[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Jaakobin ääni ja Eesaun kädet

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tikka, Marko  Tutkija, Suomen historian dosentti, Tampereen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Huhta, Ilkka: Papit sisällissodassa 1918. Kirjapaja, 2010. 198 sivua.


Jaakobin ääni ja Eesaun kädet
---------------------------------------------------------

Ilkka Huhta on kirjoittanut evankelis-luterilaisen kirkon papistosta
Suomen sisällissodassa hyvän ja kiihkottoman yleisesityksen. Teos
saavuttaa soveltuu hyvin myös lukijoille, joille Suomen  sisällissota
ei ole ollut ensisijainen kiinnostuksen  kohde.


Suomen sisällissota kosketti myös evankelis-luterilaisen kirkon
papistoa. Useaan kertaan kerrottua lienee se, että kymmenen pappia
surmattiin ja kolmisenkymmentä joutui punaisten vangiksi. Punainen
miehitysvalta myös piteli muuten pahoin sekä kirkkoja että niiden
edusmiehiä.  

Tuntemattomampaa on ollut se, että kymmenkunta pappia osallistui ase
kädessä sotaan valkoisten puolella. Lisäksi valkoisen armeijan
kenttäpappijärjestelmä työllisti nelisenkymmentä pappia sodan aikana
ja sen jälkeisessä Suomessa. Tietyllä tavalla fundamentaalia, tämän
Ilkka Huhdan tutkimuksen olemassaoloa perustelevaa on se, että peräti
viisi sisällissodan valkoisessa armeijassa kenttäpappina toiminutta
pappia päätyi virkaurallaan sittemmin piispaksi. Kirkon suhde ja
historiantulkinta vuodesta 1918 muotoutui siis jo sisällissodan
rintamilla, pappien omakohtaisista kokemuksista.

Vaikka papiston rooli valkoisessa armeijassa ei ole aivan
entuudestaan tuntematon, sitä koskevat kirjalliset tekstit ovat
olleet vähissä.  Kahdessa jo antikvaarisiksi harvinaisuuksiksi
muuttuneessa paraatiteoksessa julkaistut artikkelit kenttäpapiston
toiminnasta valkoisessa armeijassa lienevät nykyisin tuskin kenenkään
käsissä kuluneita tekstejä. Joitakin vuosia sitten ilmestynyt
poleeminen omakustanneteos 'liipasinpapeista' ei ole ilmeisesti ollut
sekään omiaan kannustamaan aiheen asialliseen lähestymiseen. (Raimo
Toivosen Papit kansalaissodassa -teoksessa näillä tarkoitetaan
pappeja, jotka henkilökohtaisesti surmasivat punaisia.)

Ilkka Huhta on kirjoittanut evankelis-luterilaisen kirkon papistosta
Suomen sisällissodassa hyvän yleisesityksen, joka täyttää siis
aihepiirissä olevaa tutkimuksellista aukkoa. Se myös oikoo
asiallisesti papiston roolia sisällissodassa koskeneita huhuja ja
virheellisiä väittämiä. Kirja on sujuvasti kirjoitettu, joten sen
sopii olettaa saavuttavan laajempaakin lukijakuntaa kuin kaiken
aiheesta lukevat sisällissotafriikit.

Kuten muullakin aikansa valkoisella eliitillä, pappismiesten sodassa
oli laulun sanoin aatosta jaloa ja alhaista mieltä. Toiset papit
pakenivat henkensä edestä punaisten edeltä ja saivat siitä motiivin
aseeseen tarttumiseen, toiset löysivät raamatusta toimintaansa
sopivat ohjeet. Olennainen havainto oli ja on edelleen se, että
valtaosa papistosta jäi sodassa sivustakatsojan rooliin: he toki
antoivat vähintäänkin passiivisen tukensa valkoisten sodalle, mutta
kokivat myös epäuskoa ja pettymystä voittajiin valkoista voittoa
seuranneina viikkoina.

Huhta keskittyy työssään kuitenkin niihin, jotka eivät katsoneet
sotaa sivusta. Hän kuvaa realistisin mutta kiihkottomin sävyin
pappien erilaisia toimintastrategioita. Ne, jotka tarttuivat
aseeseen, ratkaisivat kukin omalla tavallaan sen, miten he selittivät
kristilliselle vakaumukselleen toimintansa. Eräänlaisia ääripäitä
tässä mielessä edustivat laukaus kerrallaan maata vapauttanut
kansanopistonjohtaja Väinö Malmivaara ja saunan lämmittäjänä
rintamalla toiminut pastori Lauri Haapaniemi. 

Sisällissodassa papistoakin vaivasivat perusinhimilliset tuntemukset
kuten turhautuminen, omanvoitontavoittelu ja suoranainen pyrkyryys.
Esimerkiksi kenttäpapistoa organisoinut sotarovasti Svanberg ajoi
suunnittelemansa sotapappijärjestelmän niin tehokkaasti läpi, että
hänen otteistaan voisi puhua jo puhtaana oman edun tavoittelun
nimissä harjoitettuna kyynärpäätaktiikkana.

Huhta keskittyy teoksessaan perustutkimukseen, kuvaten lähinnä
papiston toimintaa: hän jättää toiminnan takana olevat motiivit ja
kokemusten tulkinnan pitkälti lukijalle. Tämä ratkaisu toimii hyvin
varsin pitkään, mutta yksittäisten pappien sotakokemusten kuvaukset
olisivat ehkä kaivanneet lukijan tueksi jäntevämpiä ns. suuria
linjoja.  

Huhta luo suppean katsauksen rintaman taakse jääneen papiston
toimintaan lähinnä Kirsti Kenan ja Kirkko Sisällissodassa -teosten
sekä eräiden opinnäytetöiden pohjalta. Uusi tutkimus keskittyy
kenttäpappijärjestelmän kuvaamiseen sekä aseelliseen toimintaan
osallistuneiden pappien sotakokemuksiin. Huhta pohtii myös papiston
roolia kenttäoikeuksissa ja vankileireillä.

Huhdan tulkinnat ja loppupäätelmät eivät ole yllättäviä sellaiselle,
joka on tutustunut sivistyneistön rooliin sisällissodassa, mutta
heitä on olletikin varsin vähän. Oletettavasti Huhdan teos saavuttaa
kuitenkin paljon sellaisia lukijoita, joille Suomen sisällissota ei
välttämättä muuten ole ollut ensisijainen kiinnostuksen kohde. Tästä
syystä on tärkeää, että Huhdan teos on asiallinen ja osoittaa vain
sen, miten papitkin ovat vain ihmisiä. Kädet voivat olla Eesaun
kädet, mutta luoja tietää kenen on pää.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/