[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ei kiirastuli eikä helvetti: keskiaikaiset vankilat rangaistuslaitoksina

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi  FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Geltner, G.: The Medieval Prison: A Social History. Princeton
University Press, 2008. 197  sivua.


Ei kiirastuli eikä helvetti: keskiaikaiset vankilat
rangaistuslaitoksina
---------------------------------------------------------

The Medieval Prison on kiintoisa ja antoisa sosiaali- ja
kulttuurihistoriallinen teos vankilalaitoksen kehityksestä ja
vapausrangaistuksen yleistymisestä Euroopassa ja erityisesti
Pohjois-Italian kaupunkivaltioissa noin 1250-1400, jolloin
yhteiskunta pani poikkeavia kansalaisia paikalleen useiden muidenkin
marginalisoivien instituutioiden avulla.



Tulvan kautta vankiloihin

Guy Geltnerin teos The Medieval Prison tempaa lukijan
vankilalaitoksen ja vapausrangaistuksen historiaan Arno-joen
tuhotulvan myötä. Marraskuun alussa 1333 nimittäin 'helvetin portit
aukenivat' Toscanassa neljäksi päiväksi ja neljäksi yöksi, kun vesi
vyöryi kaupunkeihin ja kyliin, hukutti eläimiä, kiskoi mukaansa
myllyjä ja siltoja. Kun vesi valtasi Firenzen, ihmiset pakenivat
katolta toiselle hyppien päästäkseen turvaan tulvan tieltä.

Mutta miten Arnon vyöryvät vedet liittyvät vankiloihin? Firenzen
päävankila, Le Stinche, oli tulvan aikaan täynnä miehiä, naisia ja
lapsia, joita oli suljettu sinne velkojen, varkauksien, väärennösten,
näpistysten, prostituution, murhien ja muiden rikosten vuoksi, mutta
he olivat kaupunkilaisia ja heidät oli pelastettava. Kun vankeja
evakuoitiin, heistä 11 karkasi. Jos näin ei olisi käynyt, ei Giovanni
Villani ehkä olisi maininnut tulvakronikassaan koko vankilaa. Mutta
ilman kronikan tietojakaan ei Gelner olisi jäänyt keskiaikaisten
vankilaolojen osalta pimentoon, sillä Pohjois-Italian
kaupunkivaltioissa vankiloiden kehitys on dokumentoitu paremmin kuin
minkään muun alueen vankiloiden. Juuri tämä runsas aineisto on
houkutellut tutkijan paneutumaan Euroopan vankilalaitoksen syntyyn ja
vapausrangaistuksen alkuaikoihin eli suunnilleen vuosiin 1250-1400.

Sosiaalihistorioitsija Geltner väitteli muutama vuosi sitten
tohtoriksi Princetonin yliopistossa ja opetti sen jälkeen jonkin
aikaa Lincoln Collegessa Oxfordin yliopistossa. Toukokuussa 2009
hänet nimitettiin historian professoriksi Amsterdamin yliopistoon.
Vankila-kirjansa jälkeen Geltner on ehtinyt julkaista teoksen William
of Saint-Amour (2009), joka käsittelee 1200-luvulla eläneen
ranskalaisen maallikko-oppineen rajua hyökkäystä - De periculis
novissimorum temporum (1256) - yliopistossa opettavia
kerjäläismunkkeja vastaan. Hän on myös toimittanut yhdessä Michael F.
Cusaton kanssa kongressijulkaisun Defenders and Critics of Franciscan
Life: Essays in Honor of John V. Fleming (2009).


Vankilatutkimusta 1600-luvulta asti 


Keskiajan vankilat ovat jääneet tutkimuksessa melko vähälle
huomiolle, vaikka Euroopan vankiloiden historiasta on kirjoitettu yli
300 vuoden ajan Giovanni Battista Scanarolista lähtien (De visitatione
carceratorum libri tres, 1655). 1800- ja 1900-lukujen taitteessa
ilmestyi useita tutkimuksia Ranskan ja Italian vankilalaitoksen
alkuperästä, ja 1900-luvun kuluessa kiinnostus aihepiiriä kohtaan
lisääntyi edelleen tuottaen lukuisia tutkimuksia Italian, Ranskan ja
Englannin vankiloista. Vuosina 1922-1925 ilmestyi 2-osainen teos Die
Freiheitstraffe in den italienischen Staatrechten des 12.-16.
Jahrhunderts, jonka tekijä Gotthold Bohne pyrki ymmärtämään
vapaudenriiston kulttuurista alkuperää. Tutkimus on tarjonnut
lähtökohdan niin Geltnerille kuin muillekin myöhemmille
vankilahistorioitsijoille.

Metodologisen perustansa Geltner toteaa saaneensa Ralph Pughin
Imprisonment in Medieval England -teoksesta (1968), joka selvittää
yksityiskohtaisesti tutkintavankeuden yleistymistä. Lisäksi se on
tarjonnut hänelle hyviä vertailumahdollisuuksia. Voisi olettaa, että
Michel Foucaultin teos Surveillance et punir (1975) olisi antanut
metodologisia eväitä myös Geltnerille, mutta näin ei näytä olevan.
Foucaultin modernia vankilalaitosta koskeva malli ei näet huomioi
lainkaan esimodernia kehitystä. Geltner ei myöskään kaipaa modernin
vankilapolitiikan tutkimuksen käsitteitä keskiaikaisten vankiloiden
historiaan.

Kaiken kaikkiaan yksityiskohtaista modernia vankilatutkimusta on
vähän, sillä aikaisemmat tutkijat ovat tarkastelleet
vapausrangaistuslaitoksia yleensä yhdestä - uskonnollisesta,
institutionaalisesta, lainopillisesta, kirjallisesta tai
sosiaalisesta - näkökulmasta. Korostaessaan oman tutkimuksensa
merkitystä Geltner huomauttaa, ettei hän perusta työtään vain
säädöksiin ja määräyksiin, kuten monet aikaisemmat tutkijat, vaan
myös vankilakäytäntöä koskeviin dokumentteihin. Sitä paitsi hän sanoo
huomioivansa ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin, kun hän liittää
perinteiseen vankilahistoriaan antropologian, kaupunkitutkimuksen ja
sosiologian näkökulmat.

Tutkimuksellaan Geltner katsoo täyttävänsä aukon Italian
vankilahistoriassa ja osoittavansa ne prosessit, joilla keskiajan
yhteiskunnat yleisemminkin kehittivät vapaudenriiston käytänteitä. 
Sen vuoksi jäinkin kaipaamaan enemmän viittauksia - Geltnerillä niitä
on vain kaksi - Jean Dunbabinin melko tuoreeseen tutkimukseen
Captivity and Imprisonment in Medieval Europe: 1000-1300 (2002), joka
koskee erityisesti lunnaita, kaappauksia ja vangitsemista - ei
pelkästään rangaistuksena vaan poliittisiin päämääriin tähtäävänä
toimintana. Brittitutkija täydentää osaltaan käsitystä, että
keskiajan lopulla maalliset tuomioistuimet omaksuivat vankeuden
vakavien rikosten rangaistukseksi vain osittain, vähitellen ja
tietyillä maantieteellisillä alueilla. Geltner ei ehkä halua
korostaan Dundabinin tutkimustuloksia, koska hänkin päätyy
Pohjois-Italian vankilaoloista samaan käsitykseen.


Venetsia, Firenze, Bologna ja Siena

The Medieval Prison on varsin suppea teos (197 s.). Se käsittää neljä
johdantosivua ja 109 varsinaista tekstisivua sekä 86 sivua viitteitä,
liitteitä, lähde- ja kirjallisuusluetteloa sekä hakemistoa. Mutta
tekijä käyttää runsasta ja monipuolista lähdeaineistoa:  mm.
vankiloiden notaarien luetteloita, vapautettavien vankien luetteloita
ja dokumentteja johtokunnan toimista sekä kaupunginhallinnon
pöytäkirjoja, oikeuden pöytäkirjoja, eri viranomaisten tuottamia
asiakirjoja, yksityisiä testamentteja, yksityisten notaarien
arkistoja sekä hyväntekeväisyysyhdistysten ja veljeskuntien
asiakirjoja. Orastavista vankilarutiineista kertovat myös vankiloiden
kalustoluettelot ja 'asiakkaiden' tekemät valitukset.

Kirjansa johdannossa (10 s.) Geltner selvittää tutkimuksensa
tavoitteet ja johtopäätökset, joita hän myös toistaa useita kertoja
tutkimuksen edetessä sekä esittelee lähteensä ja aikaisemman
relevantin vankilatutkimuksen. Muuten hän jakaa teoksensa neljään
lukuun. Näistä ensimmäisessä (17 s.) -  'Italian Prisons: Three
Profiles' - hän kuvaa tutkimuksensa taustaksi Venetsian, Firenzen ja
Bolognan vankiloita. Hän olisi voinut hahmotella saman tien myös
Sienan tilanteen, koska kuitenkin viittailee siihen tuon tuostakin.
Jo kolmen kaupungin vankiloiden perusteella lukija vakuuttuu oitis
siitä, etteivät laitokset mahtuneet yhteen muottiin: mm. niiden
rakennukset, hallinto, rangaistuskäytännöt, henkilöstön määrä,
ulkopuoliset palvelut sekä vankilamaksut vaihtelivat kaupungista
toiseen. Olennaista oli, että 1200-luvun puolivälistä lähtien noin
sadan vuoden aikana vankilat vakiinnuttivat paikkansa niin
kaupunkikuvassa kuin oikeusjärjestelmässäkin ja 1300-luvun lopulle
tultaessa vankilaan sulkemista käytettiin rangaistuksena yhä
useammin. Esimerkiksi sakot, joita henkilö ei pystynyt maksamaan,
muunnettiin yksinkertaisella laskutoimituksella vankilapäiviksi.


Vankila keskellä kaupunkia

Vaikka usein väitetään, että vankilat olivat nousevan sivistyksen
merkki, Geltner katsoo niiden olleen ennen muuta monimutkainen
järjestelmä, jossa arkkitehtuuri, politiikka, uskonnollisuus ja
rangaistustavat liittyivät toisiinsa ja jossa vanhat kauhistuttavat
oikeusperinteet väistyivät lempeämpien tieltä. Ilmestyessään
kaupunkimaisemaan vankilat heijastivat uutta asennetta: rikollisia ei
heitetty ulos yhteisöstä, vaan heidät suljettiin sen piiriin. Vankilat
ja vangit olivat siis osa sekä fyysistä että sosiaalista kaupunkia.
Useaan kertaan pitkin tutkimustaan Gelner muistuttaa, että keskiajan
loppupuolen vankilat kuten bordellit, hospitaalit, spitaalisten
asuntolat ja juutalaisten korttelit olivat tärkeitä 'marginalisoivia
instituutioita', joilla kaupungit osoittivat poikkeaville
ihmisryhmille niiden paikan yhteisössä.

Kirjansa toisessa luvussa, 'Aspects of Imprisonment' (29 s.) Geltner
tarkastelee vankilarakennuksia kaupunkiarkkitehtuurin osana,
vankiloiden hallintoa ja taloudenhoitoa sekä vangitsemista
rangaistusmuotona. Hän pohjaa käsittelynsä omiin
arkistotutkimuksiinsa sekä aikaisempien Italiaa, Ranskaa ja Englantia
koskeviin tutkimuksiin. Lähes kaikki vankilat sijoitettiin keskeiselle
paikalle, varsin usein kaupungin hallintorakennukseen keskustorille.
Osa vankiloista oli yksittäisiä huoneita alkujaan ihan muuhun
tarkoitukseen tehdyissä taloissa, osa siipirakennuksia ja osa
kokonaisia rakennuksia, jotka oli otettu tai rakennettu nimenomaan
vankilakäyttöön.

Kaikissa vankiloissa vartijoiden ja muun henkilöstön määrä ja
tehtävät vakiintuivat vähitellen. Vankilatutkijalle  ovat notaarien
tuottamat asiakirjat aarteita kertoessaan tuomittujen jokapäiväisestä
elämästä ja 'urasta' sekä vankilan raha-asioista. Laitosten tulot
koostuivat vankien maksamista sakoista ja muista maksuista, joiden
suuruus vaihteli laitoksesta toiseen: muista paikoista poiketen
Venetsian vankila oli asukeilleen ilmainen. Vankilat eivät pyrkineet
tuottamaan voittoa, mutta niillä oli vaikeuksia jo taloutensa
tasapainossa pitämisessä, koska monet asukit olivat niin köyhiä,
etteivät he pystyneet maksamaan mitään. Laitokset eivät pystyneet
kartuttamaan tulojaan edes työllistämällä tuomittuja, sillä näistä
suurin osa oli velkavankeja, joiden rangaistusaikaa ei voinut
etukäteen tietää. Vielä 1200-luvulla köyhimpiä vankeja päästettiin
vapaaksi, mutta jo 1300-luvun alusta lähtien velkoja muutettiin
suoraan vankilapäiviksi eikä köyhyyden varjolla voinut enää välttää
rangaistusta.

Keskellä kaupunkia sijaitsevat vankilat olivat vilkkaita paikkoja.
Ihmisiä kulki jatkuvasti portista sisään ja ulos: rikollisia vietiin
kaupunkilaisten nähden 'häkkiin', papit ja veljeskuntien jäsenet sekä
sukulaiset, lakimiehet ja lääkärit vierailivat tuomittujen luona ja
vangit kävivät luvallisesti kaupungilla kerjäämässä tai hoitelemassa
velka-asioitaan. Kulkemista valvottiin mutta ei yleensä rajoitettu -
vain prostituoitujen vierailut pyrittiin estämään. Avoimista
ristikkoikkunoista vangit näkyivät ja kuuluivat ja jopa heidän
hajunsa tunkeutui kadulle. Ikkunoiden kautta he myös keskustelivat
ohikulkijoiden kanssa. Vankien sosiaalisia siteitä ei siis katkaistu.


Sisäänotosta kuolemaan tai vapautukseen

Teoksen kolmas luku, 'Prison Life' (23 s.) kertoo vangin
'urakehityksestä' alkaen pidättämisestä ja päättyen kuolemaan, pakoon
tai vapauttamiseen. Esimerkiksi 1300-luvun alkupuoliskolla tuomitut
viipyivät kiven sisässä Bolognassa noin 16 kuukautta ja Sienassa 1- 2
v. Firenzessä 1300-luvun jälkipuoliskolla vankeusaika vaihteli
kuudesta kuukaudesta kahteen vuoteen, ja 38-58 % pääsi istuttuaan
korkeintaan puoli vuotta. Kuitenkin muutamat saattoivat joutua
kärsimään jopa puoli vuosikymmentä. Vankikuolemat ja vankilapaot
olivat harvinaisia - Geltnerin mukaan melko siedettävien olojen
vuoksi. Pakojen vähäisyyden syy on saattanut olla sekin, ettei
karkulaisilla ollut paljonkaan mahdollisuuksia välttää uudelleen
kiinni joutumista. Firenzen 11 karkulaista vuonna 1333 olivat
poikkeuksellisia - esimerkiksi Venetsian vankilasta pakeni
1300-luvulla vain noin yksi vanki kuuden vuoden aikana, muista vielä
harvempi. 

Mikäli mahdollista, erilaisten rikosten tekijät sijoitettiin eri
tiloihin. Sienassa myös aateliset ja 'kaupungin hyvät miehet'
pääsivät muista erilleen, ja rahalla saattoi saada paremmat oltavat.
Kuulusteluja varten pidätetyt ja vankilatuomion saaneet pidettiin
yleensä eri osastoissa. Erityisen väkivaltaisia, vakavasti sairaita
ja kumouksellisia vankeja suljettiin jopa yksityisselleihin.
Rikoksiin syyllistyneitä kirkonmiehiä ei teljetty tavalliseen
vankilaan vaan piispan palatsin tyrmään. Eri osastot olivat uutta, ja
ne edesauttoivat vankiloiden rauhallisuutta ja vankien terveyttä.
Ennen kuin varsinaisia vankilarakennuksia oli, naisia sijoitettiin
luostareiden selleihin, mutta jo vuonna 1328 Bologna sai naisvankilan
ja Venetsia omansa 1360-luvulla. Sairasosastot olivat viimeisiä
erikoisosastoja, ja niitä perustettiin vasta 1300-luvun
jälkipuoliskolla. Joskus sairaita vankeja vapautettiin ennen
aikojaan.

Vaikka vankiloissa ei säännöllisiä päivärutiineja ollutkaan,
järjestystä loivat päivittäinen messu ja leivän jakelu, viikoittainen
saarna sekä ajoittaiset johtokunnan vierailut ja liturgiset juhlat.
Myös sukulaisten, lääkärin ja rippi-isän vierailut tarjosivat
vaihtelua. Venetsiassa vangit saivat ostaa jopa viiniä, mutta muualla
ei alkoholia sallittu eikä muitakaan ajanvietteitä ollut yleensä
tarjolla, joten ikävystyminen uhkasi - prostituoidut tosin livahtivat
joskus luvatta selleihin.

Vaikka Geltner antaakin keskiajan loppupuolen vankiloista yleensä
hyvin myönteisen kuvan, hän toteaa, ettei tuomittujen keskinäistä
nahistelua pystytty poistamaan. Vangit pahoinpitelivät toisiaan
fyysisesti, verbaalisesti, emotionaalisesti ja seksuaalisesti, mutta
jättivät vartijat useimmiten rauhaan ja vankilamellakat olivat
harvinaisia. Geltner on löytänyt tutkimusajaltaan vain kaksi
mellakkaa: toinen tapahtui Bolognassa vuonna 1322 ja toinen
Firenzessä vuonna 1343.

Jollei vangin ura päättynyt kuolemaan, pakoon tai rangaistusajan
täyttymiseen, se saattoi päättyä armahdukseen. Vankeja, jotka olivat
istuneet määrätyn ajan ja joiden vapauttamiseen velanantajat
suostuivat, oli tapana vapauttaa jouluna, pääsiäisenä ja paikallisen
pyhimyksen päivänä. Juhlallinen seremonia päättyi ehtoolliseen ja
vankien symboliseen uhraamiseen alttarilla, jossa vangit ikään kuin
uudestisyntyivät.


Marginalisoivat instituutiot

Yhteenvetonsa 'Marginalizing' Institution: Instituting Marginality'
(10 s.) edelle Geltner on tunkenut merkillisen luvun Prison as Life
and Metaphor (18 s.), joka muusta,  lähinnä sosiaalihistoriallisesta
tekstistä poikkeavana näyttää perin eksyneeltä: se on lähinnä
kirjallisuuden tutkimusta. On sinänsä kiintoisaa, että kristilliset
kirjoittajat näkevät vankilan ja eristäytymisen hengellisen kasvun ja
puhdistumisen paikkana, mutta vankilarangaistuksen historiaa nuo
pohdiskelut eivät valaise. En myöskään näe relevantteina legendoja
vankilan muurit murtavista pyhimyksistä. Kiinnostavampia ovat jo ne
aikalaiskirjoittajien fiktiot, joissa vankila vertautuu helvettiin
tai kiirastuleen, sekä satiiriset ja ironiset vankilarunot, vaikkakin
vain harvat 1200- ja 1300-luvun vangeista kykenivät katsomaan
rangaistustaan huumorin lävitse.  

Päästyään yhteenvetoon  Geltner kertaa jo esittämäänsä ja rinnastaa
taas kerran vankilat muihin marginalisoiviin laitoksiin, jotka
panivat poikkeavia paikoilleen. Keskiajan yhteisöthän eivät pyrkineet
poistamaan toiseutta, vaan pikemminkin ylläpitivät sitä ja koettivat
tavallaan integroida sen yhteisöön. Geltner kuvaa tuota suhteutumista
erilaisuuteen osuvasti Christopher MacEvittin termillä 'rough
tolerance'. Sekä loppuluvussa että jo aikaisemminkin tekijä rinnastaa
nykyajan ja keskiajan vankilaoloja, mm. kirjoittaessaan vankiloiden
sijainnista ja vankien yhteyksistä ulkomaailmaan. Lukija voi pohtia,
olisiko meidän ajallamme jotakin opittavaa keskiajasta. 

Geltnerin vankilahistoriassa on muutamia valokuvia, piirroksia,
taulukoita ja graafisia esityksiä. Niitä olisi toki saanut olla
enemmänkin. Sitä paitsi on harmillista, että valokuvat ovat suttuisia
- kuten niin monissa muissakin hienolla nykytekniikalla tuotetuissa
teoksissa. Sitä paitsi teoksen alussa luvattu vertailu muihin maihin
jää melko vähälle. Tarkastelusta puuttuvat myös lapsivangit;
kirjoittaja mainitsee heidät pari kertaa miesten ja naisten ohella
sekä neljä kertaa (s. 44, 49, 51, 64) todetessaan, että perheenisällä
oli oikeus pieksää tai panna arestiin niskuroivat orjansa, poikansa
tai lapsensa. Kuitenkin kokonaisuutena Geltnerin kirja täydentää
ansiokkaasti vapausrangaistuksen historiaa ja on muutamista
puutteistaan huolimatta mieluista luettavaan niin keskiajan ja
oikeuslaitoksen kuin sosiaalihistorian ja arjen kulttuurin
tutkijallekin.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/