[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mussolinin elämäkerta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pirkko Kanervo  FT, historiantutkija
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hägg, Göran: Mussolini. Kääntänyt Heikki Eskelinen. Otava, 2010. 415
sivua.


Mussolinin elämäkerta
---------------------------------------------------------

Ruotsalainen kirjailija, keskustelija, kriitikko ja
kirjallisuustieteilijä Göran Hägg on kirjoittanut fasistisen Italian
johtajasta Benito Mussolinista elämäkerrallisen teoksen. Hägg nostaa
kirjansa tärkeimmäksi tavoitteeksi tehdä 'Mussolinin urasta ja
kohtalosta moraalisia ja poliittisia johtopäätelmiä', mikä jo
lähtökohtaisesti poikkeaa historiantutkimuksen tavoitteista. Häggin
teos poikkeaa myös aiemmista Mussolinia ja fasismia kuvanneista
kirjoittajista, jotka yleensä ovat olleet poliittisen historian ja
sotahistorian tutkijoita.

 


Esipuheessaan Hägg sanoo, että hän uskoakseen  pystyy lähestymään
kohdettaan hieman tavallisesta poikkeavasta  näkökulmasta, millä hän
tarkoittaa ilmiön tarkastelua  'kulttuurihistorialliselta tai sanan
laajassa mielessä kirjalliselta  näkökannalta'. Hän on halunnut
poiketa aiemmista Mussolinia ja fasismia  kuvanneista kirjoittajista,
jotka yleensä ovat olleet poliittisen  historian ja sotahistorian
tutkijoita. Jo perustelut herättävät epäilyn.  Jos kuka, niin
Mussolini oli poliitikko, joka oli imenyt politiikan jo 
lapsuudenkodissaan. Ja hän oli myös reaalipoliitikko. Voiko 
täysverisestä poliitikosta kirjoittaa muuta kuin poliittista 
elämäkertaa? Voiko tarkastella kirjalliselta näkökannalta Mussolinin 
valtakautta, joka päättyi toiseen maailmansotaan?

Kirjallaan Hägg on pyrkinyt tiedon levittämiseen suurelle 
lukijakunnalle, mikä tarkoittaa tietysti jo sitä, että teoksesta 
puuttuvat lähdeviitteet. Hägg kertoo, ettei teos perustu uuteen 
aineistoon eikä 'täysin' hänen omiin oivalluksiinsakaan. Työnsä
pohjana  Hägg on käyttänyt lukemaansa italiankielistä aineistoa, jota
'Pohjolan  lukeva yleisö ei vaikeuksitta saa käsiinsä'. Hän mainitsee
tekstissä  joitakin teoksia ja puhuu kirjan loppuun sijoitetussa
luvussa lähteistä  ja antaa lukuvinkkejä. Fasismin kauden johtavaa
italialaista tutkijaa  Renzo De Feliceä Hägg kuvaa huonoksi
kirjoittajaksi, jonka teokset ovat  rakenteeltaan sekavia ja jolla ei
ole 'näkemystä kohteestaan', siis  Mussolinista, joskin Hägg pitää De
Feliceä yksityiskohdissa aina  luotettavana historioitsijana. De
Felicen asennetta hän kuvailee  'puolustelevaksi ja selittäväksi',
aina Mussolinille myötämieliseksi. On  kuitenkin niin, että
historiantutkijan tehtävä onkin selittää. Hänen on  kerrottava, mitä
tapahtui ja selitettävä, miksi näin tapahtui. Jorma  Kalelan mukaan
'historiantutkijan työtä hallitsee pyrkimys tehdä  oikeutta
tutkimuksen kohteena oleville ihmisille ja asioille.' Juuri  siihen
on pyrkinyt myös De Felice.

Eittämättä Hägg on ahkeroinut teoksensa eteen. Hän mainitsee 
lähteikseen tutkimuksen ohella melkoisen määrän
aikalaiskirjallisuutta.  Alkuperäisen aineiston parissa hän ei
kuitenkaan ole puurtanut. Jopa  painettu alkuperäinen aineisto yhtä
lukuun ottamatta loistaa  poissaolollaan. Hägg ei ole käyttänyt
1950-luvulla julkaistuja Italian  diplomaattisia dokumentteja eikä
Mussolinin vävyn, ulkoministeri  Galeazzo Cianon diplomaattisia
asiakirjoja, joiden aitous tavallaan  vahvistettiin Nürnbergin
oikeudenkäynnissä. Angelo Del Bocan toimittama  asiakirjakokoelma I
gas di Mussolini on päässyt kirjaan sen  takia, että se käsittelee
italialaisten kaasuaseiden käyttöä Abessinian  sodassa, josta Hägg
vetää yhden moraalisista johtopäätelmistään.

Cianon diplomaattiset asiakirjat ovat muistiinpanoja lähes 200 
neuvottelusta Mussolinin, Hitlerin, Ribbentropin, Francon, Göringin, 
Chamberlainin, Edenin ja Wellesin ja monien muiden maailman johtavien 
poliittisten hahmojen ja diplomaattien kanssa vuosina 1936-1942.
Lisänä  on kirjeitä, muistioita ja sähkeitä. Brittitutkija Malcolm
Muggeridge  toimitti laitoksen Cianon asiakirjoista (Ciano's
diplomatic papers)  jo vuonna 1948 ja loi samalla kronologisen
historiallisen taustan  asiakirjojen kuvaamille tapahtumille ja
henkilöiden kohtaamisille.  Muggeridgen mielestä Cianon
muistiinpanoja ei voi sivuuttaa kukaan, joka  haluaa tietää, miksi ja
miten sota puhkesi.  

Kuvaamiaan henkilöitä Hägg luonnehtii suorasukaisesti. Epäselväksi 
lukijalle jää, kenen 'oivalluksista' kulloinkin on kyse. Vuonna 1903 
syntynyttä Cianoa Hägg kutsuu 'alaikäiseksi playboyksi', Mussolini
taas  oli 54-vuotiaana 'jo varsin iäkäs herra'. Muista mainituista
Italian  fasistihierarkiaan kuuluvista esimerkiksi De Vecchi oli
'paksupäinen',  Buffarini Guidi epäluotettavuutensa lisäksi
'kammottava' ja marsalkka  Pietro Badoglio 'lapsekas ihminen'.
Italian kuningas oli varreltaan  lyhyt, mutta voi silti kysyä, onko
tarpeellista joka kerran hänestä  puhuttaessa varustaa sana kuningas
epiteetillä 'pikkuruinen' tai jopa  'säälittävä pikku' tai 'pieni ja
halveksittava' ja niin edelleen.

Mitä tulee Häggin käyttämiin 'alaikäisen playboyn' Cianon 
päiväkirjoihin, Renzo De Felice nosti ne ensiarvoisen tärkeiksi 
lähteiksi tutkittaessa Italian historiaa. Ja Malcolm Muggeridgen 
mielestä Ciano, vaikka olikin sitoutunut fasistisen Italian viime 
vaiheiden mielettömyyksiin, pystyi silti jotenkin säilyttämään 
objektiivisuutensa. Yhdysvaltojen alivaltiosihteeri Sumner Welles
piti  puolestaan Cianon päiväkirjoja yhtenä aikamme tärkeimmistä 
historiallisista dokumenteista. Tohtori Paul Schmidt Ribbentropin 
virastosta, joka useimmiten toimi tulkkina italialaisten ja
saksalaisten  välisissä neuvotteluissa, sanoo Cianon punninneen
tapahtumia  terävä-älyisesti ja tarkkanäköisesti. Hänen mielestään
Ciano ei antanut  Hitlerin ja Ribbentropin puheiden hämätä itseään. 

Hitlerin ympärille oli Häggin mukaan kerääntynyt 'lurjuksia ja 
hirviöitä', kuten Göring, Goebbels, Himmler, Hess, Ribbentrop ynnä
muut.  Hitler itse taas oli Häggin sanoin 'mahtaileva pieni moukka'.
Mieleen  nousee väkisin, että lokakuussa 1941 Ruotsin kuningas Kustaa
V - tosin  ohittaen maan hallituksen - lähetti tuolle 'pienelle
moukalle' kirjeen,  jossa hän esitti tälle lämpimän kiitoksensa tämän
päätöksestä kukistaa  bol?evismi sekä onnitteli tätä jo saavutetuista
suurista menestyksistä  itärintamalla. Kustaa V ilmoitti myös
toivovansa, että Ruotsin hallitus  pian kieltäisi kommunistisen
puolueen ja kertoi vielä, että Saksan ja  Ruotsin suhteet ovat hänen
sydämenasiansa.   

Münchenin neuvottelut syksyllä 1938, jolloin Saksa sai 
T?ekkoslovakialta sen sudeettialueet, Hägg kuvaa oikeutetusti
Mussolinin  voittona, olihan hän pelastanut rauhan Euroopalle - sillä
erää.  Sanomatta jää, että sopimusta tuskin olisi syntynyt, jos
Neuvostoliitto  olisi kutsuttu mukaan Müncheniin. Heikoimmillaan Hägg
onkin kuvatessaan  kansainvälisellä pelikentällä sattuneita
tapahtumia, joita hänen on  kuitenkin ollut pakko kosketella
kertoessaan Mussolinin urasta. Hän ei  esimerkiksi kerro, mitkä
seikat viivyttivät vuoden päivät Italian  päätöstä liittyä
kommunismia vastaan tähdättyyn Antikomintern-paktiin,  jonka Saksa ja
Japani solmivat marraskuussa 1936. Syiksi viivytykseen on  arvioitu
Mussolinin tuntemaa huolta paktiin liittyvästä salaisesta 
asiakirjasta Neuvostoliittoa vastaan, minkä lisäksi hän pelkäsi
Hitlerin  aikovan käyttää allianssia Englantia ja Ranskaa vastaan.
Mussolinin  politiikka oli siten kuitenkin varovaisempaa kuin miksi
Hägg sen yleensä  kuvaa. Kun Mussolini sitten liittyi paktiin,
päätöksen sanelivat -  kuten aina - poliittiset
tarkoituksenmukaisuussyyt.

Kun Ciano sai nimityksen ulkoministeriksi, häneltä vapautuneen 
propagandaministerin viran sai Häggin sanojen mukaan 'hyvin 
merkityksetön hahmo', jonka nimeäkään hän ei vaivaudu mainitsemaan. 
Kyseessä on Dino Alfieri, tuskin sentään täysin merkityksetön, koska 
hänet nimitettiin Italian uudeksi Berliinin-lähettilääksi keväällä
1940,  kun saksalaiset halusivat päästä eroon Bernardo Attolicosta,
joka oli  taistellut Cianon rinnalla pitääkseen Italian erossa
sodasta. Toisaalla  Hägg kertoo Dino Grandin saaneen pysyä
suurlähettiläänä Lontoossa  vuoteen 1939 saakka aivan kuin kyse olisi
ollut siitä, kuinka  mielivaltaisesti Mussolini kohteli vanhoja
taistelutovereitaan. Tässäkin  tapauksessa kyse oli kuitenkin
suurvaltapolitiikasta. Italia oli näet  toukokuussa 1939 solminut
Saksan kanssa niin kutsutun terässopimuksen,  jonka jälkeen Mussolini
päätti muuttaa maansa suhdetta  Isoon-Britanniaan. Grandi kutsuttiin
kotiin, ja paluunsa jälkeen hän sai  nimityksen oikeusministeriksi.
Kun Euroopan poliittinen tilanne muuttui  Saksan hyökättyä Puolaan,
Lontooseen nimitettiin uusi lähettiläs eli  Giuseppe Bastianini,
'joka oli luotettava ja äärimmäisen haluton  sotaan'. 

Cianon päiväkirjoja Hägg näyttää varsin runsaasti käyttäneen. Se on 
tapahtunut kuitenkin valikoiden ja usein taustoja selittämättä ja 
liittämättä merkintöjä asiayhteyksiinsä. Esimerkiksi hän ei
ilmeisesti  ole huomannut, että Mussolinin syksyllä 1939
suorittamassa  vahdinvaihdossa, jossa hän siirsi saksalaismieliset
ministerit  hallituksestaan, oli kyse etäisyyden ottamisesta Saksaan.
Siihen liittyy  myös Cianon päiväkirjamerkintä marraskuun 28. päivältä
1939, jonka Hägg  jättää kokonaan mainitsematta. Siinä Ciano ennakoi
Neuvostoliiton pian  hyökkäävän Suomeen. Hän mietiskeli, mikä siinä
tapauksessa mahtaisi olla  Saksan asenne, ja piti varmana sitä, että
Saksa antaisi Suomelle  aseita. Ciano jatkoi, että hän puolestaan
tekisi kaikkensa keksiäkseen  sopivan tavan ilmoittaa asiasta
venäläisille. Jo Cianon sanat enteilevät  sitä, että Italia tulisi
käyttämään venäläisten hyökkäystä aseena  Saksaa vastaan, joka oli
kiinni elokuisessa sopimuksessaan venäläisten  kanssa.

Suomen talvisodalle Hägg uhraa kolme ja puoli riviä. Hänen mukaansa 
Neuvostoliitto oli tosin voittanut, mutta kuitenkin epäonnistunut
Suomen  nujertamisessa ja 'joutunut tyytymään varsin vähäisiin
aluevoittoihin'.  Suomalaisille kymmenes osa maan pinta-alasta ei
ollut vähäinen menetys.  He mittaavat asiaa toisin. Kertomatta
Häggiltä jää, kuinka itsenäistä,  länsiystävällistä ja Saksasta
riippumatonta politiikkaa Mussolini  talvisodan aikana harjoitti.
Hägg viittaa usein Winston Churchilliin,  mutta ei kerro, kuinka
vanhat ystävykset Churchill ja Mussolini toimivat  kumpikin
talvisodan aikana sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan. Ja 
nimenomaan kaikki syksyn 1939 maailmanpoliittiset tapahtumat olivat
jo  panneet fasistihallinnon natisemaan liitoksissaan ja saaneet
Mussolinin  sairastelemaan ja vetäytymään taustalle sekä jättämään
julkisen areenan  Cianolle. Mussolinin uran alamäki alkoi siten
aikaisemmin kuin Hägg sen  kuvaa.  

Lukija pääsee perille esimerkiksi Ida Dalserin vaiheista Mussolinin 
elämässä, mutta ei sen sijaan Mussolinin Hitlerille 5. tammikuuta
1940  lähettämästä kirjeestä, jonka fasistisen Italian tutkijat ovat
nostaneet  yhdeksi Italian tärkeimmistä asiakirjoista ajanjaksolla,
jolloin Italia  oli vielä sodan ulkopuolella. Kirjeellään Italian
johtaja yritti vielä  kerran vaikuttaa Euroopan tilanteeseen. Hän
kritisoi terävästi Saksan  suuntautumista Neuvostoliittoon ja
varoitti Hitleriä tämän idänsuhteiden  mahdollisista vakavista
seurauksista Italialle. Kirjeessään Mussolini  vetosi myös Suomen
puolesta. Hägg on lukenut Renzo De Feliceä, mutta ei  kerro tämän
arviosta, jonka mukaan liittoutuneiden Ranskan ja  Ison-Britannian
suunnittelema interventio Suomen avuksi olisi  toteutuessaan
muodostunut Italialle vakavaksi ideologiseksi ja  poliittiseksi
motiiviksi luopua sopimuksesta Saksan kanssa.  Ranskan  uuden
hallituksen Hägg mainitsee, mutta ei kerro, että edellinen  hallitus
kaatui epäonnistuttuaan politiikassaan Suomen auttamiseksi.

Liioin Hägg ei viittaa De Felicen tekemään johtopäätökseen siitä, 
että vaikka Italia jäi Saksan rinnalta sen hyökätessä Puolaan,
jolloin  liittoutuneet julistivat sodan Saksalle, lopullisen
ratkaisunsa  Mussolini tekisi vasta kun näkisi, kumpi suursodan
osapuolista oli  voittamassa. Sillä voittajan puolelle hän halusi,
kuten voittajan  puolelle aina halutaan. Hägg jopa väittää, että
Mussolinilla olisi ollut  'kaikki mahdollisuudet pysyä erossa
sodasta'. Tässä kohtaa olisi kyllä  kannattanut tutustua Italian
johtajan omiin sanoihin. Tämä näet piti  mahdollisuuksia pysyä sodan
ulkopuolella vähäisinä jo pelkästään Italian  maantieteellisen
haavoittuvuuden takia. Asiasta kertoo Mussolinin  maaliskuun lopulla
1940 kirjoittama äärimmäisen salainen muistio, josta  otettiin
kahdeksan kopiota: kuninkaalle, eri aselajien ylimmälle  johdolle,
Cianolle ja Italian Afrikan-ministerille. Muistiossa puhuu 
poliitikko Mussolini. De Felice käsittelee laajasti Mussolinin 
muistiota, mutta Häggin kirjassa ei muistiosta ja De Felicen
tulkinnasta  näy jälkeä. 

Italian johtaja katsoi, että mikäli suursota pitkittyisi, oli 
mahdotonta ja absurdia uskoa, että Italia voisi sodan loppuun asti 
pysytellä sen ulkopuolella. Italia ei sijainnut Euroopan kulmassa
kuten  Espanja, ei ollut puoliaasialainen kuten Venäjä, eikä kaukana
sodan  näyttämöltä kuten Japani ja Yhdysvallat. Italia oli
sotaakäyvien  keskellä sekä maalla että merellä. Vaikka Italia
asettuisi brittien ja  ranskalaisten rinnalle, se ei estäisi sitä
joutumasta välittömästi  sotaan Saksan kanssa. Ja sen sodan Italia
joutuisi kestämään yksin.  Mussolini päätyi pohdinnoissaan arvioon,
että vain liitto Saksan kanssa  olisi sodan pitkittyessä Italian
etujen mukainen. Italia ei voisi pysyä  puolueettomana koko sodan
ajan roolinsa heikkenemättä, joten sota olisi  väistämätön. Italia ei
voinut marssia brittien ja ranskalaisten kanssa,  mikä itse asiassa
tarkoitti sitä, ettei Italia voinut marssia Saksaa  vastaan.

Mahtoiko Hägg muuten arvioidessaan Mussolinin mahdollisuuksia 
pysytellä sodan ulkopuolella tarkoittaa samaa tapaa, jolla hänen oma 
isänmaansa onnistui pysyttelemään toisen maailmansodan ulkopuolella.
Ja  juuri siitäkö kumpuaa Häggin välillä jopa ylemmyydentuntoiselta 
vaikuttava asenne?  Mutta myös Ruotsin poliittinen liikkumavara oli 
Saksan vahvuuden päivinä koetuksella, ja sen oli monessa myötäiltävä 
Saksaa samoin kuin Sveitsin ja Turkin. Ja omalta osaltaan myös 
puolueettomuuttaan julistaneet Pohjoismaat ovat vaikuttaneet siihen, 
ettei Hitlerin tielle pantu ajoissa estettä. Niiden puolueettomuus oli
 länsivaltojen näkökulmasta puolueellista puolueettomuutta Saksan 
hyväksi. Pohjolan etsikkoaika oli ohi sen jälkeen, kun Saksa oli 
huhtikuun 9. päivänä 1940 hyökännyt Tanskaan ja Norjaan. Aamulla
kello  viideltä Saksan Tukholman-lähettiläs Wiedin prinssi ilmestyi
Ruotsin  ulkoministeri Güntherin luo ja ilmoitti suullisesti, että
Saksa oli  aloittanut sotatoimet Tanskaa ja Norjaa vastaan, mutta
Ruotsiin ei  koskettaisi. Siinä germaanisten kansojen yhteisöön
kuuluva isoveli  saneli rajoja myös Ruotsille.

Mussolini-elämänkerrassa lukija saa runoilija Gabriele D'Annunzion 
pienoiselämäkerran - joka tietysti sisältää kuvauksen runoilijan 
värikkäästä rakkauselämästä - sekä laajahkon katsauksen Italian 
valloittaman Abessinian eli Etiopian oloista. Pohjoismaista lukijaa 
olisi saattanut yhtä lailla kiinnostaa vaikkapa italialaisen 
tutkimusmatkailijan Umberto Nobilen maailmanlaajuista huomiota saanut
 retki Pohjoisnavalle vuonna 1928. Retkikunnan pelastamisoperaatioon
kun  osallistui sekä ruotsalaisia että suomalaisia, jotka saivat
Mussolinin  onnittelut ja Italiassa saivat sankarin maineen.
Ylipäätään Hägg ei  juuri puhu Mussolinin suhteesta Pohjoismaihin.
Suomea kohtaanhan Italian  johtajan suhteet olivat erityisen läheiset
jo pelkästään aateveljien  eli IKL:n kautta.

Kirjallista näkökulmaa edustaa myös Curzio Malaparte, jonka Hägg 
kummallista kyllä sanoo olevan 'suotta väheksytty kirjailija'. Kyse 
lienee väheksynnästä Ruotsissa, sillä ottaessaan esiin Malaparten 
teoksen Kaputt Hägg kertoo sen olevan ruotsalaisten kannalta 
kiinnostava, koska Malaparte kuvaa siinä elämää sota-ajan
Tukholmassa.  Sanomatta jää, että Malaparte nähtävästi kirjoitti
suurimman osan  kirjastaan Suomessa, jossa hän toimi jatkosodan
aikana  sotakirjeenvaihtajana. Sitä paitsi, Kaputt on
reportaasiromaani,  siis osittain mielikuvituksen tuotetta. Matti
Kurjensaari totesi  aikanaan, että Malaparte on sentyyppisen tarinan
mestari, jossa on totta  toinen puoli. Kurjensaari kierteli
Malaparten mukana Suomen rintamilla,  mutta ei ollut Kaputtia
lukiessaan tuntea paikkoja ja tapahtumia  samoiksi. Malaparten kirja
Edessä palaa Leningrad (Il Volga  nasce in Europa) on sen sijaan aito
dokumentti. Se käsittää hänen  Saksan itärintamalta ja Suomen
rintamalta sotakirjeenvaihtajana  kirjoittamiaan kuvauksia. Tätä
kirjaa Hägg ei edes mainitse. 

Ja kun Suomen talvisota saa Häggiltä huomiota kolmen ja puolen rivin 
verran, kolme ja puoli riviä lankeaa myös jatkosodalle - tosin 
välillisesti. Hägg näet puhuu suomalaisten taitavuudesta ja 
päättäväisyydestä irtautua liitosta Hitlerin kanssa, solmia
kohtuullinen  rauha ja ajaa saksalaiset pois maasta 'kaikesta
huolimatta varsin  vähäisen verenvuodatuksen ja hävityksen hinnalla'
verrattuna  italialaisten koviin kokemuksiin. Vertaus kuitenkin
ontuu, sillä Suomi  irtautui sodasta vasta vuoden verran Italian
jälkeen, jolloin Saksa oli  heikentynyt siinä määrin, että
irtautuminen ylipäätään kävi  mahdolliseksi. Kuten Markku Jokisipilä
on todennut: 'Kesällä 1944 Saksa  oli heikentynyt jo niin paljon,
etteivät sotilaalliset vastatoimet  irtautumaan pyrkiviä liittolaisia
vastaan enää seuranneet mitenkään  automaattisesti edes
Keski-Euroopassa, jossa niiden toteuttaminen oli  huomattavasti
helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin Suomessa'.

Hägg kuvaa Mussolinin sokaistuneen omaan kansansuosioonsa ja 
menettäneen arvostelukykynsä. Näin varmaan oli, mutta Mussolinin
tielle  nousi myös este - Adolf  Hitler -  jonka suitsimiseen hänen
voimansa  eivät riittäneet, vaikka hän sitä aluksi yritti. Tältä
ajalta on  peräisin myös Italian ystävyyssopimus Neuvostoliiton
kanssa, jota Hägg  ei mainitse. Herää myös kysymys, että eikö hän
tullut ajatelleeksi  vedellessään surutta luonnehdintojaan
fasistihierarkian ylimmistä  hahmoista kuten Cianosta, Grandista,
opetusministeri Giuseppe Bottaista  ynnä muista, etteivät nämä
itsekkäästi ajatelleet vain omaa  pelastautumistaan vaan saattoivat
olla myös aidosti huolissaan  isänmaansa kohtalosta sen liittyessä
sotaan 10. kesäkuuta 1940. Hägg  kyllä kertoo Cianon ilmaisseen
päiväkirjassaan kielteisen ja  pessimistisen näkemyksensä aloitetusta
seikkailusta sekä syvän  murheensa, mutta jostain syystä hän jättää
pois merkinnän viimeiset  sanat: 'Kunpa Jumala Italiaa suojelisi.'
    

Suurta lukijakuntaa Hägg ilmeisesti halusi miellyttää kuvaamalla 
laajasti Italian johtajan eroottisia seikkailuja. Hänen käyttämänsä 
kieli ei kuitenkaan ole yhtä karkeaa kuin Christopher Hibbertillä,
jota  Suomessa on siteerattu laajalle levinneessä Maailmanhistorian
pikku  jättiläisessä. Hibbertin mukaan Mussolini 'saattoi kirjoittaa 
'hyväksytty' kahden eri ministeriön kahteen keskenään ristiriitaiseen 
muistioon ja siirtyä sitten toiseen huoneeseen tyydyttämään jonkun 
rakastajattarensa kanssa eläimellisyyttä lähentelevää sukupuolista 
nälkäänsä'. Hägg taas kuvaa Mussolinia työmyyränä: 'työ ja erotiikka 
täyttivät hänen päivänsä ja iltansa.'  

Sisäpoliitikko Mussolini tulee esitellyksi ensimmäisen maailmansodan 
sotilaana, joka haavoittui vaikeasti, kansansa rakastettuna johtajana,
 sijansa saa lehtimies ja kirjailija Mussolini, puhuja, muusikko, 
perheenisä, jolla avioliitostaan Rachelen kanssa oli viisi lasta - ja
 näiden lisäksi pari aviotonta, sekä rakastaja, jolla nuoruudessaan
loi  suhteita älykkäisiin naisiin ja jolla oli silmää myös
naiskauneudelle.  Mutta niin usein kuin Hägg toistaakin lukemiaan
huhuja, juoruja tai  olettamuksia, yksi kiintoisimmista on jäänyt
pois. On nimittäin  viitteitä, että Mussolini olisi yrittänyt
itsemurhaa ollessaan  kukistumisensa jälkeen vankina Gran Sassossa.
Tapauksesta tiedetään  tutkijoiden mukaan kuitenkin vähän.

Myönteisinä piirteinä Hägg mainitsee, ettei Mussolini ollut 
korruptoitunut, eikä liioin tavoitellut maista mammonaa. Hänen 
ympärillään oli myös miehiä, jotka eivät olleet korruptoituneita ja 
jotka eivät kahmineet rahaa. Samoin kiitosta saavat Mussolinin 
lukeneisuus ja hyvä kielitaito. Kampanjat maatalouden tukemiseksi ja 
suuret julkiset työt työttömyyden torjumiseksi sekä mafian
nujertaminen  kuuluivat fasistivallan suuriin saavutuksiin.
Lupaamiaan moraalisia  johtopäätelmiä Hägg on vetänyt kaasun käytöstä
niin Libyassa kuin  Abessiniassakin, Italian Saksan-mallin mukaisista
rotulaeista ja  Abessinian kapinallisia vastaan käynnistetystä
vastaterrorista.  

Pohjois-Italiaan saksalaisten tuella perustettua Salón tasavaltaa 
Hägg nimittää 'häpeän valtakunnaksi'. Hänen mukaansa Mussolini oli 
osasyyllinen siihen, mitä 'mielipuoliset fanaatikot Pavolini ja
Preziosi  kaltaisineen, Grazianin tapaiset raukkamaiset konnat ja
Buffarini  Guidin kaltaiset luihut roistot olivat valmiita
saksalaisten käskystä  tekemään'. Salón hallitusvalta oli Häggin
mukaan syyllinen siihen, että  sen hallitsemalta alueelta juutalaiset
kuljetettiin pois, vaikka  saksalaiset näiden kuljetuksesta ja
murhaamisesta huolehtivatkin. Häpeän  valtakunnassa oli kuitenkin jo
kyse fasistisen hallitusvallan  kuolinkouristuksista, viimeisestä
epätoivoisesta jo ennakkoon tuhoon  tuomitusta taistelusta. Häggin
mainitsema 'mielipuolinen ja  verenhimoinen fanaatikko' Pavolini oli
tunnettu Suomen-ystävä, Kalevalan  italiaksi kääntänen akateemikko P.
E. Pavolinin poika, jonka  yliopistollinen opinnäyte koski Suomen
itsenäistymistä ja joka  talvisodan aikana toimi Italian
kulttuuriministerinä. Hän pysyi loppuun  saakka uskollisena
johtajalleen.

Mussolinin elämäkerran ansiona voidaan pitää mielenkiintoista ja 
rikasta kuvitusta. Kerronta on sujuvaa, mistä lankeaa ansio myös
kirjan  suomentaneelle Heikki Eskeliselle. Kaiken kaikkiaan on
kuitenkin pakko  lopuksi todeta, että Göran Häggin
Mussolini-elämäkerta - niin sujuvasti  ja kiinnostavasti kuin se
onkin kirjoitettu siltä osin, mikä koskee  hänen pääsyään valtaan,
hänen asemaansa yksinäisenä johtajana, joka ei  kuuntele kenenkään
neuvoja, ja hänen syöksemistään vallasta, se on  vajaa,
yksinkertaistava ja osin jopa harhaanjohtava Mussolinin  harjoittaman
ulkopolitiikan osalta. Tosin myös kuvaukset monista  fasismin nousuun
liittyvistä ilmiöistä jäävät ohuiksi. Kansanedustaja  Giacomo
Matteottin murhasta Hägg puhuu laajasti, mutta jättää  mainitsematta
esimerkiksi Rossellin veljekset, jotka fasismin pitkä käsi  tavoitti
Ranskasta. Myös kuvaus italialaisista kansainvälisen fasismin 
hyväksi työskentelevistä liikkeistä on poliittiselta taustaltaan 
puutteellinen.

Häggin kirjassa ulkopolitiikka jää sisäpolitiikan varjoon. Hitlerin 
noustua valtaan Mussolini joutui kuitenkin muiden tapaan
kiinnittämään  aikaisempaa enemmän huomiota ulkopolitiikkaan.
Ulkopolitiikka ajoi ohi  sisäpolitiikan, ja vaihtoehdot vähenivät.
Olihan kyse aikakaudesta,  jolloin ulkopolitiikan alueella vaadittiin
erityisiä taitoja, jos mieli  pitää maansa suvereenina valtiona
Euroopan kartalla, Hitlerin  kaavailemassa Uudessa Euroopassa. Hitler
sinetöi myös oppi-isänsä  Mussolinin kohtalon, kuten hän sinetöi
miljoonien ihmisten kohtalon.  Äärimmäisen monimutkainen tilanne
kansainvälisen politiikan näyttämöllä,  joka kärjistyessään johti
toiseen maailmansotaan, olisi vaatinut myös  Mussolinin toimien
selittämiseksi yksityiskohtaisempaa ja laajempaa  taustaa, jonka
laatimiseen Hägg ei ole lähtenyt valittuaan uuden 
kulttuurihistoriallisen näkökantansa.

Kuva Mussolinista jää siten torsoksi, kokonaiskuvaa Hägg ei ole 
hänestä luonut, jos kohta ei ole siihen pyrkinytkään. Hänhän
suuntasikin  kirjansa suurelle lukijakunnalle, jolle hänen mielestään
sitten kai  riittää - kuten ilmeisesti myös kirjan kustantajalle - 
historiantutkimusta kevyempi tarinointi höystettynä
skandaalinkäryllä.  Suomalaista lukijaa ajatellen voisi melkein
todeta, ettei olisi ollut  kovin suuri vahinko, vaikka Häggin kirja
olisikin jäänyt suomentamatta.  Sitä vastoin olisi todellinen
kulttuuriteko suomennuttaa ja julkaista  vaikka Cianon päiväkirjat.
Sitä varmaan kuitenkin saadaan odottaa, eikä  De Felicen tuotannon
suomentamisesta uskalla oikein uneksiakaan.  Uskottavalta kuitenkin
tuntuu, ettei Häggin kirjalle kuitenkaan löydy  kustantajaa sen
paremmin Italiasta kuin anglosaksisestakaan maailmasta.  Häggin
Mussolini-elämäkerrasta ei voi - arkisesti sanoen - edes puhua 
samana päivänä kuin Sir Ian Kershawn laajasta Hitler-elämäkerrasta.
Se  on vain varjo verrattuna Kershawn suurteokseen.  

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/