[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: From Russia with Love

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Maiju Wuokko  FM, tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Piskulov, Juri: Näin teimme idänkauppaa. Kääntänyt Seppänen, Esa.
Ajatus Kirjat, 2009. 287 sivua.


>From Russia with Love
---------------------------------------------------------

Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan veteraani ja monitoimimies
muistelee kirjassaan menneitä lämmöllä ja haikeudella.

 


Juri Piskulov toimi 1950-luvun puolivälistä lähtien lukuisissa Suomen
ja länsimaiden kanssa käytyyn kauppaan liittyvissä tehtävissä
Neuvostoliiton ulkomaankauppaministeriössä ja on luonut myös
akateemista uraa samaiseen kaupankäyntiin erikoistuneena tutkijana.
Seurattuaan vuosikymmenien ajan aitiopaikalta suomalaisten ja
neuvostoliittolaisten taloudellista yhteistyötä hän onkin aivan oikea
henkilö kirjaamaan kokemuksensa ylös. Mutta mitä Piskulovin paperille
on sitten päätynyt? Kirja marssittaa lukijan eteen laajan
suomalais-neuvostoliittolaisen henkilökavalkadin, lukuisan määrän
anekdootteja sekä tunteikkaita arvioita maiden välisten suhteiden
menneestä (lue: Kekkosen aikaisesta) ja nykytilasta.

Piskulov kuvailee hyvin myönteisessä sävyssä suomalaisia
yhteistyökumppaneitaan, jotka toimivat ulkoministeriön, kauppa- ja
teollisuusministeriön, ammattiliittojen ja yritysten palveluksessa ja
joista useiden kanssa Piskulov myös ystävystyi. Suurinta huomiota
saavat kirjassa osakseen liike-elämän merkkimiehet Björn Westerlund,
Tankmar Horn, Olavi J. Mattila, Kauko Rastas, Kari Kairamo ja Lauri
Kirves.

Suhteet suomalaisten ja neuvostoliittolaisten välillä syvenivät ja
lämpenivät vähitellen 1950-luvun epäluuloista myöhempien
vuosikymmenten sydämelliseen toveruuteen. Tärkeässä roolissa olivat
erilaiset vapaamuotoiset tilanteet vastaanottojen ja muiden
työtapaamisten lomassa tai 'vielä useammin saunassa', jolloin voitiin
puhua avoimesti, ilman protokollaa, tärkeistä asioista kuten maiden
suhteiden parantamisesta, yhteistyön kehittämisestä, vuorovaikutuksen
välttämättömyydestä - ja elämän tarkoituksesta.

Piskulov kertoo, miten suomalaisten ja neuvostoliittolaisten välille
alkoi 1960-luvulla kehittyä omanlaisensa kauppasuhteiden kulttuuri.
Vielä 1950-luvulla tyydyttiin saunomaan yhdessä ja istumaan
Kalastajatorpalla vodkan ja silakkalaatikon ääressä, mutta
seuraavalla vuosikymmenellä tavattiin paremman tutustumisen myötä jo
monipuolisemmissa yhteisriennoissa, kuten teatterissa tai
muotinäytöksissä. Alettiin myös laulaa yhdessä venäläisiä ja
suomalaisia lauluja, ja 'hypeltiin letkajenkkaa tai keinuttiin
rullaatirullaatia pöydän ääressä'. Laajalle maiden talouspiireihin
levisi traditio, että sopimuksen solmimisen ja aterian jälkeen piti
esittää lauluja tai pitää konsertti, joita kutsuttiin 'liitteeksi
numero 13'. Piskulovin mukaan tällainen omalaatuinen
liiketoimintakulttuuri lujitti luottamuksen ilmapiiriä, ja hän pitää
valitettavana, että perinteet on nyttemmin unohdettu.

Läheisten, henkilökohtaisten suhteiden luomisessa yksi suomalainen
oli tietysti ylitse muiden: presidentti Urho Kekkonen. Piskulov ei
säästele ylisanoja kuvaillessaan hänen merkitystään
suomalais-neuvostoliittolaisille suhteille ja kaupankäynnille.
Kekkosen neuvostojohtajiin rakentamia hyviä henkilökohtaisia suhteita
Piskulov pitää maiden välisen luottamuksen ja toimivan yhteistyön
ehdottomina edellytyksinä. Presidentin aikaansaannokseksi Piskulov
lukee myös sen, että taloussuhteet ja niiden kehittäminen
muodostuivat Suomen ja Neuvostoliiton välisten poliittistenkin
suhteiden pääsisällöksi. Juuri Kekkosen dynaamisuus ja aktiivisuus
pitivät Piskulovin mukaan kaupan ja taloudellisen kanssakäymisen
pyörät pyörimässä.

Piskulov ei tunnu näkevän Kekkosessa pienintäkään vikaa, vaan
puolustaa tätä voimakkaasti myöhemmältä kritiikiltä ja syytöksiltä.
Sen sijaan tämän Kekkosen seuraajaa Mauno Koivistoa Piskulov
arvostelee vaisuudesta ja passiivisuudesta idänsuhteiden ja
erityisesti idänkaupan suhteen. Koivistolta puuttui Kekkosen nauttima
auktoriteetti ja luottamus neuvostojohtajien silmissä. Hän omaksui
itänaapuriin matalamman profiilin ja varovaisemman suhtautumisen kuin
edeltäjänsä. Ylimmältä tasolta tulevat kaupallis-taloudelliset
impulssit harvenivat ja heikkenivät, mihin  suomalaiset
liikemiespiirit alkoivat Piskulovin mukaan pian kiinnittää huomiota.

Idänkauppa pyöri vielä 1980-luvulla silkan 'Kekkos-inertian voimalla'
ja nousi tuolloin huippuunsa, mutta tosiasiassa clearing-järjestelmä
oli tulossa tiensä päähän. Neuvostoöljy ei enää riittänyt pitämään
kauppaa pyörimässä, eikä enää myöskään ollut Kekkosta antamassa sille
tekohengitystä. Maiden välisen kaupan ongelmiin olisi Piskulovin
mukaan tarvittu 'epätavanomaisia ratkaisuja Kekkosen hengessä', mutta
tämä henki oli jo auttamatta menetetty.

Samaan aikaan myös Neuvostoliiton sisällä tapahtui suuria
mullistuksia. Valtaan nousi Piskulovin jyrkin sanoin kritisoima
Mihail Gorbatshov, joka nimitti Nikolai Patolitshevin seuraajaksi 
ulkomaankauppaministeriön johtoon Boris Aristovin. Piskulov kertoo
tämän toteuttaneen ministeriössä ilmeisesti Gorbatshovin käskystä
suoranaisen puhdistuksen, jonka uhriksi myös Piskulov joutui. Ei
olekaan ihme, että kirjoittaja suhtautuu kylmästi ja jopa
katkeruudella Gorbatshoviin ja tämän apulaisiin.

Piskulov on selvästi vanhan koulukunnan mies, joka kunnioittaa
syvästi suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden kultaisten
vuosikymmenten poliitikkoja ja haikailee paluuta tuolloiseen
luottamukselliseen ja läheiseen yhteistoimintaan. Häneltä ei juuri
liikene poikkipuolista sanaa esimerkiksi maiden tuon aikaisista
kauppasuhteista. Lähimmäksi kriittistä arviointia Piskulov tulee
puhuessaan taloussuhteista 'keskinäisenä sekaantumisena', joka sekin
näyttäytyy hänelle lopulta myönteisenä ilmiönä. Presidentti Kekkonen
sekaantui suomalaisten liikemiesten pyynnöstä itänaapurin asioihin
osoittamalla sen taloudessa kehittämistä tai rekonstruktiota vaativia
arkoja paikkoja ja tarjoamalla sitten suomalaisyritysten apua niiden
paikkaamiseen. Hyötyjiä olivat suomalaisten lisäksi myös
neuvostoliittolaiset, sillä tällä tavoin saatiin aikaan 'jotakin
uutta, kokonaisuutena ottaen hyödyllistä, jota aiemmin ei ollut
ollenkaan suunniteltu'.

Piskulov ei tietenkään voi sivuuttaa ikuisuusongelmia kaupan
epätasapainossa. Yhtäältä oli kyse siitä, että neuvostovienti Suomeen
oli hyvin raaka-ainevoittoista, eikä tuotevalikoiman monipuolistaminen
ottanut pyrkimyksistä huolimatta onnistuakseen. Toisaalta mailla oli
toisinaan vaikeuksia toimittaa riittävästi tuotteita vastineeksi
ostoistaan. Ensimmäinen ja toinen öljykriisi (1973 ja 1979) nostivat
jyrkästi neuvostoöljyn hintaa, ja Suomen piti vastata hinnannousuun
viemällä itään valtavat määrät uusia tuotteita. Piskulov kertoo
tuolloisen vitsin, jossa kysytään, mitä masokismi on. Vastaus:
masokismissa korkeita öljynhintoja valittelevat suomalaiset haluavat,
että  hinnat nousisivat vielä korkeammiksi. Vakavammaksi tilanne kävi
1980-luvun kuluessa, kun öljyn maailmanmarkkinahinta laski eikä
Neuvostoliitto enää kyennyt suorittamaan velkojaan Suomelle.
Velkaantuminen sai rakenteellisen luonteen, ja ainoa ratkaisu oli
molemmille osapuolille epämieluisa suomalaisviennin supistaminen,
mistä monet idänkaupan varaan laskeneet Suomen teollisuudenalat
joutuivat kärsimään.

Vanhaan koulukuntaan kuulumisesta kielii teoksessa myös moni muu asia
kuin kritiikittömyys presidentti Kekkosta, idänkauppaa ja muita
vastaavia aikansa ilmiöitä kohtaan. Piskulov puhuu itsekin
neuvostoaikakauden perinnöstä, ja tämä perintö todella kuultaa läpi
muistelmien sisällöstä ja sanavalinnoista. Tämän tästä lukija törmää
aikamoisen neuvostohenkiseen liturgiaan, kuten puheeseen
'keskinäisesti edullisesta yhteistyöstä'. Huvittamaan jäävät myös
sellaiset termit kuten 'Kekkos-energia', jota Piskulov
peräänkuuluttaa myös Suomen ja Venäjän nykyisiin suhteisiin.

Muotoiluja perustavanlaatuisempi ongelma on tekstin perusasenne.
Piskulov haikailee häpeilemättä vanhoja aikoja, jolloin kaikki -
suomalaisten liikemiesten rehellisyyttä myöten - oli paremmin.
Neuvostoliiton ja idänkaupan romahduksella vaikuttaa hänestä olleen
vain kielteisiä seurauksia, eikä hän näe Suomen ja Venäjän suhteiden
nykytilassa mitään hyvää. Kun menneitä ei puolestaan oikeastaan
lainkaan kritisoida, jää teos valitettavan yksipuolisen ja
asenteellisen tuntuiseksi, sillä lukijan on vaikea pitää Suomen ja
Neuvostoliiton ammoisia suhteita yhtä autuaina kuin Piskulov ne
näkee. Analyyttisyyttä, kriittisyyttä ja tuoreita näkökulmia jää
kaipaamaan lisää. Tällaisenaan Kun teimme idänkauppaa uhkaa jäädä
ikääntyvän miehen muisteluiksi ja haikailuksi kadonneen ajan perään.

Tämänkaltaisissa muistelmateoksissa miinusta tulee usein
lähdeviitteiden puutteesta. Niin myös Piskulovilla, joka tosin kertoo
aivan kirjan alussa käyttäneensä lähdemateriaalina ainoastaan omia
aineistojaan ja muistiinpanojaan. Hän myös muistuttaa, etteivät
viralliset dokumentit ja pöytäkirjat anna tapahtumista täysin oikeaa
kuvaa, ja on tässä luonnollisesti oikeassa. Voi sitä paitsi olla,
että venäläisarkistoihin ohjaavista lähdeviitteistä olisi lukijalle
vain marginaalista hyötyä, kun otetaan huomioon niiden tunnettu
tutkijaepäystävällisyys. Joka tapauksessa viitteiden täydellinen
puuttuminen pistää silmään ja on luonnollisesti tärkeä
periaatekysymys, joka vaikuttaa myös teoksen hyödynnettävyyteen
tutkimuskäytössä.

Suuren osan teoksen sivumäärästä haukkaavat toisaalta Piskulovin omat
vaikutelmat ja tulkinnat henkilöistä ja tapahtumista, eikä niihin
välttämättä voisikaan liittää lähdeviitteitä. Piskulov kertoo
lukuisia hauskoja anekdootteja idänkaupan merkkimiehistä ja antaa
henkilökuvauksillaan idänsuhteisiin lihaa luiden päälle. Lukijan
silmien eteen marssii laaja kavalkadi niin suomalaisia kuin
neuvostoliittolaisiakin hahmoja, joista Piskulov antaa sekä
positiivisia että negatiivisia arvioita. Hän pyrkii lyhyesti
kuvailemaan kustakin henkilöstä kaikkein oleellisimman, mutta ottaen
huomioon käsiteltyjen hahmojen lukuisuuden suhteessa käytettyyn
sivumäärään on selvää, että kuvaukset jäävät väistämättä melko
pintapuolisiksi tyngiksi. Kaikkein antoisimmillaan ne ovat silloin,
kun kyseessä on joku lukijalle entuudestaan tuttu hahmo, josta
Piskulov kertoo jotakin uutta.

Piskulov kirjoittaa todella sujuvaa tekstiä, jota on helppoa ja
miellyttävää lukea. Sisältö ei ehkä ole niin painokasta kuin olisi
voinut toivoa, mutta viihdyttävää se ainakin monin paikoin on. Näin
teimme idänkauppaa on tervetullut ja tarpeellinen myös siitä syystä,
että suomalais-neuvostoliittolaisesta kaupankäynnistä on kirjoitettu
hämmästyttävän vähän, minkä Piskulov myös itse mainitsee teoksensa
alussa. Tuomas Keskisen Idänkauppa on laajin aiheeseen paneutuva
katsaus, mutta nimenomaan kaupankäyntiin keskittyvää tieteellistä
tutkimusta ei ole tehty, vaikka tilausta epäilemättä olisi.

Lähdeviitteilläkään varustetut käyrät ja tilastot eivät toisaalta
pysty tavoittamaan kaikkein olennaisinta siitä omalaatuisesta
suomalais-neuvostoliittolaisesta maailmankaikkeudesta, jonka
keskiössä oli presidentti Kekkonen ja jonka eri osia sitoivat yhteen
henkilökohtaiset kontaktit. Systeemi nojasi niin vahvasti Urho
Kekkoseen, että hänen mukanaan koko universumin energianlähde sammui,
yhteydet katkesivat ja koko järjestelmä hiljalleen luhistui. Lähimmäs
tätä eriskummallista maailmaa päästään mukana olleiden kokemusten
avulla, joten toivoa sopii, että mahdollisimman moni heistä tarttuisi
Piskulovin tavoin kynään ja raapustaisi ylös omat muistonsa noista
suomalais-neuvostoliittolaisen ystävyyden ja yhteistyön
aurinkoisista, joskin ilmeisen alkoholinkatkuisista päivistä.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/