[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kolmetoista unohdettua kuolemaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Satu Lidman <satu at lidman.fi>
tutkija, FT
------------------------------------------------------

Kolmetoista unohdettua kuolemaa

Keskisarja, Teemu: Suomen ainoa sarjamurhaaja. Juhani Adaminpojan
rikos ja rangaistus. Atena: Jyväskylä 2008. 251 s.

”…mutta meidän tiedossamme ei ole vertaista löytynyt tälle
raatelevaiselle pedolle ihmisen haamussa.” – Suometar 1849.

Väkivalta monissa eri muodoissaan on viime aikoina ollut
ajankohtainen aihe Suomen mediassa. Tämän kirjan vielä ollessa
painossa ammuttiin Kauhajoella, ja arvostelua kirjoittaessani tuli
Jokelan tragediasta kuluneeksi vuosi. Samoihin aikoihin uutiset
toivat eteemme otsikoita myös ns. perhesurmista. Vaikka nämä modernit
tapaukset poikkeavat paljossa menneestä rikollisuudesta, nivoutuvat ne
osaksi maamme rikoshistorian jatkumoa. 

Kirjassaan ”Suomen ainoa sarjamurhaaja” historioitsija, FT Teemu
Keskisarja tarkastelee erään 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla
eläneen väkivaltarikollisen edesottamuksia avaten samalla ikkunan
ajan elinoloihin ja rikosseuraamusjärjestelmään. Tuolloin, kuten yhä
edelleen, selittävät monia väkivalta- ja henkirikoksia alueellinen,
taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus, turhautuminen, ahdistus
sekä päihteet.

Kirja on jaettu neljään päälukuun, jotka selvittävät Juhani
Adaminpojan taustaa, hänen tekemiään henkirikoksia ja niistä
seuranneen oikeusprosessin monia vaiheita. Viimeinen luku,
Pimeäjärkinen kansa, pohtii Juhanin henkilöhahmoa laajemmassa
rangaistushistoriallisessa kontekstissa. Nootitusaparaatti on
toteutettu pääsääntöisesti yhtenä, alalukukohtaisena viiteryppäänä.
Tämä toimii tässä yhteydessä kiitettävästi, sillä alaluvut ovat
kohtuullisen lyhyitä. Kuvaliite sisältää mm. rangaistuskäytäntöjä
kuvaavia aikalaispiirroksia ja surmapaikkojen karttoja.

Mikä on sarjamurhaaja?

Otsikkona ”Suomen ainoa sarjamurhaaja” on pysäyttävä, mutta herättää
kysymyksen siitä, onko nasevuuden tässä annettu muotoilla
todellisuutta? Juhani Adaminpoika kyllä murhasi peräjälkeen
kaksitoista ihmistä, ja luku on ilmeisesti suurempi kuin missään sitä
ennen tai sen jälkeen Suomessa tapahtuneessa surmien ketjussa, mutta
oliko Juhani kuitenkaan sarjamurhaaja sanan varsinaisessa
merkityksessä? 

Sarjamurhaajana pidetään 1970-luvulla syntyneen määritelmän mukaan
henkilöä, joka useiden vuosien mittaan riistää hengen kymmeniltä
ihmisiltä psykopatologisen pakkomielteen ajamana. Juhani ei
kuitenkaan suunnitellut pääosaa teoistaan ennalta, joten oikeastaan
ei tulisi puhua murhista, vaan kuolemantuottamuksista, surmista tai
tapoista. Sitä paitsi kaikki kaksitoista henkirikosta tapahtuivat
vain muutamien viikkojen, siis sarjamurhan kriteereitä ajatellen
hyvin lyhyen ajan sisällä. 

Erikoislääkärin tekemässä mielentilatutkimuksessa Juhanista
todettiin, että tekijällä ei ole älyllisiä häiriöitä, mutta häneltä
puuttuu uskonnollinen, moraalinen ja siveellinen ymmärrys. Tämän
lääkäri katsoi johtuvan ”erittäin arvottomasta kasvatuksesta”, jonka
seurauksena Juhani ei kyennyt erottamaan toisistaan hyvää ja pahaa.
Tämä ominaisuus yhdistetään edelleenkin valtaosaan raa’an väkivallan
tekijöistä. Juhanilla ei toisaalta näytä olleen seksuaalisia traumoja
tai pakkomielteitä, kuten monilla nykypäivän sarjamurhaajilla. 

Kaiken kaikkiaan sarjamurhaajamääritelmä ei sovi Juhani Adaminpoikaan
kovin hyvin. Hänen aikalaisensa eivät tunteneet termiä ollenkaan, vaan
puhuivat mm. himomurhaajasta. Keskisarjan arvion mukaan nykylehdistö
kuitenkin käyttäisi vastaavasta rikollisesta nimitystä sarjamurhaaja.
Oli miten oli, ei terminologisen epätarkkuuden kannata antaa pilata
lukukokemusta, sillä kirja itsessään on mielenkiintoinen kuvaus
eräästä rikoshistoriamme episodista, joka verisistä
yksityiskohdistaan ja yllättävistä käänteistään huolimatta on
painunut unohduksiin.

Sen sijaan, että kirjoittaja antaumuksella ja laajasti kuvaa Ruotsin
vallan aikaista oikeusjärjestelmää ja aikalaiskeskustelua
kuolemanrangaistuksen sekä kidutuksen oikeutuksesta, olisi hän
kuitenkin voinut avata enemmän sarjamurhaajien maailmaa. Lukija jää
kaipaamaan syvällisempää vertailuaineistoa muiden maiden vastaaviin
rikoksiin 1800-luvulla, sitä ennen ja sen jälkeen. Millaisia olivat
teot, tekijät ja rangaistukset, entä yhteisön reaktiot? 

Yleisesti tunnettuja sarjamurhaajia ovat mm. 1920-luvun Hannoverissa
yli kaksikymmentä koditonta poikaa puremalla surmannut saksalainen
Fritz Haarmann sekä Yhdysvalloissa 1970–1990-luvuilla kymmeniä nuoria
naisia eri tavoin surmannut Ted Bundy, nuoria miehiä ja poikia
paloitellut Jeffrey Dahmer sekä nuoria miehiä ja poikia raiskannut ja
murhannut John Wayne Gacy. Heitä yhdistivät ainakin traumaattinen
lapsuus, surmatöiden suunnitelmallisuus ja toistuvuus pitkällä
aikavälillä sekä niistä saatu seksuaalinen tyydytys. 1880-luvun
Lontoossa prostituoituja murhannutta ”Viiltäjä-Jackia” ei koskaan
saatu kiinni ja koko hänen henkilönsä todenperäisyys jäi
selvittämättä.

Viinanhuuruinen surmien ketju

Juhani Adaminpoika syntyi köyhään maalaissukuun, rengin ja piian
pojaksi vuonna 1826 Hollollassa. Hänen lapsuuttaan leimasi
pysyvyyden, turvan ja huolenpidon puute. Pian pojan synnyttyä isä
jätti perheen ja teki ilmeisesti itsemurhan. Äiti tuomittiin
myöhemmin salavuoteudesta kirkolliseen häpeärangaistukseen. Juhani
kasvoi ensin leväperäisiksi moitittujen isovanhempien, sitten
väkivaltaisen isäpuolen hoteissa. 14-vuotiaana hän lähti maailmalle,
mutta onnistui hankkimaan elantonsa vain vaivoin kerjäämällä ja
epäonnistuneissa renginpesteissä. 

Viimeaikainen, väkivallan syitä pohtiva keskustelu korostaa
turvallisten aikuiskontaktien ja puheyhteyden merkitystä riskinuorten
kehityksessä. Näiden puute oli Juhanin elämässä ilmeinen, mutta toki
1800-luvun yhteiskunta oli köyhien maalaisnuorten kasvuympäristönä
myös varsin erilainen kuin nykyinen peruskoulujärjestelmämme. 

Juhanin rikosura alkoi näpistelyillä ja varkauksilla, joista seurasi
häpeärangaistus, raipaniskuja ja passitus Kronoborgin työ- ja
ojennuslaitokseen Hämeenlinnan kupeeseen. Mielenkiintoinen on
Keskisarjan huomio, että työlaitoksen olot olivat kurjat, mutta eivät
paljon pahemmat kuin köyhällä kansalla muutoin; huono ruoka, ahtaus,
syöpäläiset ja raskas työ olivat todellisuutta myös laitoksen muurien
ulkopuolella.

Kuten tämän päivän vankiloissa, tarttuivat myös tuolloin rikollisten
tavat ja asenteet, ja työlaitoksesta vapauduttuaan Juhani ajautui
”vääriin piireihin”. Tappamisen lisäksi Juhani rikostovereineen
ryösti mm. henkilöpapereita, saappaita, työkaluja ja hevosia, jotka
he möivät yösijaa ja viinaa vastaan. Yleisesti ottaen riskit olivat
suuret, mutta saalis pieni, ja paloviinaa nautittiin sekä ennen että
jälkeen rikosten. 

Keskisarjan kirjan valossa Juhani Adaminpoika vaikuttaa mieheltä,
joka oli kykenemätön hallitsemaan suuttumustaan ja jolta puuttui
elämän kunnioitus; millään ei ollut mitään väliä. Hänellä ei ollut
kiinteää paikkaa missään yhteisössä, suhteet perheeseen olivat
katkenneet jo nuorella iällä ja hän käytti holtittomasti alkoholia.
Murhamieheksi Juhani ilmeisesti kuitenkin ajautui vahingossa
reagoidessaan vastoinkäymisiin äärimmäisellä väkivallalla.
Ensimmäisen surman jälkeen kynnys tappaa madaltui, tapahtumat
kuljettivat toisiaan ja epätoivoinen nuori mies löysi itsensä yhä
uudelleen samasta pattitilanteesta.

Vaikka Juhanin tekemien henkirikosten perimmäiset motiivit jäävätkin
epäselviksi, ei julkisuudentavoittelu kuulune niiden joukkoon.
Jäätyään kiinni Juhanista kuitenkin tuli hetkessä tunnettu henkilö,
mutta vain hetkeksi. Sanomalehdet kautta maan kuvailivat vuolaasti
kahtatoista raakaa surmaa ja painettuja oikeudenkäyntipöytäkirjoja
myytiin kirjakaupoissa, mutta vapaa kirjoittelu törmäsi pian
sensuuriasetuksiin. 

Oikeudenkäynti ja tuomiot

Koska rikokset olivat tapahtuneet sekä Turun että Viipurin
hovioikeuksien alueilla, käytiin myös oikeutta näillä paikoilla.
Uteliaat tungeksivat avoimiin oikeudenistuntoihin tai halusivat
ainakin nähdä kahlevangin, kun tätä kuljetettiin istunnosta toiseen.
Näin Juhanin kohtalo toimi myös varoittavana esimerkkinä, jonka
tarkoitus oli pelottaa kansa pysymään kaidalla polulla.

Kaikki monipolvisen tapahtumaketjun yksityiskohdat tutkittiin ja
todistettiin tarkkaan, vaikka Juhanin syyllisyys oli alusta asti
selvä. Pöytäkirjamateriaalia syntyi kasoittain ja prosessi kesti
yhteensä puolitoista vuotta. Viimein hovioikeus luki syytteet
seuraavista teoista: murha, tappo, murhayritys, törkeä ryöstö,
murhapoltto sekä maantien ja kodin rauhan rikkominen. 

Rangaistukseksi määrättiin oikean käden katkaiseminen, mestaus ja
teilaus. Menetelmät olivat jäänteitä keskiaikaisesta perinteestä,
jolloin lain sallimia ja tuomioissa mainittuja ankaria rangaistuksia
ei myöskään aina pantu käytännössä toteen. Suomessa oli nimittäin
vuodesta 1826 ollut tapana, että kuolemantuomio voitiin kyllä
julistaa, mutta eduskunnan oikeusosastolla se poikkeuksetta lieventyi
karkotukseksi Siperian kaivoksiin. Pidän tärkeänä ja hyvänä, että
kirjoittaja jatkuvasti korostaa tätä oikeusnormien ja rangaistusten
toimeenpanon, siis teorian ja käytännön eroa.

Ilmeisesti kaikki Juhani Adaminpojan oikeustapausta seuranneet, myös
syytetty itse, uskoivat, että hovioikeuden tuomio oli pelkkää
sanahelinää. Normaalista poiketen suuriruhtinas Nikolai I antoi tällä
kertaa kuitenkin seuraavan käskyn: ”Ei lievennystä, mutta ei myöskään
toimeenpanoa”. Äidinmurhan paikkakunnalla, Heinolassa järjestettiin
valeteloitus keisarin käskystä. Juhani ei näyttänyt tuntevan
katumusta eikä sykähdyttänyt yleisöä dramaattisilla viimeisillä
sanoilla, vaan kumartui vastustelematta pölkylle. 

Kun pyöveli sitten pysäytti kirveensä ilmaan, suhtautui tuomittu myös
tähän käänteeseen tyynesti. Harvinaista teloitusrituaalia seuraamaan
tullut, pettynyt kansa ”murisi” protestiksi, mutta mellakkaa ei
syntynyt. Valeteloituksen jälkeen seurasi elinikäinen vankeus
erikoissellissä Viaporissa. Sellin halkaisija oli vain reilut kaksi
metriä ja ohikulkijat näkivät sinne sisään. Juhani Adaminpoika vietti
puolitoista vuotta kahlittuna tuohon koppiin, kunnes hänestä vankeuden
seurauksena tuli tämän surullisen episodin kolmastoista ruumis. 

Keskisarja huomauttaa, että kuolemanrangaistuksen lakkauttaminen
tapahtui Suomessa kansainvälisesti katsoen varhain, vaikka
poliittinen järjestelmämme oli Euroopan jälkijättöisempiä. 1800-luvun
puolivälin Suomessa siitä oli jo tullut ”vanhanaikainen” ja mm.
Hämeenlinnan perinteikäs Pyövelinmäki oli muuttunut ”leppoisaksi
puistoksi”. 1860-luvulta alkaen väistyivät myös ruoskiminen ja
vankeus vedellä ja leivällä sakkojen ja sellivankiloiden tieltä.
Vuoden 1889 rikoslaki jätti historiaan häpeärangaistukset, kuten
häpeäpenkit kirkoissa, tosin esimerkiksi Helsingissä häpeäpaalu
seisoi paikallaan aina vuoteen 1908 saakka. 

Kuolemanrangaistusta ja ruumiinrangaistuksia koskeva
aikalaiskeskustelu puoltaa paikkaansa tässä kirjassa. Näitä ajatuksia
on kuitenkin siroteltu liian laveasti ja moneen paikkaan; olisi ollut
parempi tiivistää se yhteen lukuun, sillä lopputulos on nyt hieman
sekava. Keskustelu kuolemanrangaistuksen ”poistamisesta” on hämäävää,
sillä laissa tämän mahdollisuus säilyi rauhan ajan rikoksista aina
vuoteen 1949 ja vasta vuonna 1972 se poistettiin
rangaistusjärjestelmästämme kokonaan. Tsaarinajan Suomessa ei siis
poistettu kuolemanrangaistusta, mutta lievennyskäytäntö piti huolen
siitä, ettei teloituksia nähty. 

Väkivahva väkivalta

Teemu Keskisarjan kirjasta lukija oppii mm. Ruotsin valtakunnan
lakien ja rangaistuskäytännön kehityksestä keskiajalta esiteolliselle
kaudelle sekä mielenkiintoisia yksityiskohtia 1800-luvun suomalaisesta
oikeuskäytännöstä. On esimerkiksi hämmästyttävää ajatella, että
vankeinkuljetus voitiin vielä Juhani Adaminpojan rikosten aikaan
huutokaupata vähiten pyytävälle henkilölle. Mielenkiintoista on myös
ns. hyyssaajien kuvaus. He olivat laillisuuden rajamailla eläviä
henkilöitä, jotka maksua vastaan antoivat yösijan vaikka
murhamiehille.

On eettisesti perusteltua, että tämäntyyppinen kirja huomioi myös
viimeaikaiset väkivaltauutiset. Keskisarja pohtiikin, miksi Suomessa
oli tuolloin ja miksi meillä yhä on paljon väkivaltaa. Hän ei usko
väkivaltaisiin geeneihin ja pitää ”heimo-ominaisuuksia” ja
”kansanluonnetta” vanhanaikaisina selityksinä. Kyse on pikemminkin
kulttuurista, ympäristöllisten ja taloudellisten tekijöiden summasta.
Tätä ajatusta tukevat myös nykyiset tilastot, joiden mukaan väkivaltaa
on eniten Itä-Suomessa ja pohjoisen syrjäseuduilla.

Juhani Adaminpoika on maamme historiassa varmasti ainutlaatuinen sekä
rikoksensa että rangaistuksensa vuoksi, mutta Keskisarjan mielestä
hänen edesottamuksistaan puuttuu silti varsinainen jännitys ja
karisma. Kyseessä on pikemminkin se tavallinen tarina: humalapäissä
heiluminen, joka riistäytyy käsistä suunnittelemattomana väkivaltana.
Kirjoittaja selittää tällä Juhanin rikosten jäämisen mm. Rannanjärven
ja Isotalon legendojen varjoon. Toinen, vähintäänkin yhtä vakuuttava
selitys piillee viranomaissensuurissa, joka vaiensi faktan ja fiktion
julkaisemisen kun teot ja niiden muistijälki vielä olivat tuoreita. 

Kirjan lehdillä Juhanin monivaiheinen tarina etenee kronologisesti ja
loogisesti. Vaikka emme tietenkään pääse murhaajan mielen sisään, on
silti uskomatonta, että historioitsija voi rekonstruoida tapahtumien
kulun näin yksityiskohtaisesti. Tästä on kiittäminen paitsi hyvää
tutkimustyötä, myös pöytäkirjamateriaalin runsautta. 

Keskisarjan kirjoitustyyli on kepeä ja elävä, väliin hieman
sarkastinen. Tietty määrä hirtehishuumoriakin voitaneen aiheen
vakavuudesta huolimatta sallia, onhan tarkoituksena ensisijaisesti
tarjota lukuelämys, ei lisätä ahdistusta. Väkivalta eri
ilmenemismuodoissaan kiinnostaa laajaa lukijakuntaa. Kirjaa lukiessa
ei kuitenkaan voi olla ajattelematta, miten tyynnyttävää
historiallinen etäisyys näiden ikävien tapahtumien ja oman itsen
välissä voi olla. Ehkä tulevaisuuden historioitsija kirjoittaa
aikanaan samaan tyyliin 2000-luvun kouluammunnoista tai
perhesurmista.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php