[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Toisen sukupolven kotoutumisoptimismia

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Arno Tanner  YTT, dosentti, Helsingin yliopisto (väestötiede) ja
Tampereen yliopisto (politiikka)
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tuomas Martikainen ja Lotta Haikkola (toim.): Maahanmuutto ja
sukupolvet. SKS, 2010. 299 sivua.


Toisen sukupolven kotoutumisoptimismia
---------------------------------------------------------

Dosentti Tuomas Martikaisen ja tutkija Lotta Haikkolan toimitus
toisen sukupolven maahanmuuttajista Suomessa ilmestyy kreivin
aikaan. Vahvat kirjoittajat luovat odotuksia. Kirjaa
kuvaavatkin huolellinen tutkimus, asianmukainen lähteistys ja
erinomainen oikoluku. Paikoin löytyy kiinnostavia väläyksiä. Mutta
kirja on oudon kliininen, lakaisten maton alle aidot,
vakavat ongelmat Suomessa. Ja juuri kun
tarvittaisiin skenaarioita, ja konkreettisia suosituksia tuleville
vallanpitäjille, ne jäävätkin puuttumaan. 


Niin ulkomaankansalaisten kuin Suomen kansalaisuudenkin saaneiden
henkilöiden määrä on moninkertaistunut Suomessa 20 vuodessa.
Varovaistenkin arvioiden mukaan Suomessa on syntynyt jo kymmeniä
tuhansia lapsia ja nuoria, joita voidaan kutsua maahanmuuttajien
'1-2-sukupolveksi'.

Samanaikaisesti Etelä-Suomen alakouluista kuuluu huolestuttavia
uutisia monen ulkomaalaistaustaisen nuoren huonosta kielitaidosta,
turhautumisesta ja häiriköinnistä. Vaikka Suomen kotoutuslainsäädäntö
onkin paperilla kunnossa, käytännön kotoutuminen on usein
epäonnistunut. Pääkaupunkiseudun pahimmilla alueilla on jo
tapahtumassa nuorten jengiytymistä. Ongelmaksi ei kuitenkaan näytä
muodostuvan aatteellinen radikalisaatio, vaan arkipäivän
syrjäytyminen. Syrjäytyminen sen sijaan on vaarassa muuttua
rikollisuudeksi.

Vaikka PISA- ja MIPEX -mittarimme sojottavatkin ylöspäin, monet
koulumme ovat hätää kärsimässä ulkomaalaistaustaisten nuorten kanssa.
Niistä kouluista, joissa on paljon ulkomaalaistaustaisia, puuttuu
monin paikoin resursseja. Toisaalta taas kouluissa, joissa on vähän
ulkomaalaistaustaisia, nämä joutuvat silmätikuiksi, eivätkä he
sopeudu yhteisöön ja koulunkäyntiin. Jos koulukiusaajan nimi on
säännönmukaisesti kansainvälisempi kuin Matti tai Maija, ei kai voida
sanoa, että toisen sukupolven kotoutuminen olisi onnistunut.

Martikaisen ja Haikkolan moniääninen kokonaisuus ilmestyy kreivin
aikaan. Artikkelit on jaettu perhe-, koulutus-, monikielisyys- ja
identiteettikokonaisuuksiin. Yleislukemalla kirjasta paljastuu
huolellinen tutkimus, asianmukainen lähteistys ja erinomainen
oikoluku. Tämän arvion erityistarkastelussa ovat koulutusartikkelit
ja kielikysymykset.

Kirjan jopa kolmessa artikkelissa (Peltola, Kilpi ja Markkanen)
pyöritellään etenkin ensimmäisen ja toisen asteen koulutuksen
nivelkohtaa, ehkä aavistuksen liikaakin ja turhan teoreettisesti.
Artikkeleiden kantavana teemana on toisen sukupolven mahdollinen
luokkahyppäys ylöspäin: Peltolan (s. 73) mukaan
maahanmuuttajataustaisilla on taipumus kouluttautua edellistä
sukupolvea, ja jopa valtaväestöä, pidemmälle. Kilpi (s. 111) ja
Markkanen (s. 142) eivät ole samaa mieltä. He siteeraavat
kansainvälisiä auktoriteetteja ja väittävät oman tutkimuksensa
perusteella, että maahanmuuttajataustaiset tippuvat helposti
kärryiltä ja jäävät tavallista useammin pois lukio-opetuksesta.
Kirjasta ei kuitenkaan selviä ulkopuoliselle, mikä ajattelutapa on
tällä hetkellä johtava.

Toinen koulutuskysymyksiin liittyvä mielenkiintoinen huomio kohdistuu
muun kotoutumisen ja koulumenestyksen suhteeseen. Teräs ym. käyttävät
artikkelissaan runsaasti tilaa (s. 87-91) PISA -tutkimusten
tarkasteluun ja huomaavat, että parhaiten koulutuksessa menestyneet
maat, Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti, välttävät maahanmuuttajien
sumppuamista yksittäisille asuinalueille ja keskittyvät koulutuksen
alussa voimakkaasti yhteen kieleen eli valtakieleen. Suomessa tämä
tarkoittaisi sitä, että ghettoutuminen tulisi estää jämerästi jo
hyvissä ajoin. Lisäksi monikielisyydestä tulisi erottautua selvästi
siten, että myös toiselle sukupolvelle opetettaisiin selkeästi ja
määrällisesti paljon joko suomea tai ruotsia. Näin yksikielisyyden
opetukseen siirtymistä voitaisiin 'kansallisen yhtenäisyyden'
(Latomaa ja Suni, s. 151) lisäksi perustella toisen sukupolven
koulumenestyksellä ja menestyksellä ylipäätään.

Ergo: Perustuslain mukainen oikeus äidinkieleen ja sen soveltaminen
opetusohjelmissa saattaa johtaa huonompaan koulumenestykseen ja
epäonnistumisiin saapumismaassa. Yksikielisyysajattelu maahanmuuton
alkuvaiheessa onkin saanut aikaan hyviä tuloksia maahanmuuton
voimatalossa, Kanadassa. Suomessakin moni maahanmuuttaja haluaa
nykyistä selvemmin suomen kielen korostamista, kuten Latomaa ja Suni
ovat tutkineet (s. 164).

Kirjan sivulla 159 on yksi ainoista varsinaisista asiavirheistä:
'ammoisista ajoista Suomessa asuneen' jälkeläisen kieli ei ole
automaattisesti suomi. Virallisen kielen, esimerkiksi kirkonkirjojen
kielen, paljon ammoisampi väline on ruotsi, puhumattakaan saamen eri
murteista, joita puhuttiin jo, ennen kuin N-ugrit ja I-viikingit
levittäytyivät alueelle.

Rynkäsen ja Pöyhösen (s. 178) artikkelissa on mielenkiintoinen
siteeraus Iskaniukseen: jopa 40 prosenttia venäläisnuorista on joko
venäläismielisiä ja venäjänkielisiä tai venäjänkielisiä ja
suomalaisvastaisia. Voidaankin ajatella, että venäläisnuorista liki
puolen kotoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan, joko kielen tai
yhteiskuntalojaliteetin suhteen, on oleellisesti puutteellista. Tieto
on huolestuttava, ja sen tulisi esimerkiksi hallitusohjelmassa johtaa
vahvoihin toimiin, joilla venäläisnuoret kiinnitetään nykyistä
paremmin suomalaiseen yhteiskuntaan ja suomalaisiin arvoihin.

Kokonaisuutena kirjan eetos on kliinisen siisti ja turhankin
optimistinen. Pärjäävien yhdeksäsluokkalaisten ja hyvinvoivien
unkarilaistaustaisten nuorten luksusongelmien sijaan olisi toivonut,
että kirjassa olisi käsitelty monen koulun kohtaamia, paljon
epämukavampia ongelmia. Kuinka kriisiytyneessä laitoksessa toimitaan,
ja miten meillä on varauduttu Länsi-Euroopassa ilmeneviin, pahimpien
ongelmien kaltaisiin, tilanteisiin? Nyt asiaa lähestytään ikään kuin
lattekahvin ääreltä ja piiloudutaan tutkijakammioiden Mac-ruutujen
taakse, kun pitäisi uskaltaa löytää hyviä käytänteitä vakaviin
tilanteisiin, joissa tilanne on jo päällä ja kädet ovat sonnassa.

Ylipäätään antologiasta puuttuu herättelevä artikkeli toisen
sukupolven olosuhteiden kriisiytymisestä, joka on monin paikoin jo
todellisuutta esimerkiksi pääkaupunkiseudun kouluissa. Mahtaako olla
kyse silmien ummistamisesta, naiiviudesta vai elitismistä?

Kirjan lopussa oleva henkilö- ja asiasanahakemisto on epätavallinen
ja mukava lisä kokonaisuuteen. Hakemiston sijaan resursseja olisi
kuitenkin kannattanut käyttää huolellisiin konkluusioihin antologian
lopussa. Vaikka lupaavassa introssa on kaksi sivua ad hoc -tason
ylimalkaista tulevaisuuspohdintaa ('parempaa tilastointia', 'enemmän
tutkimusta, ' 'tehokkaampia toimintamalleja' jne.), jää artikkeleihin
aidosti sidottu, määritellympi loppukaneetti puuttumaan. Käsillä on
pätevien toimittajien hienostunut pino hyviä, tyydyttäviä ja
välttäviä artikkeleita ilman kipeästi kaivattua, konkreettista
lisäarvoa itse asiaan. 

Sukupolviasioiden generalistien, Martikaisen ja Haikkolan, kynästä,
jos jostain, olisi toivonut parempaa tulevaisuusluotausta ja jopa
suosituksia. Juuri tänä kesänä 2011, uutta hallitusohjelmaa
luotaessa, suositukset olisivat olleet poikkeuksellisen tärkeitä.
Martikaiselta on nyt jäätävä odottamaan uutta laitosta, jossa
vastataan edellä esitettyihin, vastaamattomiin kysymyksiin ja jossa
olisi aimo annos inhorealismia, tarkempia tulevaisuusskenaarioita ja
hyödyllisiä toimenpidesuosituksia. Poliittinen korrektius on syytä
heittää romukoppaan, sillä nyt ollaan tekemisissä siinä määrin
vakavien ja lisääntyvien haasteiden kanssa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/