[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Miksi kieltää suomenruotsalainen historiamme?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tarja-Liisa Luukkanen  teologisen aate- ja oppihistorian dosentti,
Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Luomanen Petri; Raunio Antti (toim.): Teologia - johdatus
tutkimukseen. Edita Publishing Oy, 2010. 217 sivua.


Miksi kieltää suomenruotsalainen historiamme?
---------------------------------------------------------

On luonnollista ajatella, että yliopistolliset pääsykoekirjat ovat
oppialojensa perusesityksiä, ei mielipidekirjoituksia tai poliittisia
ohjelmajulistuksia. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tämän
vuoden pääsykoekirjan Teologia - johdatus tutkimukseen
kirkkohistorian osuus on kuitenkin poikkeus tästä linjasta.
Pääsykoekirjan räväkästi ja värikkäästi kirjoitetun kirkkohistorian 
osuuden on laatinut yleisen kirkkohistorian emeritusprofessori Simo 
Heininen, joka artikkelissaan käsittelee laajasti myös Suomen 
kirkkohistorian ja suomalaisen kirkkohistoriankirjoituksen vaiheita. 
Teologiseen tiedekuntaan pyrkivien on luonnollisesti osattava asiat 
pääsykoekirjan mukaisesti, mutta mitä on ajateltava tilanteesta,
jossa  pääsykoekirja esittää oppialan menneisyyden toisin kuin se on
tapahtunut  ja eri tavoin kuin historialliset lähteet?



Ei Suomea ilman ruotsinkielisiä

Aika ei ole suomenruotsalaisuudelle suotuisa. Koulujen pakkoruotsi on
paljastunut suomenruotsalaiselle kulttuurille Pyrrhoksen
voitoksi eivätkä vaaleissa erinomaisesti menestyneet Perussuomalaiset
salaa kantaansa suhteessa ruotsin kieleen. On selvää, että
kaikille pakollisesta ruotsin kielen opetuksesta tullaan jossain
vaiheessa luopumaan muiden kielten hyväksi. Keskustelun alaisina
ovat, ja tulevat olemaan, yhden ruotsinkielisen varuskunnan lisäksi,
myös koko ruotsin kielen nykyinen asema Suomessa,
ruotsinkielellä tarjottavat palvelut ja vaikkapa suomalaisilta
virkamiehiltä edellytetty ruotsin virkamiestutkinto.
 
 Tässä tilanteessa on kuitenkin enemmän kuin erikoista, jos
myös ruotsinkielinen sivistyneistömme häivytetään
maamme sivistyshistoriasta. Helsingin yliopiston teologisen
tiedekunnan tämän vuoden pääsykoekirjan kirkkohistorian osuudessa
näin on kuitenkin toimittu.
 
 On yleisesti tunnettua mikä merkitys
suomenruotsalaisella sivistyneistöllämme oli 1800-luvulla suomalaisen
yhteiskunnan rakentajina sekä myös suomen kielen aseman edistäjinä.
Tämän toteamiseksi ei tarvitse kuin vilkaista J. V. Snellmanin, J. L.
Runebergin tai pastori Uno Cygnaeuksen elämäntyötä ja tuon
työn vaikutushistoriaa. Ruotsinkielisen sivistyneistön
merkitys suomalaisen kulttuurin kehittämisessä on aivan kiistaton.
Teologian pääsykoekirjan mukaan, ja poikkeuksena muusta
yliopistosta, ruotsinkielisellä sivistyneistöllä ei kuitenkaan ollut
mitään merkitystä teologiassa ja kristinuskon historiallisessa
tutkimuksessa.
 
 1820-luvun lopulla Suomessa alkoi kehitys kohti tiedeyliopistoa.
Tässä prosessissa, joka johti Suomessa uusien tieteenalojen syntyyn
ja jo tunnettujen oppialojen tieteelliseen uudistumiseen,
tuolloinen ruotsinkielinen sivistyneistömme suoritti merkittävän
kulttuurityön. Suomalainen yliopistokoulutus ei täällä Venäjän
imperiumin reunalla ghettoutunut eikä umpioitunut, vaan haki
vaikutteensa Länsi- Euroopasta, ja piti täten yllä yhteyksiä
kehittyvään länsimaiseen tieteeseen. Tieteellinen toiminta laitettiin
myös palvelemaan kansansivistystä ja kansallisia tavoitteita.

Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ruotsinkielisiä
tieteellisiä uudistajia oli 1800-luvun alkuvuosikymmeninä
kaksi: kirkkohistorian professori Bengt Olof Lille ja
dogmatiikan professori Axel Adolf Laurell. Heidän oppialoillaan
kristinuskon yliopistollinen tarkastelu muuttui uskonnon
opettamisesta kristinuskon tieteelliseksi tarkasteluksi.
Pääsykoekirjan kirkkohistoriallisessa esittelyssä Lilleä, joka toi
koko kirkkohistorian oppitradition Suomeen, on kunnioitettu vain
yhdellä maininnalla, viittaamalla hänen jo varhain
unohtuneisiin tutkimuksiinsa.
 
 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan pääsykoekirjan
mukaan 1800-luvun teologialla ei ollut mitään yhteyttä muuhun
tuolloiseen yhteiskuntaan tai siihen mitä yliopistossa muutoin
tapahtui. Tämä kuva ei pidä paikkaansa. Professorit Lille ja Laurell
olivat Lauantaiseuran ydinpiirin jäseniä. Monien muiden
lauantaiseuralaisten tavoin he olivat oman oppialansa
tieteellisiä uudistajia ja tuon ajan kansalaisaktiiveja, jotka jo
1830-luvulla olivat perustamassa niin Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuraa kuin uudenaikaista yksityiskouluakin, Helsingfors Lyceumia.


Ruotsalaisuuden torjunta kielitaistelun perua

Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta on ollut
vahva suomenkielisten linnoitus alkaen siitä kun
alaluokkien suomenkieliset lapset 1800-luvun jälkipuolella lähtivät
opiskelemaan teologiaa ja näin suomenkielistivät maamme luterilaisen
papiston. Historiassa näyttää käyvän helposti kuitenkin niin, että
vainotuista, tässä tapauksessa yhteiskunnan marginaalissa aikanaan
olleen kielen puhujista, tulee vainoojia.
 
 Teologian pääsykoekirjassa näkyvä
ruotsinkielisten uudistajateologien vähättely ja sivuuttaminen on
vanhaa perua. 1800- 1900 -lukujen vaihteessa suomalaisessa
teologiassa syntyi traditio, joka unohti 1800-luvun alkupuolen
ruotsinkieliset teologit tai heidät muistaessaan systemaattisesti
vähätteli heidän merkitystään. Syyt tähän olivat epätieteelliset:
kielitaistelu ja se, ettei näiden aiempien kulttuurikristittyjen
katsottu olleen oikealla tavalla uskovaisia. Yli 170 vuoden kehitys
on kuitenkin johtanut siihen, että Bengt Olog Lillen uskonnon
tutkimukseen tuoma historiallinen - ja Laurellin edustama filosofinen
- tutkimustapa on osoittautunut teologian alalla tieteellisesti
hedelmälliseksi. Paradigmaattisen muutoksen suuruutta kuvaa, että
ennen Lilleä 'kirkkohistoria' oli Uuden testamentin läpi käymistä jae
jakeelta.


 Pitääkö menneisyyden olla sellaista kuin haluaisimme sen olevan?
 
 Ajan hengen mukaisestiko suomenruotsalaisten
tiedemiesten uraauurtava merkitys suomalaisen teologian historiassa
on sivuutettu? Ruotsinkielisen sivistyshistoriamme kieltäminen ei
voi olla Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan virallinen linja
- onhan sen historia alkaen vuodesta 1640 ollut suurimmalta
osaltaan ruotsinkielistä. Tältä osin kyseessä täytyy olla
valitettava väärinymmärrys tai historiankirjoituksen osuuden
laatineen yleisen kirkkohistorian professorin Simo Heinisen
virheellinen tulkinta Suomen 1800-luvun sivistyshistoriasta.

Professori Heinisen teologisen tiedekunnan pääsykoekirjassa räväkästi
esittämät näkemykset ovat muutoinkin ristiriitaisia. Uskonnon
historiallisen tarkastelun pitäisi toisaalta olla puolueetonta, mutta
hänen mielestään on luonnollista, että uskontoa tutkiessaan kristitty
ja ateisti päätyvät eri näkemyksiin. Tässä tapauksessa kyse ei
olekaan huonosta tutkimuksesta, valitusta näkökulmasta tai siitä,
että tutkija heijastaa omat uskomuksensa menneisyyteen. Kyse on aivan
hyväksyttävästä relativismista, jossa tieteellisen tarkastelun
tulokset määräytyvät tutkijan uskonnollisen  
 vakaumuksen mukaan.
 
 Nykymaailmassa mikään tieteenala ei ole yksinäinen saareke.
Meillä on tosin ollut sellainenkin aika, jolloin yliopistoteologiaa
on puolustettu sillä, ettei sitä voi järjellä ymmärtää.
Tieteenkäsitysten muututtua on kuitenkin kysyttävä onko
tällainen tutkimustulosten uskonnollisen määräytymisen hyväksyminen
tieteellisesti perusteltavissa. Voitaisiinko tällaista esittää muiden
tieteenalojen pääsykoevaatimusten yhteydessä:
historiassa, lääketieteessä, matematiikassa tai maantiedossa? Onko
teologia jälleen, kuin 1800-luvun lopulla, omalakinen alansa
irrallaan muusta yhteiskunnasta vai osa nykyistä yleistä ja
kriittistä  
 tieteenharjoitusta?
 
 Heinisen tulkinnoissa postmoderni relativismi näyttää
tarjoavan jonkinlaisen legitimaation 'kristillisen' tieteen
harjoittamiselle. Näin kirkkohistoriakin on 'kirkon muisti'. Niin
ikään uskonnon ja kulloisenkin politiikan kytköksien tarkastelu -
vaikkapa uskonnon ja kansallissosialismin suhde 1930-luvulla ja
suomettuneisuuden aikana sotien jälkeen - on hänen mukaansa vain
skandaalien kalastelua.
 
 Heininen myös tuo esille aiempien auktoriteettien suulla kuinka
hyödyllistä kristinuskon ymmärtämisen kannalta on, että sitä
tutkiva henkilö on itse kristitty. Asiallahan on kuitenkin
myös kääntöpuolensa; kristittynä oleminen ei ole kristinuskon
tutkijalle vain etu. Tutkijan omat uskonnolliset tai muut vakaumukset
voivat estää ja vahingoittaa tieteellistä tutkimusta, mistä
valitettavasta asiantilasta menneisyys tarjoaa riittävästi
esimerkkejä. Suomenkielisillä tulevilla teologian opiskelijoilla
pitäisi olla oikeus tuntea oppialansa historia, myös sen
ruotsinkielisten uudistajien osalta, sellaisena kuin se on ollut. On
erikoista jos yliopistollisessa pääsykoekirjassa käydään poliittista
tai uskonnollista kamppailua näin muokaten jo yliopistoon
pyrkivien mielipiteitä.
 
 Kyse ei ole vain pienen oppialan sisäisestä puuhastelusta tai
yhden artikkelin osalta tapahtuneesta laadunvalvonnan
pettämisestä. Teologia oppialana ei näytä olevan tieteellisen
keskustelun tai mediaväittelyn ytimessä. Teologisesta tiedekunnasta
kuitenkin valmistuu suuri joukko luterilaisen kirkon pappeja sekä
opettajia ja muiden alojen toimijoita. Olisi mitä ilmeisimmin sekä
oppialan, Helsingin yliopiston ja myös luterilaisen kirkon etu,
että teologisen tiedekunnan opiskelijat tuntevat
suomalaisen sivistyshistorian sellaisena kuin se on ollut eivätkä
myöskään kaihda uskonnon ja politiikan keskinäisten kytköksien
tarkastelua.
 
 1800-luvun suomalaisen teologian yksi suuri kehityslinja oli,
että 1800-luvun alkupuolen kulttuurimyönteinen ja edistyksellinen
linja vaihtui vuosisadan loppupuolella konservatismiin ja
fundamentalististyyppiseen uskontulkintaan. Tämän jälkimmäisen linjan
vaikutus on ollut erittäin pitkäkestoinen, mutta tällä vuosituhannella
siitä olisi aika ainakin uskonnontutkimuksen osalta  
 hankkiutua eroon.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/