. Siksi teologian maisteri Kososelta voisi
odottaa parempaa huomiokykyä esimerkeissä, joissa 'pata kattilaa
soimaa'. Kun Kosonen (s. 87) viittaa venetsialaisen sotapäällikön
Marco Antonio Bragadinon kidutukseen ja teloitukseen elokuussa 1571,
pöyristyttävä kuvaus on haettu aika kaukaa - ajalta, jolloin
Pärttylinyön verilöyly Pariisissa, kerettiläisroviot, Iivana
Julman harrastamat seivästykset tai suomalaiset teilaukset olivat
kirkkojen siunaamia julmuuksia. Olen kirjassani 'Famagusta' (1994)
selostanut Bragadinon kohtalon aikalaislähteitä, jotka kaikki
palautuvat yhden Famagustassa vangitun venetsialaissotilaan
kertomukseen. Koko tapauksessa, joka kuohutti aikansa Eurooppaa
lukemattomissa venetsialaisten levittämissä kiistakirjoituksissa,
on myyttisiä piirteitä. Useimmat taidehistorioitsijat olettavat
Tiziano Vecellion erään maalauksen saaneen inspiraationsa
Bragadinon kohtalosta, mutta toiset ajoittavat sen Tintoretton ja
Michelangelo Anselmin samanaiheisten maalausten kanssa 30 vuotta
aikaisemmaksi. Vaikuttaa siltä, että nylkemisaihe oli Venetsiassa
ja Parmassa merkillisen suosittu jo ennen kuin turkkilaisten
kerrottiin nylkeneen ketään elävältä. Bragadinon nahka
salakuljetettiin aikanaan Konstantinopolista ja sijoitettiin
venetsialaiseen kirkkoon pyhäinjäännökseksi, mutta myöhemmin
uurna osoittautuikin tyhjäksi. Bragadinon ja Famagustan nimiä
huusivat iskulauseinaan espanjalaisetkin sotilaat Lepanton
meritaistelussa, jossa haavoittunut Miguel de Cervantes oppi
myöhemmin suhtautumaan ymmärtäväisesti kristikunnan
perivihollisiin.

Tämä ei ole ainoa tapaus, jolloin Euroopan historiaan juurrutettiin
alkuperältään kyseenalainen näyttö muslimien julmuuksista.
Kosonen hakee toki tuoreempiakin esimerkkejä kertomalla kahdesti (s.
54 ja 86) modernissa Turkissa tapahtuneesta kristityn murhasta. Hän
esittää täytenä totena (s. 88) myös, että Iranissa olisi vuonna
2008 rangaistu kahdeksanvuotiasta varasta murskaamalla lapsen kädet.
Niin paljon pahaa kuin Iranista voikin kertoa aiheesta, tällaista
tarinaa ei ole huolittu Amnesty Internationalin tai Yhdysvaltain
ulkoministeriön vuotuisiin ihmisoikeusraportteihin, eikä se olisi
edes ankarimman islamilaisen laintulkinnan mukaista.

Kososen (s. 62) kauhistelemassa kurditytön 'kunniamurhassa' tarina
on tosi, mutta osat on käännetty päälaelleen. Tytön murhasivat
Pohjois-Irakissa hänen jesidiuskontoa tunnustavat sukulaisensa,
jotka eivät hyväksyneet suhdetta muslimipojan kanssa. Se herätti
suurta julkista paheksuntaa. Kosonen olettaa murhaajat - kuinkas
ollakaan! - muslimeiksi, jotka olisivat seuranneet julkista murhaa
vierestä riemuiten.

Kun muslimit on todettu taparikollisiksi lukuisten yksittäisten
esimerkkien voimin, ei ole vaikea tulkita myös kaikkia
muslimikansojen itsenäisyyspyrkimyksiä terroristisiksi. Kosonen
toistaa (s. 114) myytin ulkomaalaisista vapaaehtoisista, joilla olisi
muka ollut olennainen osuus Tshetshenian sodassa. Tarkemmin
tutkittaessa moni terroristi kehuskeli saaneensa koulutusta
Tshetsheniassa tai Afganistanissa, mutta viettikin todellisuudessa
aikaansa Espanjan tai Malesian aurinkorannikoilla, Hampurin
yliopistoissa tai Floridassa viskiä naukkaillen lentotuntien
välillä. Kuulosti vain paremmalta antaa kotiväen Lähi-idässä
ymmärtää, että poika kärsii vilua ja nälkää jossain Kaukasian
vuorilla. Kososen kunniaksi on kuitenkin luettava, ettei hän
sentään toista tämän myytin toista versiota, jossa tshetsheenit
vuorostaan seikkailevat Afganistanissa.

Myös toinen muslimikansa joutuu Kososen silmissä jakamaan arabien
osan terroristeina. Kosonen viittaa kahdesti (s. 15 ja 83)
olympiakesänä 2008 Kashgarissa tapahtuneeseen hyökkäykseen
kiinalaisten poliisien (ei siis siviilien) kimppuun. Samana kesänä
muissakin Kiinan kaupungeissa oli samanlaisia tapauksia, mutta
yleensä Kiinan media vähätteli niitä mielenhäiriöön
joutuneiden yksilöiden tai rikollisten tekoina. Vasta kun voitiin
viitata 'uiguurimuslimien terrorihyökkäykseen Lounais-Kiinassa'
(tai 'Länsi-Kiinassa Xinjiangissa'), uutisesta tuli Kiinan
hallitukselle mieluinen ja se päätyi myös Kososen kirjaan.
Sinkiangia (Mannerheimin aikaan 'Itä-Turkestania') asuttavat
uiguurit näyttäytyvät tällaisessa lauseessa ulkopuolisilta. Pari
kuukautta aiemmin olympiasoihtu oli kierrätetty Kashgarin kautta,
mutta kun sillä välin kävin siellä, kisatunnelmaa sai turhaan
etsiä. Kaupungin uiguuriasukkaat oli määrätty pysymään
kodeissaan ja katsomaan soihtukulkuetta televisiosta - ikkunoistaan
kurkkivat ammuttaisiin!  Muualta Kiinasta palanneet kashgarilaiset
oli pysäytetty pariksi päiväksi kaupungin rajoille. Sittemmin
Kashgarin kaunis vanhankaupunki on osin purettu ja asukkaat siirretty
kerrostalolähiöihin 'paloturvallisuuden' nimissä. Onko Kososen
vaikea ymmärtää, että uiguurit - kuten tiibettiläisetkin -
tuntevat ahdistusta miljardin kiinalaisen rinnalla ja
kommunistihallinnon otteessa. Silti heidän yhteyksistään
al-Qaidaan ei ole esitetty mitään näyttöä.

Kosonen viittaa (s. 119-120) myyttiin, jonka mukaan al-Qaidan,
Talibanin ja Hamasinkin taustalla on CIA. Monissa piireissä CIA
samaistetaan Mossadiin, mutta se ei sentään sovi Kososen
maailmankuvaan. Ei pitäisi uskoa kaikkea mitä Hollywoodissa
keksitään. Anssi Kullbergin ja Christian Jokisen kirja 'Separatismi
ja islamismi' (2006) kertoo asiantuntevammin, millaista laatua
amerikkalaisten, venäläisten ja monien muidenkin tuki
ääriryhmille 1980- ja 1990-luvuilla on ollut. Kososen
kirjallisuusluettelosta tämä puuttuu, vaikka Kullbergin ja Jokisen
vanhempi artikkeli löytyy - vähintään kolmella kirjalla ovat
edustettuina Noam Chomsky, David Cook, Mark A. Gabriel, Jaakko
Hämeen-Anttila, Raphael Israeli ja Robert Spencer.

Vaikka Kosonen vallan hyvin tietää, ettei islamilla ole ollut
kalifin jälkeen yhtä auktoriteettia (eivätkä shiialaiset
tunnustaneet kalifejakaan moneen vuosisataan), hän kutsuu
islamistisheikki al-Qaradhawia mairittelevasti 'islamilaisen maailman
johtajaksi' (s. 64) ja 'muslimimaailman johtajaksi' (s. 143).
Tyypillisesti media julistaa hulluimmat muslimit uskontonsa
arvovaltaisimmiksi edustajiksi ja rinnastaa heidän fatwansa paavin
bulliin. Jeesuksen sanoma näyttäisi kovin julmalta, jos vastaavasti
Etiopiassa tyttönsä ympärileikkauttavilta kopteilta tai IRA:lta
kysyttäisiin mielipidettä 'kristikunnan johtajina'.

Kaikki muslimit eivät ole keskenään samanlaisia sen enempää kuin
kaikki arabit (kovin moni unohtaa kristittyjen osuuden heidän
joukossaan), kaikki saksalaiset tai kaikki venäläiset ovat
samanlaisia. Moni pitää - ja usein sitä on häpeällisen vaikea
kiistää - kaikkia suomalaisia juoppohulluina, koska siltä
näyttää Taiteiden yössä ja Cannesin elokuvafestivaaleilla.
Somali tai afgaani, joka ei ole eläessään käynyt muualla
ulkomailla, voi hyvinkin päätellä, että rattijuoppous ja
puukkotappelut johtuvat siitä, että kristinusko kannustaa juomaan
ehtoollisviiniä. Yhtä vakuuttavia mutta mielettömiä ovat monet
Kososen toistamat myytit muslimeista.

Kuitenkin Kosonen esittää (s. 25-26 esittää) Peter Hammondin
nimissä kaavamaisen teorian, jonka mukaan väkivalta seuraa
muslimien väestönosuuden kasvua. Teoria jättää huomiotta, miksi
Turkissa muslimit käyttäytyvät toisin kuin Iranissa, jossa heitä
lienee prosentuaalisesti vähemmän. Entä Länsi-Afrikan maat? Monet
alueen verisimmistä hallitsijoista olivat kristittyjä ja (Idi Aminin
jälkeen, joka valitettavasti oli muslimi) Ugandan lapsisotilaita
käyttävä 'Herran armeija' on sekin kristillinen. Väkivalta ei
siis korreloikaan muslimien osuuden kanssa. Vaikuttaa kuitenkin
siltä, että joissakin piireissä yleistävät teoriat ovat
päteviä siitä huolimatta, että niihin löytyy poikkeuksia.

Kosonen vetäytyy mielellään kirjallisten lähteidensä suojiin.
Hän väittää (s. 27 väittää) Bruce Bawerin nimissä muslimien
heikentävän Euroopassa vallitsevaa vapaamielisyyttä. Lukijan on
kuitenkin vaikea uskoa, että Kosonen olisi vilpittömästi
huolissaan ehkäisy- ja aborttioikeuden, naispappeuden,
sukupuolettomien avioliittojen tai alkoholijuomien puolesta.

Kososen ( s. 159) mukaan 'kristinuskon doktriinista ei löydy tukea
miekan käytölle', mutta aikamme mediassa suurta huomiota saavan
islamismin näennäinen menestys perustuu suoraan Koraaniin. Miksi
kuitenkin keskiajalla monta sukupolvea pappeja ja piispoja uskoi
vakaasti miekkalähetyksen, noitavainojen ja inkvisition
oikeutukseen? Olivatko he seuraajiaan tyhmempiä tai huonommin
perehtyneitä Raamattuun, kun heidän mielestään kristinuskoa piti
edistää pikemminkin ristiretkillä kuin lainaamalla hartaustiloja
muslimiyhteisöille? Jos olemme aivan varmoja siitä, että 2000
vuotta teologista tutkimusta puhdisti Raamatun ja luterilainen
kansankirkko vihdoin löysi Jeesuksen sanojen todellisen sisällön,
miksemme luota siihen, että kunhan islamillekin tulee ikää,
naisimaamit saarnaavat tyhjille moskeijoille? Kosonen (s. 161) laskee
saksalaisen kansallissosialismin kestäneen 'noin 10' ja venäläisen
kommunismin 'noin 70' vuotta, mutta ei silti tarjoa islamismille
vastaavaa elinkaarta.

Kirja ei ole huolimattomasti kirjoitettu eikä sorru asiattomuuksiin.
Se ei ole sen huonompi kuin islamistien pamfletit ja sitä vastaan on
turha aloittaa viharikostutkintaa. Se vaatii kuitenkin
tasapainottamista. Islam ei ole syynä islamismiin sen enempää kuin
Raamattu islamofobiaan, mutta kumpikin ärsyttää vastapuolessa
hätäisiä päätelmiä, jotka voivat johtaa tuhoisiin
pakkomielteisiin. Kosonen esiintyy kysyjänä, joka haluaa
oikeutetusti haastaa keskusteluun, mutta ei ainakaan julkisesti
tunnusta vielä omistavansa lopullisia vastauksia. Voi vain toivoa,
että Suomessa kirkollisissa piireissä nähdään malka (vai hirsi?)
omassa silmässä ennen kuin aletaan syyllistää
muslimimaahanmuuttajia eurooppalaisesta tapainturmeluksesta ja
kristillisen uskon heikkoudesta yhteiskunnassamme tai maailmanmenon
mielettömyydestä sellaisena kuin se meidän valtamediassamme
näyttäytyy. Kaikki uskonnot - niin islam, kristinusko kuin nykyisin
rakastettavimmillaan esiintyvä lamalaisbuddhalaisuus tai eksoottinen
hindulaisuus - sisältävät kauniiden elämänohjeiden ohella
valmiuksia väkivaltaan. Itsetuntemus ja terve itsekritiikki
ohjaisivat kärsivällisyyteen ja objektiivisuuteen. Vaikka
yksinkertaistavissa selityksissä on kiusauksensa, ihmisen ja
tietokirjailijan on maltettava eritellä harmaasävyjä. Kosonen
päättää kirjansa ytimekkäästi: 'Valinta on meidän.' Niin on.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/