[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Keitä olivat sisällissotamme tuntemattomat naiset?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Torninoja-Latola Jaana  tohtoriopiskelija, Turun yliopisto, Suomen
historian oppiaine
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pekkalainen, Tuulikki: Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan
tuntemattomat naiset.. Tammi, 2011. 504 sivua.


Keitä olivat sisällissotamme tuntemattomat naiset?
---------------------------------------------------------

Otsikon kysymykseen etsitään vastausta Tuulikki Pekkalaisen
uutuuskirjassa Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan
tuntemattomat naiset. Pekkalainen nostaa teoksessaan esiin niitä
naisia, jotka tavalla tai toisella olivat joutuneet mukaan punaisten
joukkoihin ja jotka sodan loputtua päätyivät vankileireille
ympäri Etelä-Suomea. Hän omistaa kirjansa sodan naisuhreille ja
vankileireillä kärsimään joutuneille naisille ja tytöille.

 



Lähtötilanne

Tuulikki Pekkalainen on valtiotieteen maisteri ja tietokirjailija,
joka on keskittynyt tuotannossaan vuoteen 1918 liittyviin
tapahtumiin. Tässä uusimmassa kirjassaan hän perehtyy nimenomaan
punaisten puolella olleiden naisten kohtaloihin. Hän ei juuri puutu
itse sodan aikaisiin tapahtumiin vaan keskittyy naisten oloihin
leireillä ja heidän saamiinsa tuomioihin. Pekkalaisen mukaan
tutkimus sisällissodan jälkeisistä vankileireistä, joille
punaisia koottiin suurin joukoin, on edelleen vähäistä ja hän
kokee, että hän voi omalla tutkimuksellaan tuoda lisää
valaistusta tähän asiaan. Kirjansa nimellä Pekkalainen ottaa
kantaa siihen kuvaan, joka punaisista naisista voittajien puolella
luotiin. Tunnetuksi on tullut nimenomaan Ilmari Kiannon näkemys
punaisista naisista naaraspetoina, susinarttuina, joiden ainoa oikea
kohtalo hänen mukaansa olisi ollut lopettaminen. Näin olisi
eliminoitu tulevat pahuuden sukupolvet. Kiannon ajatus tuntuu
nykylukijasta tietenkin melkoisen shokeeraavalta, mutta on
muistettava, ettei se kuitenkaan ollut ajankohdan yleinen käsitys,
kuten Pekkalainenkin tuo ilmi.

Viime vuosina punaisten naisten kohtalot ovat nousseet esiin enemmän
kuin aikaisemmin. Ilmeisesti aika on ollut vihdoin kypsä näiden
aiemmin vaiettujen asioiden käsittelyyn ja asiaa on käsitelty
paitsi tieteellisen historiantutkimuksen näkökulmasta niin myös
kaunokirjallisin keinoin. Päälähdemateriaalina useimmissa
tutkimuksissa ovat olleet valtiorikosoikeuksien ja
valtiorikosylioikeuksien asiakirjat eli aktit. Tämän virallisen
materiaalin lisäksi lähteenä on käytetty vaihtelevasti myös
erityyppisiä muistitietoaineistoja. Pekkalainen itse on tehnyt
paljon työtä yrittäessään tavoittaa ihmisiä, joilla olisi
jonkinlainen henkilökohtainen kosketus vankileireillä olleisiin.
Tavoittelun tuloksena hän oli muun muassa saanut yhteyden erääseen
vankileirillä lapsena olleeseen naiseen, joka hänen mukaansa vielä
101-vuotiaana pystyi kertomaan sujuvasti vankileirillä tapahtuneista
asioista. Pekkalainen tuokin ilmi huolensa siitä, että nyt olisi
viimeinen hetki saada tietoja leirien oloista. Leireillä olleiden
lapsetkin, jotka olisivat saattaneet kuulla vanhempiensa kertomuksia
leirien oloista, ovat jo ikääntyneitä ja heitä on koko ajan
vähemmän ja vähemmän. Paitsi muistelijapolven katoamista on
löydettävissä myös toinen tutkimusta ja muistitiedon keruuta
vaikeuttava seikka. Tämä on se, että sisällissota ja siihen
liittyvät tapahtumat ovat olleet monille ihmisille niin vaikeita
käsitellä, ettei niistä ole haluttu puhua ollenkaan. Parhaimmaksi
itsensä suojelemisen keinoksi ihmiset ovat kokeneet vaikenemisen ja
näin tietoa ei ole välittynyt esimerkiksi seuraaville sukupolville
juuri ollenkaan.


Sellin numero 7 naiset Hämeenlinnan vankileirillä

Sotavankia soreaa

on kolmattakymmenettä.

On soreaa ja koreaa

numero seitsemässä.

Pekkalainen oli aikaisemmissa tutkimuksissaan törmännyt 24.5.1918
Hämeenlinnan vankilassa päivättyyn runoon, jonka kirjoittajiksi
oli nimetty kaksi naista, vangit Martta Sinisalo ja Anna Kiukkonen.
22-säkeinen runo, joka kertoi selli numero 7:n naisista, antoi
viitteitä, paitsi siitä minkälaista leirillä oli, myös siitä
keitä siellä oli. Runon naiset alkoivat kiinnostaa Pekkalaista ja
hän päätti lähteä jäljittämään heitä ja heidän
kohtaloitaan. Etsiessään ja jäljittäessään runon naisia hän
kohtasi useita muitakin naiskohtaloita ja kertoo myös näistä
kirjassaan.

Vankileireille joutuneiden naisten kertomuksista Pekkalainen
hahmottelee neljä erilaista ryhmää sen mukaan millainen oli
heidän suhteensa punakaartiin. Ehdottomasti tärkein syy liittyä
punakaartiin oli kaartin tarjoama mahdollisuus ansiotuloihin,
harvemmin kyse oli ideologisesta valinnasta. Tosin Pekkalainen tuo
esiin muutamia aatteellisesti vahvoja sosialisteja, joita oli muun
muassa tuomittujen sosiaalidemokraattisten naiskansanedustajien
keskuudessa, mutta heidänkään aatteellisuutensa ei välttämättä
tarkoittanut sitä, että he olisivat hyväksyneet sodan ja sen
päämäärät. Kysymys oli enemmän solidaarisuudesta puoluetta ja
sen ihmisiä kohtaan. Vaikka kirjan kannessa poseeraakin joukko
nuoria naisia kiväärien kanssa niin varsinainen aseellinen toiminta
oli punaisten naisten puolella melko harvinaista ja siihen
suhtauduttiin pääasiassa kielteisesti samoin kuin valkoisten
puolella. Ylivoimaisesti suurin osa naisista toimi sodassa
sairaanhoito- ja huoltotehtävissä. Näiden kolmen ryhmän,
sotilaiden, sairaanhoitotehtävissä palvelleiden ja huoltojoukoissa
olleiden lisäksi leireillä oli myös vankeja, jotka eivät olleet
punakaartin kanssa missään tekemisissä, mutta lähtivät
pakomatkalle monista erilaisista syistä kuten esimerkiksi
perheenjäsenen tai yleisen pakokauhun vuoksi. Pakomatkan
tyssätessä valkoisten voittoon leireille joutuivat kaikki
kiinniotetut. Valtiorikosoikeuksien tehtäväksi tuli sitten erotella
syyttömät syyllisistä.

Tutkimuksen päälähdemateriaali siis koostui näistä
valtiorikosoikeuksien asiakirjoista, joita syntyi kun punaisella
puolella olleita alettiin tuomita. Näistä asiakirjoista löytyvät
sekä syytettyjen omat lausunnot että heistä kotipaikkakunnilta,
pääasiassa paikallisilta suojeluskunnilta, pyydetyt lausunnot, muu
mahdollinen todistusaineisto ja oikeuden lausunnot ja päätökset.
On kuitenkin huomattava, että aktien sisällöissä oli huomattavia
eroavaisuuksia eri henkilöiden kesken. Pekkalainen kiinnittää
huomiota siihen, miten erityisesti paikallisten suojeluskuntien
lausunnoissa oli paljon epävarmaa, erilaisiin kuulopuheisiin
perustuvaa tietoa, joiden perusteella syytetyille langetettiin
tuomioita. Tuomiot eri paikkakuntien valtiorikostuomioistuinten
välillä eivät myöskään olleet linjassa keskenään, vaan
samantyyppisistä syytteistä saattoi saada eripituisia tuomioita
riippuen muun muassa oikeuden kokoonpanosta. Tuomioihin vaikutti
myös aika, sillä sodan kuumentamat tunteet viilenivät vähitellen
ja samalla tuomiot muuttuivat lievemmiksi.

Miten sitten onnistui runon naisten jäljittäminen? Työ on ollut
vaativaa vajavaisten tai joskus jopa virheellistenkin tietojen
vuoksi. Osa runon naisista oli melko helppo löytää ja
identifioida, mutta heitä ei kuitenkaan ollut montaa. Paljon oli
tapauksia, että runon naiselle löytyi useimpia mahdollisia
henkilöllisyyksiä, mutta oli niitäkin, jotka pakenivat kaikkia
tavoittamisyrityksiä ja jäivät pimentoon. Näitä epävarmoja
naisia jäljittäessään Pekkalainen joutuu usein turvautumaan
pelkkiin olettamuksiin. Hän kyllä ilmoittaa, milloin hän ei ole
varma onko kyseessä oikea henkilö, mutta silti ainakin minä
lukijana jäin miettimään, että ovatko nämä olettamukset
lopultakaan relevantteja. Mielestäni tällaisissa tapauksissa olisi
vain voinut kertoa tutkimusprosessista ko. oletetun henkilön
kohdalla ja lopuksi todeta, että häntä ei löytynyt.
Historiantutkijan oikeus ei ole luoda yhteyksiä, jos hänellä ei
ole mitään millä nämä yhteydet voi näyttää edes jollain
tasolla toteen.


Lopuksi

Pekkalaisen kirjan ansiot ovat ennen kaikkea siinä, että hän
nostaa esiin unohduksen yöstä kymmeniä unohdettuja naiskohtaloita
paitsi itse leipätekstissä niin myös kirjan lopussa olevissa
liitteissä. Liitteiden ansiosta ja samoin kuin kattavan
henkilöhakemiston vuoksi kirja toimii myös oivana hakuteoksena. On
ilman muuta selvää, että nämä ovat vaatineet suuren
työmäärän, joten siitä voi nostaa hattua kirjailijalle.

Suuren nimien ja tapausten määrän vuoksi kirjan luettavuus
kuitenkin kärsii ja olisikin ollut enemmän kuin tarpeellista pohtia
kirjan rakennetta uudelleen, esimerkiksi niin, että fokus olisi
alusta alkaen ollut runon naisissa, nyt heihin päästiin vasta
kirjan sivulla 309. Ymmärrän kirjailijan halun tuoda esiin
tutkimiaan muitakin naiskohtaloita ja ymmärrän myös hänen halunsa
kunnioittaa näitä naisia nostamalla heidän kohtaloitaan kirjan
sivuille. Mutta tähän olisi mielestäni hyvin riittänyt lopun
liitteet, kenties hieman laajennetuin tiedoin. Nyt kun kirjaan on
ympätty tekstiin kaikki mahdollinen, kirja on melko raskaslukuinen,
eikä materiaalin analyysille jää tilaa. Olisin monissa paikoin
toivonut tekstin ja lähteiden avaamista perusteellisemman analyysin
kautta samoin kuin asioiden ja tapahtumien selkeämpää
kontekstointia. Nyt monet asiat kuitattiin pelkällä maininnalla.
Tekstiä vaivasi ajoittain myös lähteiden anakronistinen lukutapa,
jolloin niissä ilmenneitä asioita tarkasteltiin enemmän
nykypäivän kuin tapahtumahetken näkökulmasta.

Paitsi kirjan rakenteelliset ratkaisut häiritsi minua myös kirjan
toimituksellinen huolimattomuus, joka näkyi muun muassa toistoina,
epäselvinä viittauksina kirjan sivuilla, eräänlaisena
epäjohdonmukaisuutena kappaleiden sisällä ja viitteiden
ylimalkaisessa käytössä.

Uskon kuitenkin, että näistä puutteistaan huolimatta Pekkalaisen
teos on tärkeä ja toivon, että se tulee löytämään lukijansa.
Nopean googlailun tuloksena selvisi, että kirja on jo herättänyt
huomiota ja saanut tilaa myös mediassa. Toivottavasti se lisää
asiallista keskustelua näistä lähes sadan vuoden takaisista
asioista ja herättää ihmiset selvittämään oman sukunsa
historiaa.

 

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/