[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kotimaisen terrorismin tietopaketti

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger  VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kullberg, Anssi (toim.): Suomi, terrorismi, Supo - Koira joka ei
haukkunut. WSOY, 2011. 443 sivua.


Kotimaisen terrorismin tietopaketti
---------------------------------------------------------

Kirjan nimi sopisi paremminkin alaotsikoksi, sillä nyt alaotsikon
alta löytyy vielä yhden tason otsikko, joka vasta kuvailee kirjan
sisällön: 'Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristien
toiminnan leviämiseltä?' Kirja ei kuitenkaan anna kysymykseen yhtä
selvää vastausta, vaan pikemminkin kyseenalaistaa, onko Suomi
sittenkään niin suojassa maailman myrskyiltä kuin viranomaisten
rauhoittelevista vakuutuksista voisi kuvitella. Tarkastelu ulottuu
sortokausien alusta julkaisuvuoteensa asti ja tuo esiin lukuisia
esimerkkejä julkisuudessa vaietuista 'läheltä piti' -tilanteista
sekä tapauksista, jotka lukija olisi jo valmis määrittelemään
terroristisiksi. Vaikka Suojelupoliisi ja puolustusministeriö ovat
rahoittaneet kirjaa, päälliköiden ohjaus ei ulotu esipuhetta
pidemmälle, vaan joukko tutkijoita pääsee vapaasti esittämään
omat näkemyksensä aiheesta, joka varmasti palaa tietoisuuteemme
yhä uudelleen ja entistäkin ajankohtaisempana.


Kun 13 tutkijaa kirjoittaa yhtä monta artikkelia aiheesta, jonka
moni äkkiseltään sivuuttaisi olemattomana, kirjasta tulee
väistämättä alan tutkimuksen kulmakivi. Nimihakemisto ja
kirjallisuusluettelo kuuluvat silloin asiaan, mutta kustantaja olisi
voinut antaa tutkimuksille ansaitsemansa arvon myös alaviitteillä,
jotka ovat kiistatta helppolukuisempia kuin tässä kirjassa
käytetyt lukukohtaiset loppuviitteet. Kun kerran lasketaan
kulmakivi, sen olisi voinut tehdä kunnolla myös laajentamalla
kirjaa sisällöllisesti. Nyt ulkoasu kovine kansineen on
järkälemäinen, mutta 'leipätekstiä' jää sittenkin alle 400
sivua ja moni aihe on unohtunut. Pienelläkin ponnistuksella tulevat
mieleen Suomen sotilastiedustelun rauhanaikaiset operaatiot ja Suomen
emigranttiyhteisöjen harjoittama sabotaashi Neuvostoliitossa
maailmansotien välillä, Ahvenanmaan kysymys sekä eduskuntatalon
lähellä 2000-luvun alkuvuosina räjähtänyt autopommi, joka
uutisoitiin ympäri maailmaa terrori-iskuna, koska sen kuviteltiin
liittyvän 'läheiseen' synagogaan.

Kirjan runkona on historiallinen katsaus, jonka laajin artikkeli on
Christian Jokisen väitöskirjaa enteilevä tutkimus terrorismin
torjunnasta 1970- ja 1980-luvuilla. Jokinen on käyttänyt
Suojelupoliisin arkistoa ja vaikka osa henkilönnimistä onkin
muutettu (osin pelkiksi nimikirjaimiksi, mikä häiritsee
huonomuistista lukijaa), näin tuoreet tiedot häkellyttävät
avoimuudellaan. Suojelupoliisi ansaitsee kiitokset siitä, että se
on viime vuosina päästänyt arkistoihinsa nuoriakin tutkijoita ja
julkaissut historiaansa aktiivisemmin kuin moni muu virasto.
 Jokisen artikkelista tulvii kansainvälisestä terrorismista
tuttuja nimiä 'shakaali' Carlosia myöten. Vaikka kaikki epäillyt
tuskin kävivät Suomessa, läheltä piti ja moni muu terroristi
tosiaan työllisti Suojelupoliisia. Maahanmuuttajissa on ollut
Suomelle vähemmän turvallisuusriskejä kuin turisteissa, sillä
ainoastaan Irakin suurlähetystön kiinnostus muutamaa arabi- ja
kurdiaktivistia kohtaan sekä helmikuussa 1989 Salman Rushdieta
uhkaillut pakistanilaissyntyinen islamisti antoivat Suomen
viranomaisille aihetta puhutella Suomeen asettuneita ulkomaalaisia.
Jos artikkelia olisi jatkettu 1990-luvulle, joukko olisi laajentunut
turvapaikkaa hakeneilla Turkin kurdeilla ja kiintiövalinnoilla.
Ehkä myös suomalaisten Irakiin ja Libyaan rakentamille asetehtaille
sekä Suomen passia käyttäneille neuvostoagenteille olisi voinut
uhrata omat kappaleensa.

Jokinen päätyy kolmeen eri selitykseen, miksi Suomi välttyi
terrorismilta 'kylmän sodan' aikana: Suomen puolueettomuus ja
kommunistien parlamentaarinen toiminta kevensivät äärivasemmiston
painetta, minkä lisäksi Suomen 'verrattain tiukka'
ulkomaalaispolitiikka ja -valvonta hillitsivät maahanmuuton ongelmia
(s. 201) Sopii kuitenkin kysyä, oliko Suomen ulkomaalaispolitiikka
tosiaan maineensa veroinen, vai pitivätkö vain maantieteelliset ja
taloudelliset tosiasiat Suomen ulkomaalaisväestön vähäisenä.
Ulkomaalaisvalvonta oli käytännössä hajautettu eri viranomaisille
ja Suojelupoliisin resurssit jo silloin alimitoitetut, joten on
pikemminkin maahanmuuttajien omaa kuin suomalaisten ansiota, että
Suomi säästyi pitkään seuraamasta Ruotsin mallia.

Jokisen mielenkiintoiseen artikkeliin on vaikea todeta muuta
huomautettavaa kuin että joissakin kohdin lukija saattaa epäillä
anakronismia: lyhenteen 'Supo' (mm. s. 159) sijasta vielä
1980-luvulla taidettiin käyttää lyhennettä 'Suopo', joka oli sen
edeltäjän 'Valpon' mallin mukainen; entä onko poliisi todella
harrastanut jo niihin aikoihin 'puhuttamista' (s. 172) ja 'puhutusta'
(s. 176) tutumman 'puhuttelemisen' sijasta? Yleensähän tällaiset
yleiskielestä poikkeavat virkakieliset käsitteet ovat myöhempää
perua. Toisaalta unohdamme helposti, etteivät 'kaksoiskieli' tai
'poliittinen korrektius' ole sittenkään aivan uusia ilmiöitä.
Jokisen kirjallisista lähteistä puuttuu Daniel Pipesin erinomainen
'Rushdie affair' (1990), joka olisi täydentänyt Rushdie-uhkailujen
taustoitusta.

Suomalaisen terrorismin historia alkaa kuitenkin jo paljon kauempaa
ja monelle muistuukin mieleen Eugen Schauman, tyranninmurhaajana
'Suomen Wilhelm Tell'. Teemu Keskisarja ja Aleksi Mannio tuovat esiin
muitakin esimerkkejä sortokausien ja itsenäisyyden alkuaikojen
aktivismista, joka ei kaihtanut väkivaltaa. Keskisarjan kuvailema
koulujengi olisi voinut hyvinkin kehittyä tyypilliseksi
terroristijärjestöksi, mutta sen harrastamat 'pikkuryssien'
salamurhat ja 'helvetinkoneet' nostattivat onneksi enemmän
moraalista närkästystä kuin ihailua. Jostain syystä suomalaiset
eivät lämmenneet terrorismille kuten irlantilaiset katoliset
IRA:lle, kyproksenkreikkalaiset EOKAlle tai baskinationalistit
ETAlle. Vanhemmiten terrorismin houkutuksiin langenneet häpeilivät
ja vaikenivat nuoruudenhairahduksiaan, jollaisista muualla kehittyi
kaunisteltuja kultteja. Lukijan täytyy itse päätellä,
täyttävätkö Keskisarjan terrorismiksi kutsumat attentaatit ja
tihutyöt tosiaan terrorismin määritelmän vai tukahtuiko se
idulleen.

Aiemminkin Suojelupoliisin historiaa kirjoittanut Kimmo Rentola
analysoi suomalaista kommunismia rutiinilla ja Leena Malkin
tervejärkisiin päätelmiin suomalaisista yksilöterroristeista
(Myyrmannissa 2002, Jokelassa 2007 ja Kauhajoella 2008) on helppo
yhtyä. Malkki tiivistää: 'Suomessa ei ole terrorismia, koska
'Suomessa ei ole terrorismia'' (s. 224). Moni teko, joka muualla
maailmassa olisi ilman muuta julistettu terroristiseksi, selitetään
Suomessa mielenterveysongelmilla, alkoholismilla, junttikulttuurilla
tai muuten vain pikkujutuksi. Ei tarvitse kuin muistella, kuinka
nopeasti helsinkiläiset uskaltautuivat metroon, jossa mies oli
humauttanut täysin sivullista matkustajaa kirveellä päähän. Jos
tällaista tapahtuisi New Yorkissa, siitä tehtäisiin elokuva. Jos
yhtä mieletöntä väkivaltaa esiintyisi Turkin turistikohteissa,
uutistoimistot kyselisivät, ovatko kaikki suomalaiset turvassa, ja
matkatoimistot peruisivat matkojaan kuukausiksi. Kun vastaavaa
tapahtuu Afganistanissa tai Mindanaolla, ympäri maailmaa esitetään
hallituksille välikysymyksiä, ulkoministeriöt päivittävät
matkustustiedotteitaan ja ajankohtaisohjelmien asiantuntijat
syyllistävät maailmanmenosta George w. Bushia.

Malkki kertoo hyvän esimerkin Alankomaista, jossa Suomen tavoin
vähäteltiin terrorismia 1970-luvulla (s. 205). Niinpä moni erehtyy
pitämään maata esimerkkinä siitä, kuinka onnistuttiin
säästymään naapurimaita riivanneelta terrorismilta.

Malkki saattaa lukea liikaa rivien välistä pohtiessaan
'onnettomuus'-sanan horjuvaa käyttöä (s. 210). Sen ei tarvitse
tarkoittaa enempää kuin että Ville Itälä ajattelee liikaa
englanniksi ja sotki toisiinsa saman sanan kaksi eri merkitystä:
'accident' ja 'tragedy'. Anglismit leviävät salakavalasti
virkamiesten jargoniin ja hämmentävät myös terrorismikeskustelun
sävyjä.

Kun aihe on tuore, ei voi välttyä nopealta vanhentumiselta.
Suomessa ei tosiaan ollut 'edes yhtään terrorismirikosta koskevaa
esitutkintaa' (s. 207) kun tämä kirja valmistui lokakuun
puolivälissä, mutta siitäkin on jo pitkä aika.

Thomas Jokinen täydentää Malkin katsausta kuvailemalla moderneja
suomalaisia ääriliikkeitä. Anarkistien tempauksista unohtuivat
kuitenkin SmashASEM sekä 'Vapaan liikkuvuuden' nimissä tapahtuva
kerjäläisten ja perusteettomien turvapaikanhakijoiden
hyysääminen. Jälkimmäistä on ehkä vielä vaikea luonnehtia
ääriliikkeen toiminnaksi kun samaa harrastavat myös eräät
kristilliset seurakunnat, mutta tulisiko tuomio helpommin, jos
kansalaistottelemattomuuteen lainvastaisia viranomaispäätöksiä
vastaan yllyttämässä olisivat muut uskonnolliset yhdyskunnat tai
maahanmuuttovastainen äärioikeisto?

Suomen muslimeista kertovat kirjan toimittaja Anssi Kullberg omassa
artikkelissaan ja joukon kuopus (ainoa suomalainen kirjoittaja, joka
ei ole vähintään maisteri) Pekka Riipinen, jolla on nuorekkain ja
alan tulevien tutkimusten kannalta lupaavin ote aiheeseen. 
Kullbergin mukaan 'politiikan tulee painottua ennaltaehkäisyyn,
radikalisoitumisen neutralointiin moniäänisellä
keskustelulla...sekä toiminnalla, joka palkitsee maltillisuudesta'
(s. 294) ja Suomen pitäisi panostaa enemmän ulkomaantiedusteluun.
Kullberg suosittelee vapaamielisempää viisumipolitiikkaa ja malttia
turhiin kieltoihin tai oikeusprosesseihin, kunhan tietoa hankitaan ja
analysoidaan tehokkaasti (s. 295). Tässä on selkeä haaste
ulkoasiainhallinnolle, joka on päinvastoin supistamassa
edustustoverkkoa ulkomailla, samoin kuin poliitikkojen ja juristien
taipumuksille panikoida yksittäisten takaiskujen jälkeen. Riipinen
puolestaan ennustaa Suomenkin joutuvan internetin 'vihaviestinnän
kohteeksi' (s. 321), joka pyrkii lietsomaan 'jihadistista' henkeä
muslimivähemmistöihin. Riipinen olisi ehkä voinut taustoittaa
enemmän esimerkiksi Muhammed-pilapiirrosjupakkaa, joka nosti aiemmin
leppoisana lintukotona pidetyn Tanskan islamistien ja islamofobien
välisen pyhän sodan kentäksi. Siinähän internet ja televisio
toimivat välineinä, mutta Syyrian ja Iranin poliittiset intressit
laukaisijana mellakoinnille, joka yritettiin esittää
maailmanlaajuisena ja spontaanina muslimien reaktiona. Kummankin
kirjoittajan toivoisi jatkavan islamismin analysointia vaikkapa
jäljittämällä erilaisten virtuaalikeskustelujen ja kampanjoiden
sisä- ja ulkopoliittisia kytkentöjä.

Riipisen kanssa internetin analysoimisen taidossa kilpailee Jussi
Jalonen, joka omassa artikkelissaan tarkastelee islamistien ja
islamofobien vuorovaikutusta modernissa mediassa jälkimmäisten
näkökulmasta. Jalosen artikkeli on kirjan ajankohtaisin, koska
Norjan terrori-isku heinäkuussa nosti Suomessakin keskusteluun
muslimeihin kohdistuvan vihan.

Jalosen artikkeli olisi kaivannut syvällisempää taustoitusta,
sillä kulttuurissamme piilevä ennakkoluulo naapuriuskontoa kohtaan
ei saanut alkunsa 11.9.2001, kuten usein kuvitellaan - tarvitsee vain
kuunnella Tiernapoikia muistaakseen, että Suomessakin sillä on
syvät juurensa. Siksi olisi voinut jättää viittaamatta
Afganistanin ja Irakin sotiin sekä 'uudelleen syttyneen' (s. 325)
palestiinalaisongelman seurauksiin.

Ei ole pelkkää islamofobiaa, jos republikaanit kyselevät Barack
Obaman kastetodistusta ja Daniel Pipes arvelee Yhdysvaltain
presidentin olevan syntyjään muslimi (s. 330). Varsinkin
islamistien uskontulkinnan mukaan Obama muslimi-isän lapsena tosiaan
on muslimi ja kristittynä luopio, mikä johtaisi mielenkiintoisiin
sharia-oikeudellisiin väittelyihin ja fatwoihin tämän matkustaessa
tiettyihin islamilaisiin maihin. Tietenkin Obamalla poliitikkona on
syynsä kiistää tämä tosiasia, eikä hän ole aikeissa matkustaa
Iraniin. Saudi-Arabiassa kansainvälisen diplomatian ja käytännön
politiikan intressit ajavat tarvittaessa uskonoppineiden logiikan
yli. Islamilainen tulkinta lapsen uskonnosta ei myöskään ole sen
kummempi kuin valtakirkkojen oppi lapsikasteesta - yrittäköön ken
haluaa sanoutua irti paitsi seurakunnan jäsenyydestä ja
kirkollisverosta myös kasteella ansaitsemastaan kanonisesta
erioikeudesta kastamattomiin verrattuna!

Sveitsin minareettikieltoon johtanut kansanäänestys ei ollut
pelkästään populistisen (taustaltaan hyvinkin 'vennamolaisen')
Sveitsin kansanpuolueen voimannäyttö ja oire islamofobian
valtavirtaistumisesta (s. 331), vaan myös islamistien provosoima
tavallisen kansan vilpitön reaktio viranomaisten voimattomuudelle.
Vapauttaan ja rauhaa rakastavat sveitsiläiset saivat kyllikseen
uutiskuvista, joissa Teheranin kaduilla poltettiin Tanskan lipun
sijasta Sveitsin lippu ja Libyan diktaattori julisti pyhää sotaa
Sveitsiä vastaan. He halusivat näpäyttää takaisin, eivätkä
sitä uhmakkuutta suinkaan vähentäneet vasemmistolaisen älymystön
varoitukset kansainvälisen oikeuden, YK:n tai EU:n puuttumisesta
asiaan, jos sveitsiläiset äänestäisivät 'väärin'.

Jalosen mainitsema tamperelainen islamisti (s. 333) ei ole kovin
uskottava objektiivinen kommentaattori, vaan tuli tunnetuksi
syksyllä 2001 puolustamalla televisiossa Taliban-hallintoa. Moni
vähemmän kiihkeä muslimi ei näkisi yhtä herkästi islamofobian
nousua ympärillään. Helsingin naispiispan valmius dialogiin
muslimien kanssa (s. 339) ei liioin vakuuta niitä kristillisiä
piirejä, joille hän on ollut vähemmän valmis lainaamaan kirkon
tiloja. Jalonen olisi voinut osoittaa hieman enemmän ymmärrystä
niitä islamofobeja kohtaan, jotka ovat ehkä sittenkin vain
erehtyneet pitämään islamisteja keskivertomuslimeina, eivätkä
välttämättä olisi kuuroja valistukselle. Norjan tragedian
jälkeen on helppo syyllistää äärioikeistolaisia ja mitätöidä
'maahanmuuttokriitikot', mutta valitettavasti kumpikin ääripää
kilpailee typeryydessään ja jakaa yhtäläisen vastuun
uskontopohjaisen tai uskonnolliseksi naamioidun terrorismin uhasta
Suomessa.

Jalosella on varmasti ollut kiire artikkelinsa kanssa ja toivoisi,
että hän julkaisisi ensi vuonna kokonaisen kirjan aiheesta ja
laajentaisi sitä ajallisesti. Norjassa ilmennyt islamofobia - samoin
kuin valtamediassa seurannut into tuomita ymmärrettäväkin islamin
tai islamismin kritiikki islamofobiaksi - ansaitsevat perusteellista
ja näkemyksellistä analysointia, mihin Jalosella kyllä on kaikki
edellytykset.

Tiina Tarvaisen artikkelin kankeahko virkamieskieli turhauttaa
lukijaa, jossa johdatteleva puolalaisruno vuodelta 1976 (s. 340-341)
nostattaa suuria odotuksia taiteellisesta tai ainakin tavallisesta
poikkeavasta lähestymistavasta. Tarvainen ei kannata
nollatoleranssia (s. 348), koska hän luottaa tähän asti
vallinneeseen yhteiskuntapoliittiseen yksituumaisuuteen (s. 352).
Suomen lähihistoriastakin löytyvät kuitenkin taistolaiset ja
perussuomalaisten epäkorrektit poliitikot, joten täysin
yksituumaista ei kansa ole koskaan ollut (myyttinen 'talvisodan
henki' hiipui sekin muutamassa vuodessa). Osa kansasta ei ihan
kiusallaan halua alistua holhoavaksi koettuun yhtenäiskulttuuriin,
vaan rakastaa 'vastarannan kiiskiä'. Tämän tosiasian
tunnustamiseksi kannattaisi puhua rahvaalle kansanomaisen
ymmärrettävästi.

Juha Siltalan artikkeli on sijoitettu kirjan alkupuolelle,
kronologisesti etenevien artikkelien väliin, mutta se poikkeaa
muiden kuvailevasta tyylistä ja yrittää teoretisoida terrorismin
historiaa koko 1900-luvun ajalta. Siltala keskittyy (Gunnar
Heinsohnin?) teoriaan, jonka mukaan nuorten väestönosuuden
ylittäessä 20 % alkaa yhteiskunnassa verenvuodatus (s. 106). Hän
innostuu laskemaan ikäluokkien osuuksia jopa kahden desimaalin
tarkkuudella (s. 108). Jotenkin mieleen tulee Seppo S. Kososen
('Jihad, islamin pyhä sota', 2008, s. 25-26) Peter Hammondin
nimissä esittämä teoria, jonka mukaan muslimien väestönosuuden
ylittäessä samaiset 20 % seuraa mellakointia ja tappamista. Onko
nykyisin muotia etsiä väestötilastoista tällaisia maagisia
lukuja, jotka kaavamaisesti selittäisivät yhteiskunnallisen
väkivallan, ottamatta lainkaan huomioon kasvatuksen, työllisyyden,
poliisitoiminnan tai muita laadullisia tekijöitä? Joukossa tyhmyys
tiivistyy, mutta joissakin oloissa isokin poikajoukko voi
käyttäytyä asiallisesti kun toisissa langetaan riehumiseen.
Eiväthän kaikki nuoret - tai muslimit - ole samanlaisia
käytökseltään.

Siltalan ja Kososen historiantulkinnoista löytyy muitakin
yhtäläisyyksiä: Siltalakin (s. 118) demonisoi turkkilaisia, vaikka
nämä todellisuudessa eivät ajaneet mereen Smyrnan juutalaisia tai
länsimaalaisia kauppiaita. Tarkoitushakuiset myytit tarttuvat ja
leviävät yli poliittisten rajojen.

Magnus Ranstorp tuo ruotsalaisen ja Heli Tiirmaa-Klaar virolaisen
naapurinäkökulman yhteiseen huolenaiheeseen. Kansainvälinen
vertailu on hyödyllistä jo senkin vuoksi, että siten voidaan
välittää ulkomaille oikeaa tietoa Suomen kokemuksista. Kun
Ranstorp kirjoittaa pohjoismaiden ensimmäisestä
itsemurhapommittajasta (s. 376), häneltä on jäänyt huomaamatta
Myyrmannin kauppakeskuksen pommiräjähdys. Oudompaa on Mirsad
Bektashevicin määrittely 'bosnialaissyntyiseksi' samalla sivulla
(s. 373) kun kerrotaan hänen syntyneen Serbiassa. Kaikki entisen
Jugoslavian (esim. Serbiaan kuuluvan Sandzhakin) muslimit eivät ole
bosniakkeja saati bosnialaisia. Vaikka muualla syntynyt muslimi
muuttaisi Bosniaan ja uuden kansalaisuuden myötä 'bosnialaiseksi',
se ei tee häntä 'bosnialaissyntyiseksi'. Bosnian muslimien
(bosniakkien) kansallisuus- ja kansalaisuusnimitysten erottelu
tuottaa vaikeuksia myös Kullbergille, joka rinnastaa 'bosniakit' ja
'kosovolaiset' (s. 286), sillä jälkimmäinen ilmaisee
kansallisuuden (enimmäkseen Kosovon albaanit eli kosovarit) sijasta
kansalaisuutta (kuten 'bosnialaiset', joihin lukeutuvat mm. Bosnian
kroaatit ja serbit).

Kullberg on kirjoittanut oman artikkelinsa ohella johdannon, jossa
hän viittaa Sherlock Holmesin mysteeriin: miksi koirat eivät
haukkuneet? Moni kirjoittaja onkin tarttunut kysymykseen ja
selittänyt osaltaan, miksi Suomella voi olla kotimaisen terrorismin
historiaa, vaikka siitä ei olekaan yleisesti puhuttu. Terrorismin
puuttumisen ymmärtäminen olisi sekin tärkeä tutkimuskohde.
Kullbergin tapa lähestyä aihetta kertoo kunnioitettavasta
kulttuurintuntemuksesta ja kekseliäisyydestä uusien näkökulmien
hakemisessa. Hän on myös vastannut pääasiallisesti oikoluvusta
tunnollisuudella, joka on kustantajien saati toimittajien maailmassa
yhä harvinaisempi hyve. Esimerkiksi virheellisiä päivämääriä
tai vieraskielisten nimien ristiriitaisia oikeinkirjoituksia ei tulvi
vastaan.

Oikolukijalta on jäänyt korjaamatta vain pieniä, sinänsä
harmittomia virheitä: 'projektikierteen' (s. 97) po.
'projektiokierteen', 'järjestystä' (s. 98) po.
'järjestäytymistä', 'räjähdykseen jälkeen' (s. 214) po.
'räjähdyksen jälkeen', 'mukaisesta' (s. 246) po. 'mukaisesti',
'viimevuosikymmeninä' (s. 247) po. 'viime vuosikymmeninä', 'suomea'
(s. 296) po. 'Suomea', 'luokittelut' (s. 299) po. 'luokitellut',
'arabiakielistä' (s. 311) po. 'arabiankielistä', 'terrorismilla'
(s. 347) po. 'terrorismi', 'kumpuavista turvallisuussuhkilta' (s.
351) po. kahdella vaihtoehtoisella tavalla... Loppuviitteissä 'ja
toimi' (s. 405) po. 'hän toimi'; Keskisarjan  (s. 390)
viitteissään 3 ja 20 mainitsemat Churbergin muistelmat puuttuvat
kirjallisuusluettelosta.

Monet kirjoittajat ovat kuuluneet Turun yliopiston Konfliktien ja
terrorismin tutkimusryhmään. Se on jo muutaman vuoden ajan saanut
mainetta ansiokkailla uutiskatsauksillaan, joiden julkaisutiheys
tosin näyttää harventuneen liian väljäksi. Tälle kirjalle
toivoisi jatkoa, samoin kuin Anssi Kullbergin ja Christian Jokisen
edelliselle kirjalle 'Separatismi ja islamismi' (2006), joka
käsitteli samanlaiseen käsikirjanomaiseen tyyliin vasta osan
islamilaisen maailman kansallisista konflikteista. Ryhmällä olisi
ilmeistä tietotaitoa kirjasarjan tai vuosikirjan julkaisemiseen.
Viisi vuotta on pitkä aika tällä alalla, joten uusille painoksille
tai jatko-osille olisi kysyntää tiuhemminkin.

Kansainvälisen terrorismin uhan lähentyminen Suomea lisää
tarvetta kouluttaa tutkijoita, opiskelijoita, virkamiehiä,
toimittajia ja muita asianharrastajia tunnistamaan terrorismin
aiheuttajia ja oireita. Olisi suuri sääli, jos uuslukutaidottomuus
ajaisi nämä tahot samanlaiseen huolettomuuteen ja mediavetoiseen
hysteriaan kuin terveysviranomaiset viime vuosina, sillä
turvallisuutemme kaipaa kohtuullista viranomaisten valvontaa ja
kansalaisten valppautta yhdistettynä kiihkottomaan
asiantuntemukseen.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/