[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Marsalkka katsoo peräpeiliin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius  FL, Venäjä-tutkija, freelancer, Joensuu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Raittila, Hannu: Marsalkka. Siltala, 2010. 445 sivua.


Marsalkka katsoo peräpeiliin
---------------------------------------------------------

Hannu Raittilan Marsalkka ei ole varsinainen elämäkerrallinen
tietoteos, vaan fiktiivinen romaani, jonka päähenkilö on Mannerheim.
Sen ansiot ovat siis toisaalla kuin hyvässä tai perinpohjaisessa
elämäkertatutkimuksessa. Mutta tutkimusta kirjailija on kiistatta
harrastanut. Marsalkassa on historiallista faktaa niinkin paljon,
että alkaa uskoa: olisihan Mannerheim voinut tällainenkin olla?


Hannu Raittilan Marsalkka on nautittavaa luettavaa. Raittila voisi
olla hyvä käsikirjoittaja ja Marsalkka eri kohtauksineen on
myös todiste kuvallisesta ajattelusta, lennokkaasta ja luovasta
mielikuvituksesta. Toisaalta, kunnioitusta herättää juuri se
kirjailijan asenne, jolla hän kieltäytyi olemasta Renny Harlinin ja
Markus Selinin elokuvahankkeen kaunokirjallinen mainosmies.
Raittilanhan piti alunperin tehdä kirja Mannerheim-elokuvan
oheistuotteeksi.

Marskin elämän ehtoo ja elokuvahankkeet kietoutuvat Raittilan
kirjoittamissa 'muistelmissa' monella tavalla yhteen. Kirjailija
sisäänkirjoittaa myös itsensä Marsalkkaan parilla avoimella kirjeellä
uudelle kustantajalleen. Ne lävähtävät lukijan silmille kirjan
loppupuolella aika yllättäen, mutta ovat perusteltuja. Niissä myös
Harlin-Selin -kaksikko saa huutia, mutta paljon tärkeämpää on
Raittilan erittely siitä tehtävästä, johon on alunperin suostunut -
ja jäänyt sittemmin yksin kun koko elokuvahanke näyttää siirtyvän
vuodesta toiseen kuin sumu Baikalilla. Raittilan ensimmäinen kirje
kustantajalle on peräti loistavaa tekstiä kirjailijan tehtävästä,
itsensä myymisestä ja moraalistakin. Muut kirjeet paljastavat, kuinka
vakavan tutkijan ottein tekijä elokuva- ja kirjahankkeeseen alunperin
paneutui.


Oivalliset päähenkilöt

Jo Marsalkan alkuasetelma on paitsi kunnianhimoinen myös
elokuvallisen haastava. Mannerheim elää viimeisiä vuosiaan Sveitsissä
ja tutkailee juuri alkanutta kylmää sotaa kokeneen sotilaan silmin.
Siinä sivussa hän tulee kelanneeksi omaakin elämäänsä pääosin
sotilasuransa kautta. Venäjän-Japanin sodan, I maailmansodan,
'vapaussodan', talvi- ja jatkosodan - sekä pian syttyvän Korean sodan
aikajanalla. Naisille vanhan miehen ajatuksissa on jopa vähemmän tilaa
kuin hevosille ja upseerien käytöstavoille, mutta Venäjän ja
Neuvostoliiton rooli ja kohtalo ovat vankkumattoman antikommunistin
päivittäinen päänvaiva. Miten padota 'punainen vyöry' Suomessa ja
Euroopassa vuonna 1948?

Yksinäisen vanhuksen yksitoikkoiseen päivärytmiin ja
muistelmatuokioihin tuovat vaihtelua kirjan kaksi muuta päähenkilöä.
Eversti Aládar Paasonen, Marskin ex-tiedustelupäällikkö on
vainoharhainen valtiollinen rintamakarkuri, joka tietää ettei hänellä
ole enää asiaa kotimaahansa - semminkin kun uskoo Neuvosto-Suomen
olevan vain kuukausien kysymys. Niinpä hän luikahtaa CIA:n leipiin,
tehtävänä organisoida vastarintaa kunhan nyt Suomi on ensin
itänaapurinsa miehittämä. Mutta sitä ennen pitää auttaa 'ukkoa'
muistelmien teossa.

Marsalkan naishahmo Martha Gellhorn on kummajainen - eri
sotatantereiden naisreportteri, johon ihastui itse Ernest Hemingway.
Historiaan hän on jäänytkin enemmän Hemingwayn kolmantena vaimona
kuin varsinaisista ansioistaan journalistina. Myös Gellhorn on CIA:n
asialla, vaikka teeskentelee vain toimittavansa marsalkan muistelmien
englanninkielistä laitosta. CIA on kiinnostunut Mannerheim-myytin
luomisesta elokuvakankaalla. Näin pienetkin kansat saisivat toivoa
kommunismin kukistamisessa. Gellhornin tehtävä on urkkia sopivia
elokuvallisia välähdyksiä päähenkilön elämänvaiheista, jotta tarina
saataisiin Hollywood-raameihin sopivaksi.

Marsalkka etenee siten, että Raittila vuorottelee kolmen päähenkilön
monologeja, jotka tavallaan liittyvät aina samoihin elämänvaiheisiin
- tai ainakin sivuavat toisiaan - ja antavat näin ristiriitaistakin
näkökulmaa. Aládar ja Martha ovat totta kai myös oikeita henkilöitä.
Edellinen erittäin kielitaitoinen ja vaikutusvaltainen diplomaatti ja
vakoilupäällikkö, jälkimmäinen oikeastikin Mannerheimin ainakin kerran
tavannut ja haastatellut rempseän miehinen feministi, jolla oli
tuttavia aina Amerikan presidenttejä myöten. Loppupuolen
fiktioilottelussa Raittila sijoittaa Mannerheimin ja kirjailija
Hemingwayn nokatusten Venetsiaan, jota jo höperö Marski pitää välillä
nuoruutensa Pietarina.

 


Tuntematon Marski naamionsa takana

Raittila ei tee Mannerheimin elämästä suuria uusia paljastuksia,
mutta hän luo päähenkilöstään mielestäni tähän saakka tarkimman
mahdollisen kaunokirjallisen henkilökuvan vanhuksena. Raittila myös
kysyy aiheellisesti: kuinka vähän me tiedämme Marskista, hänen
todellisista ajatuksistaan ja myös tietyistä elämänvaiheista.
Kuinkahan tehokkaasti Mannerheim itse mahtoi 'siivota'
yksityisarkoistoaan ja kirjeenvaihtoaan viimeisinä vuosinaan - tai
juuri vuosina 1944-45, kun sota oli päättymässä Saksan ja Suomen
kannalta ikävästi?

Raittila ottaa perustellusti esille esimerkiksi Mannerheimin syvän
antikommunismin, mahdolliset yhteydet sotien välissä venäläiseen
valkoemigraatioon ja entisiin tsaarin Chevalier-kaartin
upseeritovereihinsa. Niitä ei kaiketi ole liiemmin tutkittu? Hän
pistää myös Marskin ikään kuin peilin eteen muistelemaan sitä, miten
hän elämänsä rooleissa onnistui - pysytellen aina etäisenä
päällikkönä ja sotilaana alaisilleen. Ehkäpä häntä kunnioitettiin
juuri siksi: 'Oderint dum metuant' (Vihatkoon, kunhan pelkäävät).

Mannerheim oli ilmeisen hyvä kuuntelija, vaikka kärsi kovasti
huonosta suomen ja englannin taidostaan. Marsalkassa hän osaa olla
näyttämättä myös tietämättömyyttään. Sen sijaan hän pystyi tekemään
kuulemastaan oikeat taktiset ja strategiset johtopäätökset nopeasti.
Myös maailmanpolitiikan taju oli tallella loppuun saakka. Kun
Mannerheim kuoli, Korean sodassa oli menossa pohjoisen ja Kiinan
tukema vyörytysvaihe ja hetken näytti siltä, että kommunismin
voittokulku koko maailman mitassa on vääjäämätön. Antikommunistille
se oli kova paikka - ja Marskin väitetäänkin kuolinvuoteellaan
katsoneen koko elämäntyönsä valuneen hukkaan.

Marskin rankin tragedia saattoi silti olla tuo niin montaa suurmiestä
vaivannut Suuri Yksinäisyys. Kun avioliitto kariutui alkuunsa, myös
rakkaus ja hellät tunteet jäivät sivuun - ja suhde tyttäriinkin taisi
katketa kokonaan. Jäljelle jäi sotilasura, yksinäinen vanhuus ja se
ylimysmäinen upseerin naamio, jonka taakse Marsalkka osasi muilta
kätkeytyä elämänsä ehtoona. Tämänkin puolen päähenkilöstään Hannu
Raittila kuvaa upeasti.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/