[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kovaan ääneen kirjastoista

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Isto Huvila  VTT, dosentti, Upsalan yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ristikartano, Veera; Virrankoski, Antti (toim.): Eräpäivä!
Voimasanoja kirjastosta. Avain, 2011. 183 sivua.


Kovaan ääneen kirjastoista
---------------------------------------------------------

Voimasanat taitavat olla ehkä viimeisin asia, jota kirjastosta on
tottunut odottamaan. Ainakin jos pitäytyy tyypillisissä
kirjastostereotypioissa voimakkain sana, joka tulee mieleen lienee se
kuuluisa “shhh! '. Nyt arvosteltavan kirjan kohdalla voi
hyssyttelyn unohtaa. Eräpäivä! Voimasanoja kirjastosta esittää
paljon sellaisia kysymyksiä, joita ei ole ollut tapana kysyä. Teos
vertaa ennakkoluulottomasti kirjastojen toimintamallia kaupallisiin
yrityksiin, peräänkuuluttaa keskustelua kirjastolaitoksen
nykymenosta ja kyseenalaistaa avoimesti totuttuja toimintamalleja.

 


On yleisesti tunnettua, että kirjastojen toimintaympäristö on
mullistunut melkoisesti viime vuosina. Vielä parisen kymmentä
vuotta sitten ilmeinen paikka selvittää vastaus satunnaiseen
kysymykseen sen jälkeen kun oman kirjahyllyn sisältö oli selattu
läpi ja äidille kilautettu, oli oman kunnan tai kaupungin kirjasto.
Ei ole muuten enää. Eikä ole kirjasto enää kaikille paikka etsiä
mukavaa iltalukemistakaan. Lukemista löytää paljon vähemmällä
vaivalla verkosta. Jos siitä jotakin joutuu maksamaan, niin mistäs
siitä kun kaikesta muustakin nykyään saa maksaa markkinahinnan.
Tämä siis sillä edellytyksellä, että ylipäänsä lukee
kirjallisuutta.

Kaikki toki ei ole muuttunut, ainakaan vielä. Tietokirjojen
lainausluvut laskevat, mutta kaunokirjallisuutta luetaan ja lainataan
melko lailla samanlaisia määriä kuin aikaisemminkin. Jos näin ei
tapahdu sentään aivan kaikissa ikäryhmissä, niin yleisesti ottaen
kuitenkin. Tosiasia, jonka voi lukea nyt julkaistujen voimasanojen
välistä ja jota viime aikoina julkaistu kirjastotutkimus vahvistaa
on kuitenkin se, että vaikka käynnissä olevat mullistukset eivät
ainakaan vielä ole johtaneet kirjoittajien hahmottelemaan
kirjastottomaan ground zero -tilanteeseen, kirjastojen
toimintaympäristössä on tapahtumassa hyvin perustavaa laatua
olevia muutoksia, joihin ei ole varaa olla reagoimatta. 

Ympäristön muutoksilla ravistelu ei kuitenkaan ole nyt
arvosteltavan teoksen pääsanoma. Paitsi ihan vähän. Kuten toisen
luvun otsikossa huomautetaan, 'maailma muuttui jo, Eskoseni'.
Digitaalinen ja samanaikainen yhteiskuntapoliittinen mullistus on
muuttanut tiedon ja kirjallisuuden arvoketjua sekä sen alku- että
loppupäästä. Munkit ja luostarikirjastot eivät enää pidä
tietoa tiukasti peukalonsa alla vaan sekä tieto että kirjallisuus
on kovaa vauhtia siirtymässä oikoradalle, jota pitkin juna kulkee
kovaa vauhtia kirjastojen ohi. Eikä lippuja tähänkään junaan voi
ostaa enää kohta juuri mistään. Kirjoittajat kysyvät hyvin
olennaisen kysymyksen siitä, mikä on kirjastojen paikka
digitaalisen tiedon, kirjallisuuden ja kulttuurin välittäjänä.

Ympäristön sijasta voimasanojen terävin kärki kohdistuu
kirjastoihin itseensä. Erityisen paljon kritiikkiä saavat
kirjoittajien aistima kirjastojen ja kirjastolaisten laitostuminen.
Verrattuna siihen millaisesta radikaalista yhteiskunnallisesta
liikkeestä yleisten kirjastojen kohdalla oli kyse sata vuotta
sitten, on muutos nykyiseen melkoinen. Vaikka Suomen kirjastoverkko
on nykyisellään laaja, kirjoittajat huomauttavat, että siltä
puuttuu yhtenäinen ääni. Kirja nostaa esille Ruotsin
kirjastoseuran kotimaassaan sekä kehutun ja parjatun Library lovers
-julkisuuskampanjan esimerkiksi siitä miten kirjastoammattilaiset ja
kirjastoala voivat tehdä jotakin näkyvää yhdessä. Sinänsä on
ehkä oireellista, että esimerkki hyvästä tempauksesta on haettu
maasta, jossa vasta aivan viime aikoina ollaan herätty koordinoimaan
yleisten kirjastojen yhteistoimintaa kansallisella tasolla. Yhteisen
pr-työn korostamisen sijaan kirjoittajat kehottavat kuitenkin
varsinaisesti pohtimaan vakavasti kirjastojen yhteiskunnallista
roolia ja sitä merkitystä, joka kirjastoilla voisi olla, jos ne
ovat valmiita päättämään kenen joukoissa kirjastot ja
kirjastoammattilaiset seisovat kun tulevaisuuden yhteiskuntaa
rakennetaan. Kirjastojen yhteiskunnallisen passivoitumisen suomimisen
lisäksi kirjoittajilta osansa saavat myös kirjastojen kansallinen
konserniohjaus, Kansalliskirjaston toiminta kirjastoverkon tukijana
ja suomalaisten kirjastojen tietojärjestelmähankkeiden
kompastukset. 

Toimintaympäristön ja kirjastolaitoksen lisäksi vuolaimmin
voimasanoja lausutaan kirjastojen asiakasorientoituneisuudesta ja
palvelumallista, tai paremminkin niiden puutteesta. Eräpäivän
kirjoittajat ovat epäilemättä aivan oikeassa laitostumisen
vaaroista ja ravistelevat pohtimaan kirjaston palveluajattelua niin
Alkon kuin Ryanairinkin edustaman palvelukulttuurin näkökulmasta.
Kirjasto ei aina näyttäydy ensisijaisesti palvelulaitoksena ja on
totta, että palvelu ei mitenkään itsestään selvästi aina
käytännön tasolla tärkeysjärjestyksessä aivan listan
kärkipäähän. Vaikka kaikki kirjastoammattilaiset eivät
periaatteessa tai käytännössäkään jaa mielipidettä
asiakaspalvelun marginalisoimisesta, ovat Eräpäivän kirjoittajat
oikeassa siinä, että kenties edelleenkin aivan liian usein tiskin
taakse istutetaan se kaikkein kokemattomin työntekijä ja muita
töitä nostetaan jonkinlaisessa hiljaisessa tärkeysjärjestyksessä
asiakastyötä ylemmäs. Onneksi päinvastaisiakin esimerkkejä on
olemassa.

Kirjan viimeiset voimasanat lausutaan siitä kuka ja millainen on
tulevaisuuden kirjastolainen. Kirjoittajat kuvailevat itseään ja
kollegoitaan kenties vähemmän mairittelevasti
ylijäämähumanisteiksi, mutta ovat epäilemättä aivan oikeassa
siinä että kirjastoammattilaisten on syytä ajatella
ammattilaisuuttaan kriittisesti. Eräpäivän kirjoittajat
painottavat, että kirjastolaiset eivät saisi tyytyä arvostamaan
omaa työtään vain siksi, että se on siistiä sisätyötä.
Heidän tulisi arvostaa työtään siksi, että heillä on oikeasti
jotakin annettavaa. Toisaalta, vaikka arvostaen, kirjoittajat
kritisoivat kirjastoammattilaisten taipumusta tarttua
velvollisuudentuntoisina sankareina asioihin, joita he eivät
hallitse erityisen hyvin. Eräpäivän sanoma on, että kirjastossa
voisi hyvin työskennellä myös tietotekniikka-ammattilaisia,
juristeja ja pedagogeja - ja kenties myös nuorisotyöntekijöitä
kuten joissakin kirjastoissa työskenteleekin sen sijaan että
yksittäinen 'ylijäämähumanisti' yrittää opetella tekemään
kaiken 'pätemättömyytensä äärirajoilla'. Juristille voi opettaa
kirjoittajien mukaan riittävästi kirjastosta kohtuullisen nopeasti
verrattuna siihen miten kauan kirjastonhoitajan kouluttaminen
lakimieheksi kestää. Vastaavan tyyppisiä kompetensseja, joita
kirjoittajat nostavat esille, on vilahdellut viime aikoina
mielenkiintoisesti myös monissa tutkimuksissa ja kirjoituksissa.
Ruotsalaisen DIK -ammattijärjestön aivan vastikään ilmestyneen
kartoituksen suositusten mukaan kirjastonhoitajaksi opiskelevien
olisi syytä pohtia opintojensa punaista lankaa ja profiloitua
selvästi jonkin alueen asiantuntijaksi [4]. Pedagogiikan,
tietotekniikan ja muiden Eräpäivän kirjoittajien mainitsemien
käytännöllisten taitojen merkitystä korostetaan niin ikään
myös muissa tutkimuksissa ja keskustelunavauksissa (esim.
[1][2][3][5]). Verrattuna moniin aikaisempiin aihetta käsitteleviin
teksteihin nyt käsiteltävä teos eroaa siinä, että se yrittää
toden teolla sijoittaa kysymyksen taidoista ja tiedoista koko
kirjastoinstituution toimintafilosofian ja -ympäristön kokoisiin
kehyksiin. Toisinaan tuntuu, että kirjoittajien kriittinen ote on
ajoittain heltynyt kun he päättävät purevan analyysinsä hieman
laimeaan hymistelyyn siitä miten kirjastot kuitenkin ovat tärkeitä
sen laajemmin näkemystään perustelematta, mutta suurimman osan
aikaan kirjan näkökulma on piristävän kokonaisvaltainen.

Vaikka Eräpäivä onkin Suomessa varsin ainutlaatuinen
kiistakirjoitus, voi sen kuitenkin nähdä osana laajempaa
kansainvälistä kriittisen kirjastolaisuuden trendiä. Kaikki
kirjastolaiset eivät ole hiljaa. Sekä Suomessa että maailmalla on
suuri joukko aktiivisia kirjastoammattilaisia, jotka kyseenalaistavat
ahkerasti kirjastojen näköaloja ja lähtökohtia, toteuttavat
ajatuksiaan omissa kirjastoissaan ja jakavat kokemuksiaan blogeissa,
sosiaalisissa verkostopalveluissa ja muilla areenoilla. Viimeiset
puolenkymmentä vuotta vellonut ja viime aikoina hieman jo laantunut
Kirjasto 2.0 -keskustelu on toinen hyvä joskin tekniikkavetoinen
esimerkki samantapaisesta uudistusliikkeestä. Vähintään yhtä
hyvänä esimerkkinä ovat monet kehittyvissä maissa
työskentelevät kirjastoammattilaiset, jotka edustavat juuri sitä
yhteiskunnallista radikalismia ja osallistumista, jota Eräpäivän
kirjoittajat peräänkuuluttavat. Liekö syynä sitten kirjoittajien
kritisoima laitostuminen, että yleisen näppituntuman perusteella
näkyvintä kriittistä keskustelua käydään yksittäisten
ammattilaisten välillä sen sijaan että se olisi juurtunut osaksi
kirjasto-organisaatioiden toimintakulttuuria joitakin poikkeuksia
lukuun ottamatta.

Eräpäivä on kirja, jonka yksityiskohdista on epäilemättä
tarkoitus olla montaa mieltä. Teos ottaa kantaa reilusti ja
voimasanoja käytetään säästelemättä kirjastojen ja
kirjastotyön eri puolista avoimesti kirjoittajiensa näkökulmasta.
Se ei esitä vastauksia, vaan esittää kysymyksiä.
Keskustelunavauksena ja sopivan provosoivana Eräpäivä toimii
kuitenkin erinomaisesti. Kirja haastaa ottamaan kantaa ja olemaan
samaa mieltä tai perustellusti eri mieltä. Kielellisesti
Eräpäivästä huomaa, että se on kirjoitettu nopeasti. Teksti on
rosoista ja jotkin yksittäiset kielikuvat hieman onnahtavat. Sen voi
kuitenkin antaa anteeksi. Omalla tavallaan viimeistelemättömyys
sopii alleviivaamaan kirjan keskustelevaa luonnetta.
Kirjastolaisille, alan opiskelijoille ja opettajille kirjaa voi
pitää vähintään melkein pakollisena lukemisena. Muillekin,
kirjaston käyttäjille ja niille, jotka kirjastoa eivät käytä, se
avaa mielenkiintoisia näköaloja siitä mitä kirjasto voisi olla,
kenelle ja millä tavoin - ja millä tavoin ei ainakaan.

[1] Kim Holmberg, Isto Huvila, Maria Kronqvist-Berg, and Gunilla
Widén-Wulff. What is library 2.0? Journal of Documentation,
65(4):668-681, 2009.

 

[2] Helen L. Partridge, Julie M. Lee, and Carrie Munro. Becoming 
?librarian 2.0 ? : the skills, knowledge, and attributes required by
library and information science professionals in a web 2.0 world (and
beyond). Library Trends, 59(1/2):315-335, 2010.

[3] Erica Pastore. The future of museums and libraries: A discussion
guide. Technical Report IMLS-2009-RES-02, Institute of Museum and
Library Services, Washington, D.C., 2009.

[4] Cecilia Petersson, Birgitta Rydell, Linnéa Sjögren, Anders
Söderbäck, Anna- Stina Takala, and Anna Åkerberg. Rapport från
arbetsgruppen om bibliotekariens framtida yrkeskompetens. Technical
report, DIK, Stockholm, 2011.

[5] Piyasuda Tanloet and Kulthida Tuamsuk. Core competencies for
informa- tion professionals of thai academic libraries in the next
decade (a.d. 2010- 2019). The International Information & Library
Review, 43(3):122 - 129, 2011. Library and Information Professionals:
Competencies, Education and Lifelong-Learning

 

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/