[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kaunis kirja Kosovon myyteistä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Krista Berglund  VTT, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kadare, Ismail: Kolme surulaulua Kosovolle (Tri ke?nge? zie pe?r
Kosove?n). Kääntänyt Tuula Nevala. Faros, 2009. 88 sivua.


Kaunis kirja Kosovon myyteistä
---------------------------------------------------------

Albanian merkittävimmän kirjailijan Ismail Kadaren pieni kirja Kolme
surulaulua Kosovolle ilmestyi vuoden 2009 lopulla Faroksen
kustantamana. Sen on suomentanut suoraan albaniasta Tuula Nevala,
mikä on Suomessa jonkinasteinen tapaus - aiemmat Kadaren teokset on
suomennettu niiden ranskankielisistä käännöksistä.


Kadare kirjoitti Kolme surulaulua Kosovolle vuoden 1997 maaliskuun ja
vuoden 1998 maaliskuun välillä eli aikana, jolloin kosovolaisten
albaanien ja serbien välit olivat ennenkuulumattoman vihamieliset ja
tilanne alueella luisui yhä lähemmäksi täydellistä anarkiaa. Yleensä
katsotaan, että Kosovon väkivaltaisuudet muuttuivat täysimittaiseksi
sodaksi vuoden 1998 alussa. Tästä syystä onkin erityisen
kiinnostavaa, minkälaisia painotuksia Kadare on valinnut omaan
eeppiseen tulkintaansa Kosovo poljen eli Mustarastaiden kentän
muinaisen taistelun tapahtumista. Käyttihän Serbian pahamaineinen
johtaja Milo?evi? tuon vuonna 1389 käydyn taistelun mahtavia
600-vuotisjuhlallisuuksia varsin laskelmoiden hyväkseen kesäkuussa
1989, vain muutamaa viikkoa sen jälkeen, kun hänet oli nimitetty
Serbian sosialistisen tasavallan presidentiksi. Tilanteessa, jossa
sosialistinen aate ei kyennyt enää takaamaan entiselle
puoluejohtajalle tarvittavaa kansansuosiota, Milo?evi? pyrki Kosovo
poljen taistelun muistoon vedoten viestittämään serbeille, että he
tarvitsevat vahvan johtajan, jolle serbien oikeuksista huolehtiminen
on kunnia-asia. Milo?evi?in profiilinkohotuskampanjaa pidetään
yleensä Kosovon sodan alkusysäyksenä, ja mm. siksi nykyisen
albaaniväestön mielissä Kosovo poljen taistelu helposti assosioituu
serbialaisiin hegemoniapyrkimyksiin.

Toki jo kauan ennen 1900-luvun loppua Kosovo poljen taistelu on
saanut valtavan myyttisen latauksen. Erityisen tärkeällä sijalla se
on Vuk Karadzi?in 1800-luvulla muistiin merkitsemässä serbialaisessa
kansanrunoudessa (jota on saatavilla suomeksikin Juhani Nuorluodon
käännöksenä Musta ratsu, harmaa haukka, SKS). Jossain määrin
huonommin tunnettua on se, että tuo taistelu, jossa Kosovoon
tunkeutunut sulttaani Murat löi serbiruhtinas Lazarin johtamat
monikansalliset paikalliset joukot, on saanut serbialaisesta
tulkinnasta poikkeavan tulkintansa albaanien kansanrunoudessa. Siinä
missä serbialaisessa kansanperinteessä kerrotaan Lazarin taistelleen
kunniakkaasti ja hävinneen urheiden ja oikeamielisten soturiensa
kanssa taistelun vain siksi, että hän viime kädessä antoi suuremman
arvon taivaalliselle kuin maalliselle valtakunnalle (ja koska
petturimainen Vuk Brankovi?, jonkinlainen Juudas-hahmo, kavalsi
omansa), niin albaanikansanperinteessä (jota on englanninkielisinä
käännöksinä saatavilla albaanikirjallisuuden asiantuntijan Robert
Elsien kotisivuilla) Kosovoa valloittamaan tuleva oikeudenmukainen ja
jumalinen sulttaani Murat saa satumaisia voittoja kaikissa
taisteluissa oman ja joukkojensa äärimmäisen hyveellisyyden tähden.
Jopa omenan nälkäänsä nappaava Muratin armeijan soturi joutuu
palauttamaan sen puutarhan omistavalle juutalaiskauppiaalle sen
jälkeen, kun sulttaani on isällisesti ojentanut soturia, ja
kauppiasta lepytelläkseen sulttaani suostuu hetkeäkään epäröimättä
tekemään hänestä suurvisiirinsä. Tietäen hyvin, että vähäisinkin
vääryys vääjäämättä vie Muratin joukoilta sen oikeutuksen mennä
ihanaan Kosovoon, Llazari-ruhtinaan johtamat serbit yrittävät
viekkaasti houkutella heidät paheeseen lähettämällä heidän leiriinsä
rikkauksia kantavia kauniita neitosia, jotta osmanit kadottaisivat
itseään suojelevan voiman hairahtaessaan, mutta kaikki on turhaa.

Kadare on valinnut oman Kosovo poljen taistelun tulkintansa
näkökulmaksi Kosovoa ja muita kotiseutujaan puolustavien slaavien,
albaanien, romanialaisten ja muutamien unkarilaisten ja kroaattien
yhteisen armeijan runonlaulajien näkökulman. Heistä pääosassa ovat
albaanirapsodi Gjorg ja hänen serbiystävänsä Vladan. Joukkoja johtava
ruhtinas Lazar määrää heidät pysyttelemään yhdessä muiden rapsodien
kanssa paikassa, jossa he voivat seurata taistelua vaarantamatta
henkeään, koska 'jos guslen-, lahutan- ja huilunsoittajat katoavat,
kuka laulaa meille ylistystä?' Kerrankin kaunokirjailijoille kovin
tyypillinen tapa tehdä kirjojensa päähenkilöistä itsensä tavoin joko
kirjailijoita tai intohimoisia kirjoittajia toimii erinomaisen hyvin
eikä tunnu kuluneen tyylikeinon piinalliselta toistolta. Se toimii
erityisesti siksi, että Kadare pyrkii tietoisesti uudistamaan
Kosovo-myyttiä haastamalla vahvasti piintyneen käsityksen
kosovolaisten serbien ja kosovolaisten albaanien kohtaloiden
yhteensovittamattomuudesta ja heidän etujensa ikiaikaisesta
vastakkaisuudesta. Sen sijaan Kadare korostaa selkeästi serbien,
albaanien, valakkien, bosnialaisten, kroaattien, makedonialaisten ja
kreikkalaisten etujen olevan yhteisiä ja heidän kohtaloidensa
kietoutuvan toisiinsa tavalla, joka on hyvin lohdullinen ja luonteva.
Kadare ei kuitenkaan halveksuen tuomitse vanhoja vihollisuutta
korostavia myyttejä. Hän antaa vain ymmärtää, että ehkäpä niitä ei
koskaan ole ollut tarkoituskaan ottaa aivan kirjaimellisesti.

Konkreettisin esimerkki tästä on Kadaren kuvaus siitä, kuinka ennen
Kosovo poljen taistelua serbi- ja albaanijoukkoja johtavat ylimykset
istuvat yhdessä iltaa kuunnellen runonlaulajiensa ikivanhoja lauluja.
Serbirapsodi Vladan soittaa niitä guslella ja hänen ystävänsä
albaanirapsodi Gjorg lahutalla, ja ylimykset nauravat katketakseen,
koska niiden sanomana on 'Liikkeelle serbit, albaanit vievät meiltä
Kosovon' tai 'Nouskaa miehet, serbit hyökkäävät' - siitä huolimatta,
että edessä siis on serbien ja albaanien yhteisen sotajoukon
ratkaiseva yhteenotto sulttaani Muratin armeijan kanssa.

Monia muitakin samantapaisia vihjeitä Kadare viljelee erittäin
tyylikkäästi, sortumatta paatokseen tai kitschiin. Hän esimerkiksi
antaa ymmärtää, että serbit ja albaanit ovat täysin erilaisista
kielistään huolimatta kokeneet olonsa kotoisiksi toistensa kielen
maailmassa; kirjan alkupuolella albaanit pohdiskelevat, että on
ehdottomasti huono enne, että emiirit ovat muuttaneet nimensä
sulttaaneiksi. Sana emiiri kuulostaa albaanien korvaan lempeältä,
koska slaavilaisten kielten sana mir tarkoittaa rauhaa ja koska
albaniassa i mirë tai e mirë on hyvä.

Kadaren teksti myös korostaa sitä, kuinka sodat ovat usein
sattumanvaraisia; niitä aletaan odotella aina keväisin, kun lumet
ovat sulaneet. Ja ehkä vieläkin useammin ne syntyvät silkasta
mielipuolisuudesta, hallitsijoiden järjettömistä päähänpistoista ja
oikuista. Samalla Kadare torjuu painokkaasti historiallisen
determinismin ja muistuttaa, että jokainen, joka ei enää usko, että
paha voidaan välttää, on jo mukana kantamassa pahaa sisään; että paha
on aktiivinen voima, joka saa voimansa vain siitä, että hyvyys
kielletään eikä sille uskalleta antaa enää elintilaa. Kun katkera
Vladan mutisee tuskaisena hirveän tappion jälkeen 'sydämensä
kertoneen, että näin tulee käymään', Gjorg haluaisi kysyä, 'miksi, oi
onneton, kutsuit pahan'.

Kirjan surulauluista toinen kuvaa Gjorgin, Vladanin, muiden rapsodien
ja pakolaisten monikansallisen joukon matkaa pohjoisemmaksi hävityn
taistelun jälkeen, kun osmanit ovat ottaneet valtaansa heidän entiset
kotikontunsa. Tässä matkassa on kenties mahdollista nähdä vertauskuva
nykyisten balkanilaisten matkalle Eurooppaan. Välillä he kohtaavat
sääliä ja myötätuntoa, välillä hirviömäistä epäluuloa. Ylhäinen
rouva, joka ottaa vieraat arvokkaasti ja lämpimästi vastaan ja pyytää
heitä kertomaan elämästään, on kai jonkinlainen parhaimman
eurooppalaisen sivistyksen henkilöitymä. Vanhaa rouvaa, jota hänen
omansa toki vielä kohteliaisuuden ja kunnioituksen nimissä tottelevat
mutta joka on ajatustensa kanssa jo lohduttomasti yksin, kiihdyttää
ajatus siitä, että vieraiden ikivanhoissa tarinoissa virtaa se lähde,
jonka aikanaan ravitsi muinaista Eurooppaa ja teki siitä Euroopan.

Kolmas ja viimeinen surulaulu sulkee ympyrän sikäli, että kirjan
tultua loppuun eivät enää edes Kosovoon tunkeutuneet osmanit, joista
kirjan alussa puhuttiin vain vihollisarmeijana, ole jääneet
äänettömäksi ja kasvottomaksi 'pahaksi voimaksi' vaan myös sulttaani
Murat saa tilaisuuden pohdiskella tapahtumia varsin inhimillisesti.

Kaiken kaikkiaan Kadaren voi sanoa jatkavan kauniisti Vuk Karadzi?in
perinnettä sikäli, ettei 1800-luvulla runoja kerännyt Karadzi?kaan
Kadaren tavoin suostunut 'valitsemaan puoltaan' vaan merkitsi
muistiin paitsi serbiankielisiä myös albaniankielisiä kansanrunoja
Kosovo poljen taistelusta - siitäkin huolimatta, ettei edes osannut
albaaniaa.

Nevalan käännös on kaunista ja huoliteltua suomea. Ainoa hieman
harmillinen yksityiskohta on, että serbiylimys Lazaria tituleerataan
johdonmukaisesti 'prinssiksi'. Internetin suhteellisen surkean
albanian sanakirjan perusteella oletan, että albaniassa, vastaavasti
kuin englannissa tai ranskassa, princ-nimeä käytetään sekä niissä
tapauksissa, jolloin ruotsalainen sanoisi prins, että niissä
tapauksissa, jolloin hän käyttäisi sanaa furste. Ainakin slaavilaisen
maailman 'prinssit' (eli venäjän knjazit ja serbian knezit) on
ruotsalaista käytäntöä vastaavasti ollut tapana suomentaa
'ruhtinaiksi'. Toki käännösongelmalla on myös oma kunnianarvoisa
historiansa: ainakin Marshall Poen mukaan yksi tärkeä syy siihen,
miksi Venäjällä Moskovan suurruhtinaasta (velikij knjaz) alettiin
käyttää keskiajalla nimitystä tsaari (ts. keisari), oli se, että
latinalaisten lähettiläiden korvissa suuren maan itsevaltias
hallitsija ei 'prinssinä' kuulostanut tarpeeksi uskottavalta vaan jäi
armotta arvoasteikoissa alemmas kuin läntiset kuninkaat, keisarista
tietysti puhumattakaan.

'Prinssi' esiintyy suomennoksessa toisinaan myös joissain sellaisissa
tapauksissa, joissa selvästi viitataan eurooppalaisia ruhtinaskuntia
hallitseviin ruhtinaisiin.

Toinen pieni ja itse asiassa myös prinssiteemaan liittyvä
kauneusvirhe on tekstissä muutaman kerran esiintyvän serbisankari
Marko Kraljevi?in (Kuninkaanpojan) nimi, jossa kirjaimet ovat
vaihtaneet paikkaa Krajlevi?iksi. Nämä prinssikompastukset eivät
kuitenkaan oikeastaan onnistu vähentämään Nevalan käännöksen arvoa,
koska se välittää suomalaiselle lukijalle Kadaren kielen ja kerronnan
niin kauniisti ja ilmeisen tarkasti ja herkästi.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/