[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Näyttävää ja maittavaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Heini Hakosalo  FT, yliopistonlehtori, Oulun yliopisto, historian
laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Nurminen, Marjo T.: Tiedon tyttäret. Oppineita eurooppalaisia naisia
antiikista valistukseen. WSOY, 2008. 445 sivua.


Näyttävää ja maittavaa
---------------------------------------------------------

Tiedon tyttäret on tärkeä lisä suomalaisen naishistoriaan sekä
oikeastaan ensimmäinen suomeksi kirjoitettu useita maita,
tieteenaloja ja aikakausia kattava tutkimusperustainen teos tieteen
historiasta. Marjo Nurminen onnistuu kirjan johdannossa puhuttelemaan
kahta erilaista lukijaa, metodologiseen keskusteluun vihkiytynyttä
historiantutkijaa ja tästä keskustelusta autuaan tietämätöntä
maallikkoa. Kirjan teksti on kertovaa ja kuvailevaa pikemminkin kuin
analyyttistä, ja sen ansio on nimenomaan tieteenhistorian suuren
kertomuksen osaavassa täydentämisessä.


Tietokirjan kirjoittaminen muistuttaa salaatin tekemistä.
Onnistuneeseen lopputulokseen tarvitaan tuoreita raaka-aineita
(ajanmukaista ja pätevää tutkimuskirjallisuutta), pilkkomista ja
sekoittamista (aineiston valikointia, yhteensovittamista ja
jäsentämistä) ja houkutteleva esilllepano. Parhaassa tapauksessa
kastike sitoo erilaiset maut yhteen ja tekee kokonaisuudesta
omaleimaisen.

Vertauksen ei ole tarkoitus olla vähättelevä. Hyvän tietokirjan
kirjoittaminen on erittäin vaikea taito, mitä osoittaa osaltaan
sekin, että vuonna 2008 ilmestynyt Tiedon tyttäret on paitsi
merkittävä panos suomalaiseen naishistoriaan oikeastaan myös
ensimmäinen suomeksi kirjoitettu tieteenhistorian yleisesitys, so.
useita maita, tieteenaloja ja aikakausia kattava tutkimusperustainen
teos tieteen historiasta. Teos välittää kaksi keskeistä opetustaan -
että naisilla on paikka tieteenhistoriassa ja että tieteellä on
sosiaali- ja kulttuurihistoriansa - lukijalle vakuuttavasti ja
viihdyttävästi.


Tuoreet raaka-aineet

Kansainvälistä tutkimusta tutkijanaisten historiasta on 1980-luvun
alun jälkeen ilmestynyt runsaasti. Marjo Nurminen tuntee ja hyödyntää
tätä kirjallisuutta laajasti. Ilahduttavaa on, että hän näyttää
käyttäneen jonkin verran myös muuta kuin englanninkielistä
kirjallisuutta. Raaka-aineiden alkuperästä ei tosin voi olla täyttä
varmuutta, koska alaviitteet on teoksessa suomalaisen
tietokirjaperinteen mukaan minimoitu. Lukukohtainen lähdeluettelo
lisää tutkimuksellista läpinäkyvyyttä ja myös auttaa aiheesta
kiinnostunutta halutessaan löytämään alkuperäistutkimusta aiheesta.

Historiallista tutkimusta tutkijanaisista on karkeasti ottaen
kahdenlaista: osa nostaa tutkijanaisia esiin unohduksesta ja osa
koettaa selittää mistä naisten marginaalinen asema länsimaisessa
tieteessä johtuu. Tiedon tyttäret nojautuu edelliseen
tutkimusperinteeseen. Se nostaa esiin joukon toimijoita, joita
tieteenhistorian pikkujättiläiset eivät tunne, maailmanhistorian
pikkujättiläisistä puhumattakaan. Vaikka teoksen alaotsikko puhuu
oppineista naisista, monet sen kohdehenkilöistä eivät olleet vain
jonkin alan erikoistietoja omaavia oppineita, vaan myös tietoa
aktiivisesti tuottavia, arvioivia ja välittäviä tutkijoita. 

Nurminen tarkastelee 25 naista faaro Hatsepsutista (n. 1518 - 1468
eKr) Marie Paulze Lavoisieriin (1758 - 1836). Otos on pakostakin vain
pisara meressä. Esimerkiksi Biographical Dictionary of Women in
Science (2000) esittelee noin 2730 naistutkijaa, joista sadat osuvat
Nurmisen tarkastelemalle ajanjaksolle. Nurminen mainitsee toki
tekstissään muitakin oppineita naisia, ja lisäksi kirjasta lopusta
löytyy bonuksena sata minielämäkertaa. Ankaralla kädellä valikoiminen
toimii, sillä se on antanut mahdollisuuden paneutua tarkasteltuihin
hahmoihin perusteellisesti.  

Miksi juuri nämä naiset? Tähän kysymykseen kirjoittaja ei suoraan
vastaa. Ainakin heistä on ollut saatavissa riittävästi aineistoa
hyvän tarinan kirjoittamiseen. Valintaa lienee ohjannut myös pyrkimys
kattavuuteen: tapaukset levittäytyvät eri aikakausille -
muinaiskulttuureihin, antiikkiin, keskiaikaan, renessanssiin sekä
1600- ja 1700-luvuille - ja monille oppineisuuden aloille.
Tapaustutkimukset käsittelevät (nykykäsittein ilmaistuna) ainakin
kemian, filosofian, matematiikan, historian, klassisten kielten,
lapsenpäästöopin, astronomian ja kasvitieteen taitajia.

Oppialojen runsaus auttaa lukijaa huomaamaan, miten muuttuvia ja
mielivaltaisia ovat olleet naisille kulloinkin sopivana pidetyn
tieteentekemisen rajat. Esimerkiksi kemiaa, joka sittemmin on
ylennetty 'kovien' tieteiden joukkoon, pidettiin 1700-luvulla
erityisen sopivana naisille, koska se assosioitui ruuanlaittoon ja
rohtoihin. Monet naiset myös kunnostautuivat nykyisin miehiseksi
mielletyssä matematiikassa, varmaankin osittain siksi että sitä
saattoi harjoittaa kotona, ilman erityisiä tiloja tai laitteita.


Onnistuneet sekoitussuhteet

Tiedon tyttärien ajallinen rajaus on selkeä: kirja alkaa
muinaiskulttuureista ja päättyy 1800-luvun alkuun. Rajaus on
tarkoituksenmukainen, sillä viimeisen 200 vuoden aikana
tutkijanaisten määrä on moninkertaistunut, tieteen kenttä laajentunut
ja tieteellinen kirjallisuus teknistynyt siinä määrin, että yhden
ihmisen olisi hyvin vaikea hallita kunnolla useita tieteenaloja.
Ajallisen etäisyyden tuoma eksotiikka on kenties myös tuonut
teokselle lisää lukijoita.

Myöskään rakenteen kanssa ei turhia konstailla: käsittely etenee
kronologisesti niin, että alaluvuissa käsitellään yksi, kaksi tai
(yhdessä tapauksessa) kolme naista. Luvut kertovat naisten
elämänvaiheista ja saavutuksista oman aikakautensa tieteen,
kulttuurin ja yhteiskunnan muodostamassa kontekstissa.
Yksilökeskeisyys on perinteinen mutta etenkin laajalle lukijakunnalle
suunnatussa teoksessa toimiva ratkaisu. En kuitenkaan nimittäisi
kirjan lähestymistapaa mikrohistorialliseksi, kuten Nurminen tekee,
pelkästään sillä perusteella että se keskittyy yksilöihin, joita voi
pitää joissain suhteissa poikkeuksellisina tai marginaalisina.

Luvut ovat melko itsenäisiä, mikä helpottaa teoksen jakamista
sopiviin luku-urakoihin. Lukujen irrallisuus kuitenkin jättää
tapaustutkimuksia sitovien teemojen etsimisen lukijalle. Eräs asia
joka kiinnitti omaa huomiotani useammassa kuin yhdessä tapauksessa on
se, miten kekseliäästi tutkimusintoiset naiset hyödynsivät usein
rajattua toimintapiiriään, miten he esimerkiksi tutkivat tähtiä
kotinsa katolta käsin tai havainnoivat hyönteisiä puutarhassaan.
Ulkopuolisuus vaikeutti tutkijanaisten elämää, mutta pani toisaalta
tekemään ja näkemään asioita omintakeisella, valtavirrasta
poikkeavalla tavalla. Ilmiö on tuttu muualtakin kuin tieteestä:
jollain ilmeisellä mutta vaikeasti määriteltävällä tavalla
esimerkiksi Barbara Strozzin (1616-77) sävelkieli tai Artemisia
Gentilleschin (1593-1652/53) maalaukset erottuvat aikansa musiikin ja
kuvataiteen valtavirrasta.

Siinä missä horisontaaliset, yliajalliset kytkennät tapausten välillä
jäävät ohuiksi, Nurminen näkee paljon vaivaa istuttaakseen tarinat
vertikaalisesti oman aikansa tieteeseen ja yhteiskuntaan.
Konstekstualisoinnissa hän onnistuu hyvin. Kiitos sen, mitä Helsingin
Sanomien arvostelija nimitti (29.10.2008) 'makrohistorialliseksi
laverteluksi', teos laajenee päteväksi tieteenhistorian
yleisesitykseksi, joka soveltuu myös yliopistolliseksi oppikirjaksi.

Ei ole yllättävää, että vuosituhansien mittaisella matkalla jokunen
mutka tulee vedetyksi turhan suoraksi. Nurminen esimerkiksi toteaa
kategorisesti, että lääkärit syrjäyttivät kätilöt melkein kokonaan
1700-luvulle tultaessa (197). Missä mielessä? Eivät ainakaan
määrällisesti. Esimerkiksi Suomessa ei 1700-luvulle tultaessa ollut
yhtään koulutettua lääkäriä, ja 1700-luvun lopussakin vain
kymmenkunta, siis kymmeniätuhansia synnytysiässä olevia naisia
kohden. Läntisen Euroopan maissa koulutettuja lääkäreitä ei
väkilukuun suhteutettuna ollut juuri sen enempää. Mikäli 1700-luvun
synnyttäjällä ylipäätään oli apunaan ammattiauttaja, tämä oli
todennäköisesti kätilö.


Kaunis kattaus

Esillepano on Tiedon tyttärissä harvinaisen onnistunut. Kirja on
kauniisti taitettu ja runsaasti kuvitettu. Teksti on esimerkillisen
selkeää ja miellyttävää lukea, ei sen paremmin kuivaa kuin
räväkkääkään. Omalaatuisetkin oppirakennelmat on onnistuttu
selittämään kansantajuisesti ja kiinnostavasti. Kuvitus on upea.
Kuvat ovat kauniita, runsaita ja informatiivisia. Kuvatekstien
suhteen on tehty toimiva valinta: kuvaileva osuus on kuvan alla,
lähdetiedot luettelossa kirja lopussa. Eräs seikka vähän
kummastuttaa: jos kustantaja on investoinut kirjan ulkoasuun näinkin
paljon, eikö se olisi voinut investoida vielä siihen yhteen
oikolukijaan, joka olisi karsinut monet lyöntivirheet muuten niin
hiotusta kokonaisuudesta.


Mutta entäs kastike?

Tiedon tyttärien johdanto on tiedeviestinnän taidonnäyte: Nurminen
onnistuu siinä puhuttelemaan kahta erilaista lukijaa, metodologiseen
keskusteluun vihkiytynyttä historiantutkijaa ja tästä keskustelusta
autuaan tietämätöntä maallikkoa. Edellinen tunnistaa johdannosta
viittaukset sellaisiin ajankohtaisiin keskustelunaiheisiin kuin
tiedon arkeologiaan, historiallisen tapahtumisen kontingenssiin,
intersektionaalisuuteen ja sukupuolen konstituoitumiseen
valtasuhteissa. Jälkimmäistä ei kuitenkaan vieroteta teknisellä
termistöllä. Moni opinnäytteen tekijä voisi ottaa Nurmisesta oppia:
myös isot ja monimutkaiset asiat voi ilmaista selkeästi, kunhan on
itse vaivautunut ajattelemaan ne loppuun asti.

Johdantoon - oikeastaan johdannon ja käsittelylukujen suhteeseen -
liittyy kuitenkin myös merkittävin varaus, jonka haluan teoksen
suhteen esittää. Kirjoittaja tulee metodologisia ihanteita
esitellessään luvanneeksi liikoja. Hän asettaa tavoitteeksi muuttaa
tieteenhistorian juonta pikemminkin kuin vain täydentää sitä, 'tehdä
näkyviksi ja ymmärtää niitä kulttuuriin sisäänrakennettuja
mekanismeja, joiden kautta naiset on yritetty sulkea oppineisuuden ja
tieteiden harjoittamisen ulkopuolelle' sekä pyrkiä 'analysoimaan ja
jäsentämään uudelleen niitä kulttuurisia arvoja, sääntöjä ja
käytänteitä, jotka pitivät yllä vallitsevaa sukupuolijärjestelmää.'
(18) Tällaisiin tavoitteisiin teos ei kiistattomista ansioistaan
huolimatta yllä. Teksti on kertovaa ja kuvailevaa pikemminkin kuin
analyyttistä, se ei identifioi mitään yleisiä poissulkemisen
mekanismeja, ja sen ansio on nimenomaan tieteenhistorian suuren
kertomuksen osaavassa täydentämisessä.

Tiedon tyttäret herättää monia tärkeitä kysymyksiä sukupuolen ja
tieteen suhteesta ja antaa aineksia vasta niihin, mutta vastausten
muotoilemisen se jättää lukijalle. Keskeisin näistä kysymyksistä on
tietysti se, miksi naiset ovat jääneet marginaaliin länsimaisen
tieteen historiassa. Omalla kohdallani Nurmisen teoksen lukeminen
vahvisti käsitystä, että avain tämän kysymyksen ratkaisemiseen on
tieteen tekemisen perustavalla tavalla kollektiivisen luonteen
ymmärtämisessä: tutkijuutta syntyy vain siellä ja siinä määrin, kun
toimijan on mahdollista kytkeytyä ihmisistä, kirjoista,
instrumenteista jne. muodostuviin verkostoihin, niihin joissa
tieteelliseksi määrittyvää tietoa tuotetaan, siirretään, testataan,
kyseenalaistetaan ja vahvistetaan. Verkostot ovat hauraita ja
muuttuvia. Naisen on eri syistä ollut erityisen vaikeaa kytkeytyä
niihin ja erityisen helppoa tipahtaa niiden ulkopuolelle.

Oman verkostonsa muodostaa myös tieteen historia. Niin kauan kuin
tämän verkoston solmukohdissa on tutkijoita, joiden vakaumuksen
mukaan nainen ei voi luoda mitään aidosti merkittävää tieteen alalla,
putoaa moni tutkijanainen, oli hän kuinka etevä tai merkittävä
hyvänsä, tieteen aikakirjoista. Tällaisia historioitsijoita on ollut
riittämiin. Jo tämän vuoksi Tiedon tyttärien kaltaiset kirjat ovat
tärkeitä.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/