[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: MATTI PELLONPÄÄ - ITSENSÄ NÄKÖISENÄ

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius  FL, Venäjä-tutkija, Joensuu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Timonen, Lauri: Lähikuvassa Matti Pellonpää. Otavan Kirjapaino Oy.,
2009. 336 sivua.


MATTI PELLONPÄÄ - ITSENSÄ NÄKÖISENÄ
---------------------------------------------------------

Suomen 'toiseksi parhaan miesnäyttelijän', Matti Pellonpään
(1951-1995) kuolemasta on kulunut jo kohta 15 vuotta mutta
ensimmäinen laajempi henkilökuva-elämäkerta ilmestyy vasta nyt.
Kirjoittaja on nuoren polven filmihullu Lauri Timonen (s. 1980), joka
on ehtinyt debytoida myös upealla lyhytelokuvalla Jeanne dŽArc (2009).
Kirjoittajakokemusta Timosella on runsaasti muun muassa
Filmihullu-lehden tiimoilta - onpa hän julkaissut myös hyvin
kulttuuritietoista näkökulmaa edustavan Aki Kaurismäen elokuvat
-nimisen opuksen vuonna 2006.


Matti Pellonpää syntyi helsinkiläiseksi ja vietti varhaislapsuutensa
Hakaniemessä  - paikalla, missä nyt seisoo opetushallituksen
sementtibunkkeri. 1950-luvulla maisemat olivat toiset, Kallion
kaupunginosa vieressä ja asfalttiviidakko otollinen maaperä
kujeilevan pojan innovatiiviselle mielikuvitukselle. Vanhemmat olivat
aika tavallista työväkeä. Isä oli kotoisin Evijärveltä ja ehti ahertaa
monessakin ammatissa (maanviljelijä, satamatyöläinen, rakennusmestari)
- äiti oli tullut Kuusankoskelta Helsinkiin myyjäksi, sittemmin
Kansallisteatterin kahvilatyöntekijäksi. Pariskunnalle syntyi kaksi
poikaa - Kari ( 1945-1996) ja Matti -  ja eräänlainen tragedia oli
tietenkin se, että nämä molemmat lapsensa vanhemmat joutuivat
hautaamaan kovin varhain. Kari oli isokokoinen ja urheilullinen,
Matti pieni rääpäle, joka sairasteli paljon erityisesti
lapsuudessaan.

Kuten isänsä myös Matti puuhasteli nuoruudessaan monenlaista, kunnes
pääsi neljännellä yrittämällä Teatterikouluun. Teatteri jäi
taka-alalle kun Mika Kaurismäki löysi nuorukaisen suomalaista
elokuvamaailmaa järisyttävän läpimurtoelokuvansa,  Arvottomien (1982)
päärooliin. Sittemmin, Rikoksesta ja rangaistuksesta (1983) lähtien,
ohjaaja Aki Kaurismäki - näyttelijä Matti 'Peltsi' Pellonpää on
liitetty niin tiiviisti yhteen, että monet kriitikot näkevät yhä
Pellonpäässä 'vain' Aki Kaurismäen alter egon. Tämä on liioiteltu
tulkinta - jota Timonenkaan ei allekirjoita - myös siksi, että
Pellonpään huikeaan uraan mahtuu monenlaisia rooleja ja liuta
muitakin tunnettuja ohjaajia kuten vaikkapa Matti Ijäs, Anssi
Mänttäri ja Eero Tuomikoski. Viimeksi mainittu teki Pellonpäästä
unohtumattoman dokumentin Se minun töistäni, joka on eräänlainen
loppusilaus mahtaviin mittoihin ja legendoihin kasvaneelle Peltsi-
boheemimyytille. Pellonpään debyyttirooli tapahtui jo niinkin varhain
kuin Mikko Niskasen Pojissa, mutta kunnolla kuvaan hän tuli vasta
muutamissa Edwin Laineen ohjauksissa 1970-luvulla, joita näyttelijä
ei mielellään muistellut.

Lauri Timosen Pellonpää-kirja perustuu paljolti haastatteluihin,
joita on tehnyt paitsi tekijä, myös näyttelijän hyvin tunteneet
läheiset ihmiset. Ehkä tästä syystä henkilöhistorian tiukin tarina
ajoittuukin kirjan alkupuolelle - vaiheeseen, jolloin 10-vuotias
Pellonpää jo teki kovaa vauhtia lastenohjelmia ja pääsi radioon.
Loppupuolella elämäkerta sitten hiukkasen hajoilee kappaleiksi ja
pateettisiksikin muistelujen pätkiksi mahdollisesti syystä, että
Timonen ei ole halunnut toistaa sitä minkä jo kirjoitti Aki
Kaurismäen elokuvat -analyysiinsa. Tämä ei tarkoita etteikö teos
olisi kauttaaltaan vietävän luettava kirja. Varsinaiseksi
elämäkerraksi Timonen ei ole tekstiään tarkoittanutkaan,  sillä
'peltsimäinen hulvaton henki' on muistelujenkin sisäänrakennettu
ydinajatus.

Pellonpää teki kosolti radio- ja teatterirooleja sekä musiikillista
ilottelua monessakin 'rock'-kokoonpanossa. Teatteri jäi siis aika
varhain, mutta radioäänenä Pellonpää jatkoi kuolemaansa saakka.
Lähiystäviin kuuluivat monet muusikot, Anssi Tikanmäestä Juice
Leskiseen, joiden innoittamana näyttelijä kokosi myös oman
hulvattoman hupiporukkansa nimeltä Peltsix. Pellonpään eri
elämänrooleista Timonen kirjoittaa monipuolisesti ja esimerkiksi
musiikkimaailmasta vahvalla asiantuntemuksella. Muistettavista
radio-ohjelmista mainittakoon vaikka 'vierailut' Radio Cityn
Pullakuskeissa sekä lastenohjelmat, joista kärkiryhmään kuuluvat
Nalle Puh- ja Pekka Töpöhäntä -tulkinnat. Niissä Pellonpää loistaa
yhdessä kenties parhaan ystävänsä, ohjaaja-näyttelijä Kari Väänäsen
kanssa. Meno oli radiostudiossakin melkoista ja purkitus tapahtui
yleisesti yhdellä otolla kuten Aki Kaurismäen elokuvissakin. Ei toki
aina.

Matti Pellonpää oli kaikkien rakastama herrasmies ja täydellinen
professionaali - Tauno Palosta seuraava näyttelijänä.  Hänellä oli
sitä lähikuvan karismaa, mitä ei koulutuksella hankita, vaan vain
vahvistetaan: kamera rakasti ilmeetöntä naamaa, jossa ilmeet näkyivät
kulmakarvan värähdyksenä. Pellonpää oli myös inhimillisyyden,
vilpittömyyden ja toisesta välittämisen ruumiillistuma, jonka omat
heikkoudet jokainen näki ja joita maestro ei pahemmin kätkenyt
Kosmoksessa, Elitessä tai vaikka Cannesin ja Moskovan
elokuvajuhlilla. Hän vietti aitoa boheemielämää, jonka Lauri Timonen
hienosti ja liioittelematta kirjassaan kuvaa - ja sai myös
ansaitsemansa parhaan eurooppalaisen näyttelijän palkinnon juuri
Boheemielämää (1992) -nimisestä Aki Kaurismäen elokuvasta.

Liikkuva elämäntyyli ja päivystäminen kapakassa tuotti lukuisia
legendoja, mutta toi myös ison joukon ystäviä ja puolituttuja. Vain
harvalla on Pellonpäästä mitään kielteistä kerrottavaa: elämänsä
viimeisinä vuosina näyttelijä maksoi velkansa, löysi elämänsä naisen
ja myös vähitellen raitistui. Haaveilipa hän myös
käsikirjoittamisesta ja ohjaamisesta vakavammassakin mielessä.
TV-elokuva Viimeinen ilta (1994) oli oma ohjaus, mutta Pellonpäällä
oli nippu keskeneräisiä aiheita ja ideoita vaikka muille jakaa...

Asunnottomuudella, synnynnäisellä sydänvialla, 'rikkinäisillä mutta
syvillä ihmissuhteilla' oli tietysti hintansakin: aivan liian
varhainen kuolema. Kuvaavaa on, että kun Matti Pellonpään sydän petti
heinäkuussa 1995,  Aki ja Mika Kaurismäki sekä Kari Väänänen hakivat
ystävänsä ruumiin Vaasasta Helsinkiin. Autosaattue pysähtyi Peltsin
toisessa kotikaupungissa, kun arkun äärellä otettiin muistomaljat
Tampereen Pispalan Pulterissa...

 

Jälkikirjoitus

Jokaisella suomalaiselokuvan liepeillä liikkuneella on omat muistonsa
Peltsistä. Minä tapasin hänet ensi kerran Helsingin asemalla 1987.
Juna Moskovan elokuvajuhlille oli juuri nytkähtämässä liikkeelle, kun
asemaravintolasta ryntäsi muovikassimies. Peltsi juoksi ripeästi junan
kiinni ja autoin hänet kevyellä kädenliikkeellä vaunuun. Kiitokseksi
hän avasi muovikassinsa. Siinä oli kossupullo ja vaihtosukat:  'Eikös
tämä ole viikon reissu, häh? Herrasmies vaihtaa siinä välissä
aluskerran...' 
 
 Moskovassa vaihdoimme kossun vodkaan, mutta teimme toki
tiimityötäkin. Tehtäväni oli mieluinen: tulkkasin lukuisia
haastatteluja ja  preppasin Varjoja paratiisissa (1985) -tähden
lausumaan Rossija -hotellin elokuvateatterin areenalta venäjäksi
kuuluisaksi tulleen lausahduksen. Sen kuuli myös muutama kymmenen
miljoonaa televisiokatsojaa:

'Suuren venäläisen kirjailijan Maksim Gorkin elämä oli vaikeaa. Niin
on minunkin elämäni...'

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/