[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kataarien jäljillä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Saku Pihko  Opiskelija, Tampereen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Bruschi, Caterina : The Wandering Heretics of Languedoc. Cambridge
University Press, 2009. 232 sivua.


Kataarien jäljillä
---------------------------------------------------------

Caterina Bruschin teos syventää ymmärrystämme keskiajan
harhaoppisista. Tutkimus perustuu inkvisitiopöytäkirjojen tarkkaan
lähilukuun, joista paljastuu kuva monimuotoisesta kataariyhteisöstä
ja sen toiminnasta inkvisition varjossa. Bruschin teos myös
teoretisoi inkvisitionpöytäkirjojen analysoinnin metodiikkaa ja on
siksi varteenotettava työkalu vastaavaa materiaalia käyttäville
tutkijoille

 


Italialainen Caterina Bruschi, Birminghamin yliopiston keskiajan
historian lehtori, on uransa aikana tutkinut keskiajan Euroopan
harhaoppisiksi tuomittuja liikkeitä, erityisesti nykyisen Ranskan ja
Italian alueille eläneitä kataareja. Hänen uusin
monografiatutkimuksensa The Wandering Heretics of Languedoc on
ilmestynyt Cambridge Studies in Medieval Life and Thought
-julkaisusarjassa. Teos pureutuu ensisijaisesti siihen, miten
keskiaikaisia inkvisitiopöytäkirjoja tulisi nykytutkijan näkökulmasta
lukea. Bruschi tutkii teoksessaan myös kataariharhaoppisten liikkeitä
Euroopassa.

Teoksessa käsitellään lisäksi harhaoppiseksi epäillyn ja häntä
kuulustelleen inkvisition jäsenen vuorovaikutuksen dynamiikkaa, ja
sitä, miten se näkyy inkvisitiopöytäkirjojen usein liian formaaliksi
mielletystä tekstistä.

Vaikka tutkimuksen painopiste on kataareissa, on teoksessa käytetty
esimerkkeinä myös muun muassa valdolaisia koskevia lähteitä, jotka
osaltaan laajentavat tutkimuksen tarjoamaa kuvaa. Bruschi ei ole
tutkimuksessaan pelännyt tarttua muiden tieteenalojen, kuten
sosiologian ja psykologian tarjoamiin apuvälineisiin. Tutkimus on
malliesimerkki uusimman historiantutkimuksen poikkitieteellisestä
otteesta keskiajan harhaoppisiin. Bruschi pyrkii teoksellaan
murtamaan vakiintunutta kuvaa, jonka mukaan kataarit olivat mahtavan
inkvisition armoilla oleva sekalainen joukkio, vailla varsinaista
kirkkoa tai yhteyksiä muilla alueilla asuneisiin uskonveljiinsä.
Bruschi korostaa, että inkvisitiopöytäkirjoja lukemalla voidaan tehdä
päätelmiä sellaisistakin asioista, joista niissä ei varsinaisesti
puhuta.

Bruschi aloittaa teoksensa pohtimalla sitä, kuinka inkvisition
pöytäkirjoja tulisi analysoida niin, että niistä saisi tavallisten
ihmisten äänet kuuluviin. Hän tunnistaa teksteissä erilaisia
suodattimia, joiden myötä tekstit ovat muokkautuneet nykyasuunsa.
Tällaisia suodattimia ovat todistusten paljous, käännökset
vernakulaarikielestä latinaksi, kuulustelukäytäntöjen muodollisuus ja
kuulusteltavien tahto paljastaa erilaisia asioita.

Bruschin mukaan ongelmia tulee myös siitä, että tarinat jotka
kuulusteluissa kerrottiin siirtyivät kulttuuritasolta toiselle,
rahvaalta kirjurin kautta inkvisiittorille, synnyttäen vääristymiä
esimerkiksi niiden sisältämään käsitteistöön. Viimeisenä suodattimena
hän näkee sen, että käytetty materiaali on 1600-luvulla tehty kopio,
joka luo sille tulkinnallisia rajoitteita. Bruschin mukaan tiedon
ylijäämä (eng. surplus) joka jää jäljelle teksteistä näiden
suodattimien tiedostamisen jälkeen antaa ainutlaatuisen
kurkistusaukon kataarien sielunelämään ja kulttuuriin. Kataarit
paljastuvat kuulustelupöytäkirjoissa aktiivisiksi toimijoiksi, jotka
saattoivat vaikuttaa omaan kohtaloonsa, ja he mielsivät olevansa
oikealla asialla. Bruschi on asemoinut itsensä tutkimuksessaan niin,
että hän on eläytymisen kautta pystynyt syventämään tiedon ylijäämää
koskevaa analyysiaan.

Teoksen toinen ja kolmas käsittelyluku pureutuvat kataareihin ja
heidän liikkuvuuteensa. Taustalla on pyrkimys murtaa kuvaa
keskiaikaisen yhteiskunnan liikkumattomuudesta ja samalla
monipuolistaa kataareista annettua kuvaa aktiivisina toimijoina.
Liike kuvataan monisyiseksi. Kataarit levittäytyivät alueilleen
idästä ja ylläpitivät suhteitaan muille kataarialueille. Liike myös
ylläpiti kataarikirkkoa, joka oli sosiaalisille siteille perustuva
konstruktio. Tietoa välitettiin lähettien avulla ja talot majoittivat
kataaritovereitaan.

Paavi Innocentius III:nen Albigenssiristiretkien (1209 - 1229)
jälkeen kataarit painuivat maan alle ja liikkeestä tuli
selviytymiskeino. Kataarit lähtivät pakomatkalle inkvisition tieltä
ja inkvisitio seurasi heidän jäljillään. Juuri liikkuvuus näkyy
tapahtumiin keskittyvässä pöytäkirjamateriaalissa, sen avulla Bruschi
on pystynyt määrittämiensä suodattimien avulla perustelemaan
johtopäätöksensä kiitettävästi. Hän luo eläväisen kuvan liikkuvasta
ja joustavasta kataariyhteisöstä, jolla oli kollektiivinen
identiteetti ja eräänlainen sosiaalisten suhteiden ylläpitämä
seurakunta siihen kuuluvine hierarkioineen. Hän näkee liikkuvan
elämäntavan kuvaavan sekä vaihtoehtoyhteisöjä että oikeaoppisia
kirkonmiehiä, kuten vaeltelevia saarnaajia. Tämä hämärtää hänen
mukaansa kirkon ja harhaoppisten vastakkainasettelua erillisinä
ryhminä erityisesti siksi, että evankeliumeiden sanomaan perustuvaa
liikkuvan saarnamiehen ihannetta vaalittiin molemmissa leireissä.

Teoksen viimeinen käsittelyluku problematisoi kuulustelijan ja
kuulusteltavan välistä dynamiikkaa erityisesti pelkojen ja riskinoton
kannalta. Tässä kirjoittaja turvautuu pitkälti sosiologiseen teoriaan
sanoista tunteiden kuvaajina. Hänen mukaansa tunteet eivät ole täysin
kadonneet vanhoistakaan asiakirjoista. Bruschi löytää käyttämästään
aineistosta viitteitä kataarien ja inkvisiittoreiden peloista ja
riskinottoon liittyvästä harkinnasta. Tämä murtaa entisestään
kivettynyttä kuvaa inkvisiittorista pelättynä kuulustelijana ja
harhaoppisesta pelokkaana vastaajana. Molemmilla osapuolilla oli
pelkonsa ja molemmat osapuolet ottivat enemmän tai vähemmän
harkittuja riskejä saavuttaakseen päämääränsä.

Bruschin mukaan viimeistään Albigenssiristiretkistä lähtien kataarit
alkoivat mieltää itsensä entistä enemmän vaihtoehtoryhmittymäksi ja
pitää kirkkoa vihollisenaan. Vaikka kuulustelutilanteissa
päällimmäisenä lieneekin ollut huoli omasta itsestä ja läheisistä, on
pöytäkirjoista havaittavissa myös juonittelua muiden kataarien
hyväksi. Tämä kertoo koetusta kollektiivisesta identiteetistä ja
siitä, että katolinen kirkko miellettiin rajoittavaksi voimaksi jota
kannatti vastustaa.  

Bruschi tulee tutkimuksessaan siihen johtopäätökseen, että vanha kuva
harhaoppisista passiivisina uhreina ja täysin erillisinä voimakkaasta
katolisesta kirkosta on väärä. Hänen mukaansa voidaan edelleen puhua
metsästäjistä ja metsästettävistä, mutta se, kuka mihinkin
kategoriaan kuului hämärtyy. Molemmat osapuolet käyttivät
aktiivisesti valtaa ja uhkasivat toisiaan. Tämä osoittaa Bruschin
mielestä sen, kuinka vaikeaa historiallisia toimijoita on lokeroida
tiettyihin rooleihin. Kataarikirkko oli olemassa oleva järjestelmä,
mutta se oli joustava mukautumaan muuttuviin tilanteisiin, eikä sen
vuoksi ole yhtä selkeästi nähtävissä historiallisista lähteistä.
Bruschi päättää teoksensa toivomalla, että hänen luomansa uusi
näkemys keskiaikaisista vaihtoehtoryhmistä auttaisi tulkitsemaan
muutakin aihetta käsittelevää lähdemateriaalia uudessa valossa.

Teos perustuu pitkälti Bibliothéque nationale de Francen
inkvisitiopöytäkirjakokoelma Collection Doat'in lähilukuun ja siitä
tehtyyn tekstianalyysiin. Kyseiset pöytäkirjat sisältävät inkvisition
keräämää Toulousen alueen kataareja ja valdolaisia koskevaa
kuulustelumateriaalia vuosien 1237 - 1289 väliseltä ajalta.
Tutkitussa aineistossa on nähtävissä paljon viitteitä epäiltyjen
maantieteellisistä liikkeistä. Bruschin tutkimuksessa on käytetty
alkuperäismateriaalina myös harvoja kataarien itsensä kirjoittamia
tekstejä, sekä katolisen kirkon piirissä syntyneitä poleemisia
vastamanifesteja, kuten esimerkiksi Anselm Alexandrialaisen Tractatus
de Hereticis -nimistä kirjoitusta.

Bruschin kirjoittama teksti on soljuvaa vuoropuhelua tutkimustekstin
ja alkuperäislähteistä tehtyjen lainausten välillä, joka tekee
teoksesta mielenkiintoisen lukukokemuksen. Bruschin esiin kaivamat
aikalaisten äänet kaikuvat kirjan sivuilta ja puoltavat hänen
argumenttejaan hyvin. Tutkimuskirjallisuutta hän on käyttänyt
laajasti ja monitieteellisesti, mutta mielestäni esimerkiksi
sosiologian ja psykologian teorioita olisi tutkimustekstin lomassa
voinut avata hiukan enemmän, onhan teos kuitenkin suunnattu
pääasiassa historioitsijoille. Bruschi on kuitenkin kirjoittanut
tutkimusprosessinsa auki poikkeuksellisen antaumuksellisesti.
Tutkijan huono saksankielentaito rajoittaa ikävästi käytettyä
tutkimuskirjallisuutta, mutta sitä on paikattu käyttämällä laajasti
erityisesti italian- ja ranskankielistä kirjallisuutta. Löytyypä
teoksesta jopa viite Harry Potter -kirjasarjaan.

Bruschin tutkimus on kiitettävästi argumentoitu kontribuutio
kiisteltyyn, mutta merkittävään aiheeseen keskiajan
historiografiassa. Se monipuolistaa kuvaa harhaoppisiksi mielletyistä
ryhmistä, mutta myös katolisesta kirkosta. Bruschi osoittaa, että
katolisen kirkon opetuksille oli olemassa varteenotettavia
vaihtoehtoja, eikä sen asema ollut aivan yhtä tunnustettu ympäri
Eurooppaa kuin aikaisemmin on ajateltu. Tutkimus avaa uusia
mielenkiintoisia ovia jatkotutkimusta varten ja osoittaa, että
kataarien jäljille on mahdollista päästä.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/