[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Murhapoltto, maaherra ja muita Lapin menneisyyden myllerryksiä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Elina Karvo  fil. yo, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Uola, Mikko: Vallankumouksellisia, vakoilijoita ja aseveljiä.
Myyttejä ja tosiasioita Lapin historiasta 1910-luvulta 1940-luvulle.
Minerva Kustannus Oy, 2010. 588 sivua.


Murhapoltto, maaherra ja muita Lapin menneisyyden myllerryksiä
---------------------------------------------------------

Turun yliopiston poliittisen historian dosentti Mikko Uolan uusin
teos kattaa 30 vuotta Suomen Lapin historiaa Kilpisjärveltä
Rovaniemen kautta Petsamoon. Yli 500-sivuinen teos pureutuu
suomalaisten suhteisiin niin itänaapurin kuin saksalaisten kanssa.
Käsittelyyn pääsevät muun muassa Rovaniemen murhapoltto vuonna 1930
ja Petsamon vakoilujuttu 1939. Paljon huomiota teoksessa saa myös
valtakunnanpolitiikan tasolla asti vaikuttanut entinen maaherra
Kaarlo Hillilä.


Teoksessa pyritään arkisto- ja muiden alkuperäislähteiden avulla
purkamaan erinäisiä Lapin historian myyttejä, jotka vuosien saatossa
ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle niin median kuin suullisen
tradition kautta. Johdannossa Uola avaa myyttien syntyä:

'Myytti voi syntyä monella tavoin, ja niitä voidaan nykyajan
perinteessäkin elättää ja säilyttää hyvin elinvoimaisina, ns.
urbaaneina legendoina. Historiallinen uskomus syntyy helposti
silloin, kun tietoa jostain tapahtumasta on saatavissa vain
rajallisesti.  - Myyttinen tulkinta voi myös olla täysin
tarkoituksella aikaansaatu ja ylläpidetty, jotta asioitten kulusta
syntyisi jollekulle mieluinen kuva.' (s. 3)

Ylen haastattelussa elokuussa 2010 Uola kertoi lähteneensä tekemään
aluksi tapahtuma- ja henkilöhistoriaa etenkin maaherra Hillilästä ja
jääkärieversti Oiva Willamosta. Myytit ja niihin paneutuminen tulivat
mukaan vasta arkistoaineiston ja lähteiden tutkimisen myötä.

Teoksen ensimmäiset kolme osaa nostavat esiin kommunistien toimintaa
Lapissa 1910-luvulta aina talvisotaan asti. Vallankumouspelkoja oli
eri puolilla maakuntaa, ja esimerkiksi Kittilässä tilanteen
kiristyessä äärimmilleen surmansa sai kruununvouti sekavien
tapahtumien keskellä (s. 60-71). Oman osansa saa myös vuoden 1922
läskikapina Kuolajärvellä. Myytit Rovaniemen murhapoltosta koskevat
palon sytyttäjiä sekä väitteitä poliisin pahoinpitelystä epäiltyjä
kohtaan. Lisäksi kirjan toisessa osassa käsitellään Kuolajärven
asekätkentäjuttua ja Kaarlo Hillilän uran alkuvaiheita. Kolmas osa
keskittyy Petsamon vakoilujutun taustoihin ja myyttien purkamiseen.
Lukuisia petsamolaisia epäiltiin vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi ja
tässä joukossa oli mukana myös useita rajavartiosotilaita. Neljännessä
osassa kerrotaan suomalaisten ja saksalaisten upseerien ja
virkamiesten yhteistyöstä Lapissa.

Kirjan tietomäärä on valtava, ja sen suurin heikkous on epätasainen
jakautuminen: 1910-1920-lukujen vallankumouspelot (osa 1), Rovaniemen
murhapoltto (osa 2) ja Petsamon vakoilujuttu (osa 3) muodostavat
yhteensä puolet teoksesta, ja neljäs osa eli sotien aika sekä
saksalaisten oleskelu Lapissa aina vuoteen 1945 saakka kattaa
teoksesta toisen puolen. Vaikka teksti on selkeää ja
mukaansatempaavaa sekä kuvitus ensiluokkaista, olisi
lukijaystävällisempää kertoa sota-ajasta omassa teoksessaan. Kirjan
erityinen vahvuus on kuitenkin sen henkilögalleriassa: samat nimet
esiintyvät eri tapahtumissa ja joillain heistä oli merkittävä
vaikutus koko maakunnan kohtaloon.

Saksalaisten oleskelusta Suomessa ja Lapissa sota-aikana on
kirjoitettu paljon niin tieto- kuin kaunokirjallisuutta; viime
vuosikymmenellä ilmestyneitä saksalaisten eloa Lapissa kuvaavia
teoksia ovat muun muassa Ahti Taposen romaani Messias (2004) sekä
Irja Wendsichin teokset tohtori Conzelmannista (2002) ja
saksalaissotilaiden lapsista (2006). Uola kertoo Ylen haastattelussa,
että suomalais-saksalainen yhteistyö voidaan jakaa kolmeen tasoon:
viralliseen ylätasoon, jossa yhteistyötä tekivät kenraalit, ylimmät
upseerit ja päättäjät; välitasoon, jolla toimivat upseerit; sekä
alatasoon, joka käsittää saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten
siviilien välisen yhteistyön. Uolan mukaan aiemmassa tutkimuksessa on
sivuttu enemmän alinta tasoa - etenkin suomalaisnaisten ja
saksalaissotilaiden rakkaussuhteita - sekä välitasoa, mutta
huomattavasti vähemmän virallista tasoa, jota hän teoksessaan pyrkii
avaamaan.

Viimeisessä kappaleessa Uola toteaa: 'Tarinat on kerrottu loppuun.
Yhteinen nimittäjä kaikille on tavallaan ollut Suomen itäinen
naapuri, joka on eri tavoin vaikuttanut maamme asioihin tässäkin
käsiteltyinä vuosikymmeninä.' (s. 537) Kirjan kolmessa ensimmäisessä
osassa kommunismin läsnäolo Lapissa nousee selkeästi esille.
Viimeisen osan saksalaispainotteisuus ei tunnu kuuluvan joukkoon.
Vaikka Uola nostaakin esiin Moskovan taustatyön saksalaisten ja
suomalaisten välisen sodan syttymiseksi (s. 499), aiheen laajuus ja
merkityksellisyys nykypäivänä vaatisivat mielestäni oman estradin.

Jussi Kämäräinen kritisoi Lapin Kansassa syyskuussa 2010 julkaistussa
arviossa Uolaa tämän aatemaailman vaikutuksesta johtopäätöksiin ja
täten kirjan uskottavuuteen: hän väittää Uolan teoksissa kommunismin
olevan paha ja kommunistien harhaanjohdettuja ja että kirjoittajan
oma aatemaailma vaikuttaa hänen johtopäätöksiinsä. Mielestäni Uola
esittelee hyvin aineistonsa ja nostaa esille aiempia tutkimuksia ja
tulkintoja tapauksista, tehden sitten omat tulkintansa. Uola
kirjoittaa johdannossa historiantutkijan arvomaailmoista:
'Historiantutkijalla on aina oma arvomaailmansa, jonka varassa hän
arvioi menneisyyttä. Joku asia on hyvä tai myönteinen, joku taas paha
tai kielteinen sen mukaan, miten tutkija asiat arvottaa.' (s. 4)
Lähteitä avataan kuitenkin niin paljon ja selkeästi, että lukijalle
jätetään tilaa tehdä myös omia päätelmiään tapahtumista.

Erityistä huomiota on syytä kiinnittää teoksen kuvitukseen.
Isokokoisessa teoksessa mustavalkokuvat pääsevät hyvin esille eikä
lukijan tarvitse tihrustaa niitä. Pitkälti ennen julkaisemattomasta
materiaalista muodostunut kuvakavalkadi näyttää esimerkiksi
Rovaniemen murhapolton hetket useasta suunnasta ja kertoo
visuaalisesti, mihin sodan jäljet iskivät pahiten. Tapahtumien
keskeiset henkilöt ole vain sanoja paperilla vaan saavat kasvot.

 

Rovaniemen murhapolton monet vaiheet

Heinäkuun seitsemäntenä 1930 sytytetty tulipalo Rovaniemen
kauppalassa levisi nopealla tahdilla puutalosta toiseen.
Sammutustyöhön osallistui useita tahoja ja palon leviäminen koko
keskustan alueelle estettiin. Poliisi aloitti tutkimukset saman tien
ja kommunistien osallisuutta epäiltiin hyvin pian. Syylliset saatiin
nopeasti kiinni: he olivat nuoria miehiä ja naisia, vanhin 31 vuotta
vanha mies, nuorin 14-vuotias tyttö. Murhapoltto oli toteutettu
kostona rovaniemeläisen kommunistin Alex Hyvösen muilutuksesta. Uolan
mukaan taustalla oli lisäksi paitsi nuoruuden ajattelemattomuus, myös
ideologinen koulutus äärivasemmistolaisissa nuorisojärjestöissä. (s.
186-204)

Uolan käsittelemät murhapolttoon liittyvät myytit vihjaavat poliisin
käyttäneen väkivaltaa tunnustusten saamiseksi. Tarinan etenemistä voi
verrata nykypäivän suurien uutistapahtumien käsittelyyn
tiedotusvälineissä: kaikki käänteet selostetaan, eri osapuolille
annetaan tilaa sanoa sanansa, tulkintoja esitetään lukuisista
näkökulmista. Kirjan teksti etenee sujuvasti ja jännittävästi, ja
syytettyjen kohtaloa saa jännittää koko ajan. Jos murhapolton vaiheet
ja taustat eivät ole tuttuja, Uolan teoksesta ne ovat helppo
selvittää. Haluaisin kuitenkin nostaa tässä pääkohdat esille, koska
näkökulmien ja tutkijoiden muutokset saavat aikaan tulkintojen
kirjon, jotka ovat myös historiantutkimuksessa arkipäivää.

Jo ensimmäisissä kihlakunnanoikeudenistunnoissa elokuussa 1930 yksi
yhdeksästä syytetystä väitti poliisin lyöneen häntä saadakseen
tunnustuksen, muiden kieltäessä pahoinpitelyt. Tuohon aikaan
poliisien voimankäyttö kuulusteluissa ei ollut tavatonta, mutta
syyttäminen moisesta toiminnasta oli vakava asian. Syytettyjen
valitettua oikeuden langettamista tuomioista juttu päätyi
hovioikeuden päätöksellä takaisin kihlakunnanoikeuteen, jolloin
syytettyjen oikeusavustajana toiminut Kullervo Tuominen kirjoitti
kirjelmän, jossa väitti kaikkien syytettyjen puolesta poliisin
kuulustelleen heitä 'epätavallisin keinoin' (s. 206). Jutun
käsittelyä lykättiin ja jatkettiin joulukuussa, jolloin
puolustusasianajajaksi tuli kohuttu Ernesti Hentunen. Hän nosti
pahoinpitelysyytteet voimakkaasti esille ja väitti myös itse
joutuneensa pahoinpitelyn kohteeksi työmatkoillaan. Hentunen väitti
oikeudenistuntoja ilveilyksi ja omalla koomisen mahtipontisella
käytöksellään aiheutti enemmän hupia kuin kykeni vakuuttamaan yleisöä
ja tuomaria. Hentusen painostuksesta pahoinpitelysyytteitä kuitenkin
tutkittiin, mutta kidutuksesta tai voimakeinojen käytöstä ei saatu
päteviä todisteita.

Kihlakunnanoikeudesta tulleiden kovennettujen tuomioiden vuoksi juttu
vietiin huhtikuussa 1931 hovioikeuteen, jonka langettamaan tuomioon
haettiin muutosta taas korkeimmasta oikeudesta, jossa syytettyjen
tuomioita alennettiin. Kuusi murhapolttosyytettyä olivat syytettyinä
myös valtiopetoksen valmistelusta, josta heille langetettiin
lisätuomiot. Tämäkään ei laittanut pistettä jutulle, vaan 1936 nousi
aloite jutun uudelleenkäsittelyyn ottamisesta. Sotien jälkeen
muutamat syytetyistä alkoivat vaatia maineensa palautusta - osa oli
kuollut sotavuosien aikana. Vuonna 1945 ns. punainen Valpo aloitti
tutkinnat paljastaakseen murhapolttojutun tutkijoiden
väärinkäytökset. Einar Mäkisen kirjoittaman raportin tarkoituksena
oli osoittaa tuomitut syyttömiksi, joskin Uola sanoo konkreettisen
näytön siitä puuttuvan. Uudelleen kuulustelluista tuomituista vain
yksi myönsi häneen käydyn käsiksi; toisaalta ensimmäisenä
pahoinpitelysyytteitä esittänyttä Väinö Paasoa ei Mäkinen kuullut
ollenkaan.

Vuonna 1948 neljä elossa olevista tuomituista vaati tuomioidensa
kumoamista; näissä tutkimuksissa he pysyivät
pahoinpitelysyytöksissään. Tuomioita ei purettu, mutta julkinen
kohkaaminen asiasta jatkui, tällä kertaa fiktion avulla. Kirjailija
Jorma Etto julkaisi 1961 romaanin Merkkitulia, jossa fiktiivisin
keinoin kerrotaan tuomittujen syyttömyydestä. Sittemmin asiaa
käsiteltiin tieteellisissä julkaisuissakin, mutta asiasta tuomitut
eivät enää vuosikymmeniä tapauksen jälkeen halunneet muistella
mennyttä. Aihetta käsiteltiin myös vuonna 1997 ilmestyneessä
Rovaniemen historiassa sekä 2000-luvulla Ilkka Levän tieteellisissä
julkaisuissa - jotka Uola tyrmää sekaviksi ja yksiulotteisiksi (s.
232).

Pahoinpitelysyytteitä ei kyetä Uolan mukaan todistamaan tai täysin
kumoamaan käytettävissä olevien lähteiden avulla. Siitä elämään
jäänyt myytti on vahvasti läsnä nykyisessä tutkimuksessakin. Lukija
pysyy helposti kärryillä Uolan vyöryttäessä tapahtumien kulkua
oikeudenkäynnistä ja tutkimuksesta toiseen. Selkeästi esitellyn
alkuperäisaineiston kautta lukijalla on mahdollisuus tehdä myös omia
päätelmiä ja tulkintoja tapahtumien kulusta ja muodostaa oma
mielipiteensä syytettyjen syyllisyydestä.

 

Maaherra Hillilän lukuisat roolit

Yksi merkittävimmistä Lapin historian henkilöistä on kirjan toinen
'päähenkilö' Kaarlo Hillilä. Urho Kekkosen läheinen ystävä ja entinen
maaherra oli mukana tutkimassa erinäisiä tapauksia ja päättämässä
lappilaisten tulevaisuudesta. Oulussa vuonna 1902 syntynyt Hillilä
oli 15-vuotiaana liittynyt suojeluskuntaan ja vuonna 1919 otti vuotta
nuoremman veljensä kanssa osaa Viron vapaussotaan. Veli kaatui
rintamalla ja tästä jäi Hillilälle Uolan mukaan elinikäinen muisto,
joka nousi esiin eri elämäntilanteissa (s. 144) - se, millaisissa
tilanteissa, jää epäselväksi eikä asiaan myöhemmin enää viitata.
Vuonna 1919 Hillilä kirjoitti ylioppilaaksi ja aloitti lakiopinnot
Helsingin yliopistossa.

1924 Hillilästä tuli Akateemisen Karjala- Seuran eli AKS:n jäsen.
Seurassa toiminut Yrjö Ruutu oli perustanut Vasama-nimisen
valtiososialistisen yhdistyksen, johon Hillilän lisäksi kuului myös
Urho Kekkonen. Vuonna 1928 he erosivat Vasamasta ja liittyivät
Maalaisliittoon, jonka toiminnassa olivat mukana loppuelämänsä.
Kekkosen ja Hillilän ystävyys nousee monissa teoksen tapahtumissa
esille: esimerkiksi Kekkosen sisäministerikaudesta 1937-1939
muistetaan kaksi operaatiota - Esko Riekin erottaminen Valtiollisen
poliisin johdosta sekä Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL)
lakkauttamisyritys - joissa molemmissa Hillilä toimi Kekkosen
apurina.

Etsivän keskuspoliisin, (EK) Rovaniemen alaosaston johtajaksi
20-vuotias Hillillä nimitettiin vuonna 1922. Etsivän keskuspoliisin
päätehtävänä 1920-luvulla oli kommunistisen toiminnan seuraaminen.
EK:n palveluksessa Hillilä tutki muun muassa Kuolajärven (nyk. vanha
Salla) asekätkentäjuttua vuonna 1923. Vuoden 1919 punakapina ja 1922
läskikapina olivat vielä kirkkaassa muistissa ja kommunisteja
pidettiin tarkasti silmällä. Vuonna 1924 Hillilä sai siirron
Helsinkiin EK:n toimiin, mutta piti edelleen silmällä Lapin
toimintaa. Lopullisesti Hillilä erosi EK:n palveluksesta vuonna 1928.
Tämän jälkeen Hillilä palasi asianajajaksi Rovaniemelle.

Kun Lapista tuli lääni 1938, Hillilä valittiin sen maaherraksi. Tässä
työssä hän pysyi aina vuoteen 1944 asti, jolloin hän siirtyi
Helsinkiin sisäministeriksi. Maaherran ominaisuudessa Hillilä otti
osaa muun muassa Petsamon vakoilujutun tutkimuksiin ja oli tärkeässä
roolissa suomalais-saksalaisessa yhteistyössä sota-aikana. Uola
kirjoittaa, että Hillilä oli täysin ajan tasalla vuonna 1941 sodan
syttyessä toimissaan ja käskyissään (s. 330). Maaherra onnistui
pitämään hyvät välit saksalaisten upseerien kanssa, ja Uolan mukaan
kiinteimmät suhteet Hillilällä oli Saksan kotirintamajoukkojen
upseerien kanssa, jotka vastasivat osittain järjestyksenpidosta ja
olivat eniten tekemisissä suomalaisen väestön kanssa (s. 422).

Kirjan kuvituksessa Hillilä nähdään 17-vuotiaasta nuorukaisesta aina
päälle 40-vuotiaaksi asti, presidenttien ja saksalaisupseerien
seurassa, pukeutuneena niin lappilaisasuun kuin tummaan pukuun sekä
susiturkkiin, joka päällä hän poseerasi Time-lehden kannessa.
Kuvituksen ansiosta niin Hillilä kuin myös paljon kirjan sivuilla
esiintyvä Oiva Willamo eivät jää vain tekstimassaksi vaan
henkilöityvät lukijan mieleen värikkäällä tavalla. Hillilästä
muodostuu kuva vaikutusvaltaisesta, mutta sympaattisesta ja
ihmisläheisestä miehestä, joka välitti loppuun asti lappilaisten
kohtalosta sodan vaikeiden aikojen keskellä.

 

Lopuksi

Uolan teos on sujuvasti etenevä ja mielenkiintoinen katsaus Lapin
historian tapahtumiin. Lapissa kasvaneena ja jonkin verran sen
historiasta tietoisena olin silti yllättynyt siitä, kuinka paljon
vehkeilyn ja salaliittojen vyyhtejä punottiin syrjäisissä metsissä ja
kylillä. Kommunistien vahva näkyminen ympäri Lappia nousee teoksesta
esille tavalla, jota en olisi osannut odottaa. Sukupolville, jotka
eivät sota-aikaa tai niitä edeltäneitä vuosia ole kokeneet, teos
antaa paljon ajateltavaa ja kummasteltavaa. Historiantutkijalle teos
on muistutus lähdeaineiston ymmärtämisen ja tietynasteisen
kriittisyyden merkityksestä.

Rovaniemen murhapoltosta kertoessaan Uola nostaa esiin useita
tutkimuksia, joissa vahvistetaan myyttejä kommunistinuorten
syyttömyydestä ja siitä, että heitä pahoinpideltiin tunnustusten
saamiseksi. Ottamatta kantaa siihen ovatko vasemmistoa sympatisoivat
tutkimukset vai Uola oikeassa, olen samaa mieltä siinä, että
toistamalla aiempia tutkimuksia niitä kyseenalaistamatta
'historialliset myytit kiertävät kehää julkaisusta toiseen ilman
kriittistä analysointia' (s. 232). Kyseisen ohjenuoran voi välittää
historiankirjoittajille tutkimusten aiheista ja aikakausista
riippumatta.

 

Lähteet

Jussi Kämäräinen: 'Puolensa valitsevaa historiankirjoitusta'.
Kirja-arvio Lapin Kansassa, julkaistu 9.9.2010.

Kansallisbiografia: Kaarlo Hillilä. Kirjoittanut Mikko Uola.

Yle: 'Neuvostoliitto värittää Lapin historiaa'. Julkaistu 24.8.2010.

Runtti, Susanna: Kaarlo Hillilä. Teoksesta Rovaniemen historia
vuoteen 1990 : jokivarsien kasvatit ja junantuomat. Toim. Matti
Enbuske. Rovaniemi 1997.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/