[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Yksityinen ja yleinen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sami Liuhto  vapaa kirjoittaja, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kostamo, Eila (toim.): Rakas vanha trubaduuri. George Sandin ja
Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa 1863-1876. Kääntänyt Kostamo, Eila.
WSOY, 2007. 611 sivua.


Yksityinen ja yleinen
---------------------------------------------------------

George Sand ja Gustave Flaubert olivat hyvin erilaisia kirjailijoita,
siksikin on mielenkiintoista lukea heidän kirjeenvaihtoaan.
Ranskalaista kirjallisuutta suomennetaan yhä liian vähän, mutta
onneksi muutamat jaksavat kääntää ranskasta suomeksi.


Viime vuosina suomalaista lukijakuntaa on hemmoteltu. Roskatulvan
seasta on noussut esiin muutamia erinomaisia ranskalaisen
kirjallisuuden suomennoksia, joille voi hyvin antaa vaativan
nimikkeen kulttuuriteko. Yleensä näiden tekojen takaa on löytynyt
niin sanottu pienkustantaja, esimerkiksi Desura, Loki-Kirjat ja
Sammakko, joka ei ehkä enää olekaan pieni vaan keskisuuri. Toinen
erityispiirre näissä suomennoksissa on ollut, että niiden tekijäksi
sekä syvällisen viiteapparaatin ja loppu-/jälkisanan laatijaksi
mainitaan eräs Antti Nylén.

Tällä kertaa suomennoksen ja toimittamisen on tehnyt Eila Kostamo,
joka ennenkin on askarrellut Flaubertin parissa, ja kustantajana itse
WSOY, jonka mainetta Kostamon työ parantaa. 600-sivuiseen niteeseen
sisältyy selvitys lähde-editioista, vaikkei Kostamo mainitsekaan,
paljonko hän kirjeistä on suomentanut. Kirjeissä on Kostamon
selventävät loppunootit, mutta 'elämme parhaassa mahdollisessa
maailmassa' ei viittaa ensisijaisesti Voltaireen vaan Leibniziin,
johon Voltaire viittaa.

George Sand (alkujaan Aurore Dupin) soittaa suomennoskokoelman
ensiviulua jo nimiölehdellä ja sama jatkuu yli kymmensivuisissa
elämäkertatiedoissa ja itse kirjeiden jälkeen jälkisanoissa. Tämä
lienee perusteltua, vaikken laskenutkaan, kumpi suomennoskokoelmassa
kirjoittaa toiselle enemmän. Mutta Sand on näitä 'unohdettuja',
joista tiedetään ehkä nimi ja se että hän oli nainen, ja päälle joku
sanoo 'George Eliot', kun taas Flaubertin tai lähinnä hänen Rouva
Bovarynsa tuntevat lukiopojatkin niin kuin he tuntevat
Oikeusjutunkin, kuten sanoo Kafka vasta-alkajille ja edistyville. Voi
myös sanoa, että Flaubertin vaikutus on ollut suuri, kun taas Sandin
vaikutuksesta on vaikea sanoa mitään. Jälkisanoissaan Kostamo
mainitsee, että Flaubertin ovat omineet muun muassa realistit,
naturalistit, symbolistit, freudilaiset, juonettoman romaanin
kannattajat, avantgardistit ja postmodernistit.

Niteen lopussa on mielenkiintoinen osuus 'Aikalaisia', jota lukiessa
tuli mieleen Antti Nylénin Huysmans-suomennos Vastahankaan, niin
perinpohjaista on tehdä vielä 18-sivuinen katsaus niihin persooniin,
jotka Sandin ja Flaubertin ajassa vaikuttivat. Voidaan hyvin sanoa,
että silloin rakastetaan aihetta. Näitä kyynikkosuomennoksia ja
'-toimituksia' olemmekin jo lukeneet aivan tarpeeksi. Mutta kaksi
huomautusta on silti esitettävä. Ensinnäkin, mitä tapahtui Aurorelle
eli Lololle, Sandin lapsenlapselle, jota Sand alituiseen kirjeissään
kehuu? Aikalaishakemistossa ei mainita edes hänen elinvuosiaan!
Toiseksi, Kostamo lyhentelee nimiä aivan turhaan, vai onko kyseessä
painotekninen pakko, en tiedä. Maxime Du Camp on vuorotellen 'Du
Camp' ja 'Du C.'.

Gustave Flaubert ja George Sand olivat aivan erilaisia kirjailijoita
ja henkilöitä. Voidaan sanoa, että he olivat toistensa vastakohdat.
Heillä oli myös ikäeroa, Sand oli syntynyt 1804 ja Flaubert 1821,
tästä syntyy moniin Sandin kirjeisiin opettavainen sävy, kun taas
Flaubert mankuu Sandille kuin äidilleen, esimerkiksi äidistään, joka
usein oli Flaubertin, poikamiehen, ainut kumppani. Sandilla sen
sijaan oli poika, tämän vaimo ja heidän kaksi tytärtään. Tunnelmat
kahdesta maalaisasunnosta lähetetyissä kirjeissä ovat usein hyvin
erilaiset. 31.elokuuta 1872 Sand kirjoittaa Flaubertille tähän
tapaan: 'Vallitseva intohimoni on kaiken kaikkiaan Aurore. Elämäni on
ripustettu hänen elämäänsä. -- Voi! miten vähän kirjallinen olenkaan!
halveksi minua, mutta rakasta minua yhä. (kursivointi Sandin)'
Flaubertilla ei ollut mitään tällaista, vaikka hän oli paljossa
kasvattanut sisarentytärtään Carolinea, mutta tämä oli jo aikuinen ja
avioitunut.

Mikä Sand oli Flaubertille, sen lisäksi että oli kollega ja aivot
omaava kanssaihminen? Sand tosiaan oli kuin äiti Flaubertille, ehkä
siksikin, ettei Sandista oikein enää ollut rakastajattareksi, vaikka
molemmilla oli ollut intiimisuhteita taiteilijakollegoihinsa.
Flaubertilla oli ollut Louise Colet, Sandilla Alfred de Musset ja
Frédéric Chopin.

Sand kirjoitti romaanin vuodessa ja näytelmiä ehtiessään. Flaubert
puolestaan teki romaanejaan vuositolkulla, etsi ja luki aineistoa
todella paljon, ja hioi lausetta pitkään. Sandin ja Flaubertin
kirjeenvaihdossa pääsemme tutustumaan kolmen Flaubertin romaanin
tekoon. Sydämen oppivuosien ilmestymisen jälkeen Flaubert tilittää 7.
joulukuuta 1869: 'Teidän vanhan trubaduurinne ylitse kävellään
uskomattomalla tavalla. Ihmiset jotka ovat saaneet minulta kirjani
kappaleen arastelevat puhua minulle siitä. Pelosta että he
kompromettoivat itsensä tai säälistä minua kohtaan. -- Theo ei ole
paikalla eikä kukaan (ei kerrassaan kukaan) käy puolustamaan minua.'
Kuvaavasti Flaubert käyttää samaa sanaa 'kompromettoida' neljä päivää
aiemmin lähettämässään kirjeessä. Ja 17. joulukuuta Flaubert sanoo
näin: 'Vakuutan teille, että teidän vanhan trubaduurinne persoonaa
kohtaan tunnetaan vihaa. Se on ilmeistä artikkeleissa. Onneksi en ole
herkkätunteinen mies! (kursivointi Flaubertin)' Flaubertilla oli kova
tarve vakuuttaa, lähinnä itselleen, ettei ole herkkätunteinen mies,
vaikka sitä hän juuri oli. Tietyssä vaiheessaan hän toivoo olevansa
kuollut, sitä hän toistelee yli 60-vuotiaalle kirjeystävälleen, jolle
kuolema oli iän vuoksi ihan konkreettinen vaihtoehto.

Mutta pian Flaubert alkaa tehdä uutta romaania, joka tosin oli vanha
Pyhän Antoniuksen kiusaus, jota hän oli suunnitellut ja kirjoittanut
jo nuoruudessaan. Tulee mieleen Nora Joyce, joka huokaili Odysseuksen
jälkeen, että nyt se on taas alkanut tehdä uutta romaania, vasta kun
edellisestä päästiin. Joka tapauksessa Flaubert taas uppoutuu työhön,
kiertelee ja kaartelee entistä innokkaammin Sandin luona käyntiä ja
Sand alkaakin epäillä, että Flaubertia olisikin parempi nimittää
'erakkomunkiksi' kuin 'vanhaksi trubaduuriksi'.

Mutta Pyhän Antoniuksen kiusaus oli vasta alkua verrattuna romaaniin
'kahdesta ukkelista', joka ilmestyi postuumisti nimellä Bouvard ja
Pécuchet. Aiemmin Flaubert oli keskittynyt vain yhteen asiaan, joka
oli Rouva Bovaryssa maaseutukaupungin väki, Sydämen oppivuosissa
porvarit ja Pyhän Antoniuksen kiusauksissa erakon elämä, mutta
Bouvardissa ja Pécuchetissa Flaubertin tutkimuskohteena oli kaikki
(ja samalla ei-mikään). Ennenkin Flaubertin lukuohjelma oli ollut
valtaisa, nyt se oli valtaisin. Kun Flaubert, toviksi, hylkää
romaanin, Sand vastaa 8. lokakuuta 1875: '-- olet luopunut
työskentelystä aiheen parissa jolla ei olisi ollut menestystä. Tee
jotakin joka on lähempänä maan kamaraa ja sopii kaikille.' Tässä
näkyy jälleen elämän- ja taidekäsitysten erilaisuus, Sandin
seesteisyys verrattuna Flaubertin raivoon eli 'karjuntaan', niin kuin
sitä kirjeissä kutsutaan.

Joulukuun 8. 1874 Sand kirjoittaa Flaubertille: 'Sinä rakastat liikaa
kirjallisuutta, se vielä tappaa sinut mutta sinä et saa tapetuksi
ihmisen tyhmyyttä. Poloinen rakas tyhmyys, minä en sitä vihaa vaan
katson siihen äidillisin silmin. Sillä se on lapsuutta ja kaikki
lapsuus on pyhää.' Sand oli isoäitinsä kasvattama ja isoäidit usein
kasvattavat varsin hellästi, lähin esimerkki löytyy Sandin omasta
isoäitiydestä, mutta Flaubert oli Sartren sanoin 'perheen idiootti'
(tosin oivallisempi suomennos ehkä olisi 'perhehullu'), se poika,
josta ei tullut isänsä työn jatkajaa, lääkäriä. Ehkä olikin onni,
ettei Flaubertilla ollut perillistä, sillä kuka olisi voinut jatkaa
hänen työtään.

Sand oli tasavaltalainen, mutta Flaubert ei tasavaltalaisuudesta
välittänyt ja yleinen äänioikeus oli hänelle kauhistus, niin kuin se
on monille edelleen. 1800-luvun jälkipuoliskon Ranskassa oli
raivokkaita miehiä, jotka eivät voineet sietää moderneja uudistuksia.
Flaubert kuului heihin, samoin Baudelaire, joka kertoi dandyn vain
solvaavan väkijoukkoa, ei muuta. Sitten oli George Sand, raivokkaita
miehiä hieman vanhempi nainen, joka rakasti elämää ja ihmisiä.
Muodostuu hieno kontrasti. Baudelairekin oli yksinäinen ja lapseton,
joutui jopa Belgiaan kärsimystiellään ja merkittävin naissuhde
(äitinsä lisäksi) hänellä oli prostituoituun ('kurtisaaniin'). Van
Goghilla prostituoituja oli enemmänkin, yhdelle hän jopa vei
korvansa, hyvä ettei George Sand joutunut sitä aikaa enää näkemään.

Olisiko liioittelua sanoa, että Sand on 'ajanmukainen' ja Flaubert
'ajaton'? En tiedä. Mutta heidän kirjeenvaihtonsa on sekä ajankuva
että ajattomia aiheita käsittelevä kooste, joka kannattaa lukea,
ellei ole todella kiireistä muuta tekemistä. Myös suomennos on
erinomainen, puhumattakaan tyylikkäästä ulkoasusta, joka sisältää
ranskaa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/