[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Valokuva tekijöiden ja teorioiden välimaastossa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Minna Ijäs  tutkija, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Elo, Mika (toim.): Toisaalta tässä. Valokuva teoksena ja
tutkimuksena. Taideteollinen korkeakoulu ja Kuvataideakatemia, 2007.
190 sivua.


Valokuva tekijöiden ja teorioiden välimaastossa
---------------------------------------------------------

Toisaalta tässä -julkaisu osallistuu keskusteluun kuvataiteen ja
tutkimuksen suhteesta. Teos korostaa taiteilijatutkijan kaksoisroolia
tekijänä ja oman tuotantonsa reflektoijana. Valokuvan ominaisluonnetta
pohditaan toisaalta kuvan tekemisen kautta ja toisaalta teorioiden
avulla.


Toisaalta tässä. Valokuva teoksena ja tutkimuksena -kirja on koottu
yhdessä samannimisen näyttelyn (2007) kanssa ja on Valokuvataiteen ja
-teorian tutkimushankkeen (2005-2008) julkaisu. Teos koostuu sekä
teoreettisiin lähtökohtiin (Mika Elo ja Harri Laakso) että kuvan
tekemisen ja tutkimuksen yhdistämiseen (Pertti Kekarainen, Marjaana
Kella ja Heli Rekula) perustuvista artikkeleista. Tekijät toimivat
Taideteollisessa korkeakoulussa ja Kuvataideakatemiassa. Kuten Mika
Elo alussa toteaa, näiden kahden taidekorkeakoulun tohtorin opinnot
poikkeavat toisistaan. Taideteollisen korkeakoulun tutkimuksellinen
osuus on aina pakollinen, toisin kuin produktio-osuus. Taideteollisen
tutkimuksellista osuutta arvioidaan Elon mukaan perinteisin
akateemisin kriteerein, kun taas Kuvataiteen tohtorin teoreettinen
osuus ei välttämättä ole edes muodoltaan kirjallinen. Taiteen tohtori
-nimike pitää sisällään siten hyvinkin erilaisia tutkintoja. Oma
näkökulmani tulee perinteisen tiedeyliopiston puolelta, ja arvioinkin
kirjan antia taiteen yliopistollisesta tutkimuksesta ponnistavan
valokuvantutkijan positiosta käsin.

Kuvataiteilija Pertti Kekarainen sanallistaa tekstissään kuvien
tekemistä. Hän nostaa esiin valokuvan suhteen tilaan ja jaottelee
valokuvan tämän suhteen perusteella kahdeksi: aktiivisesti
ympäristöönsä suhtautuvaksi tilaan avautuvaksi valokuvaksi ja tilaan
passiivisesti suhtautuvaksi sulkeutuvaksi valokuvaksi. Kekaraisen
mukaan aktiivinen tilasuhde syntyy esimerkiksi silloin, kun kuvan
kokija pääsee mukaan kuvan ja tilan dialogiin. Tämä tapahtuu
Kekaraisen mukaan esimerkiksi luonnollisella mittakaavalla, joka
lisää kolmiulotteisuuden kokemusta. Tällöin kuvat näyttäisivätkin
avaavan eräänlaisen kuvitteellisen tilan, joka laajentaa tai syventää
aktuaalista kokemusta näyttelytilassa. Kekarainen toteaa eräästä
teoksestaan puhuessaan, kuinka jotakin kuvan tekemiseen liittyvää
ratkaisua on vaikea analysoida sanallisesti, eikä tällä elementillä
ole siksi tässä mielessä 'sisältöä'. Näin varmasti onkin. Kuvan
sanallistamisessa menetetään aina jotakin ja samanaikaisesti tuodaan
siihen jotakin lisää, kuten moni kuvantutkija on todennut.
Sanallistaminen, kuvista kirjoittaminen, onkin mielestäni vaikea ja
kiehtova laji. Kuvaa voi lähestyä monella eri tavalla ja näkökulmien
sekä teorioiden on tarkoitus parhaimmillaan auttaa tässä
lähestymisessä.

Valokuvaaja Marjaana Kella pohtii kuvan eri puolia; mielikuvan ja
sanallistetun kuvan suhdetta konkreettiseen kuvaan sekä näiden
kaikkien häilyvää rajaa muun muassa Jean-Luc Nancyn ja Martin
Heideggerin avulla. Kellan mukaan merkitysten luetteloiminen ei
kesytä määrittelyjä pakenevaa kuvaa, mutta kirjoittaa kuitenkin
sanojen osallistuvan kuvan tekemiseen. Hän toteaakin Mika Eloon
viitaten kuvan syntyvän medioiden välissä. Valokuvaaminen on Kellalle
asettumista suhteeseen kohteen kanssa. Kellan mukaan kuva ei tunnu
asettuvan kategorioihin; kuvaaja etsii kuvalle kulman, koska ei voi
saada kaikkea yhtä aikaa. Toisaalta kuva muodostuu vasta kuvittelussa
- kuva rakennetaan mielessä kokonaiseksi, koska satunnaisia
vaikutelmia emme helposti siedä. Kellalle kuvat eivät asetu aisoihin;
kuvaajakin osallistuu kuvatessaan alituiseen muutokseen, vaikka
kuvittelee pysäyttävänsä ajan. Myös tutkimus on jatkuvassa
liikkeessä. Kun valokuvantutkijana tunnun lähentyväni kohdettani,
kuva samalla karkaa jo uusiin yhteyksiin. Tilapäisiin kategorioihin
asettaminen voikin siksi olla hyödyllinen työväline; kuva on hetkeksi
napattu perhoshaaviin, jolloin siitä ehtii kirjoittamaan. Sitten kuva
on laskettava uudelleen lepattelemaan.

Taiteen tohtori Harri Laakso ottaa artikkelissaan lähtökohdaksi
Roland Barthesin pohdinnan valokuvan ja rakkauden yhteyksistä: '[- -]
ainoastaan rakkaus, äärimmäinen rakkaus, voisi pyyhkiä pois kuvan
taakan'. Laakso näkee rakkauden ja seikkailun, johon Barthes myös
viittaa, olevan tärkeää valokuvataiteen ja valokuvantutkimuksen
välistä suhdetta määritettäessä. Tässä keskeisenä ovat neljä yhteen
kietoutunutta aluetta: valokuvallisuus, teoksellisuus,
tapahtumallisuus ja yhteisöllisyys.

Valokuvallisuus liittyy Laaksolla Rosalind Kraussin käyttämässä
mielessä valokuvan sisäisen ominaisluonteen tunnistamiseen; valokuva
on valokuvallisuutena osallisena monessa eri mediassa ja
taidemuodossa. Teoksellisuuden yhteydessä Laakso viittaa Maurice
BlanchotŽn 'toimettomuuteen'. Teoksellisuus ei siis kerro Laakson
mukaan pelkästään siitä, että valokuva on tekemisen seuraus - teko
tai tuote - vaan ehkä ennemmin siitä, kuinka teos ollakseen teos
vaatii välttämättömän uhrauksen; rakkauteen perustuvan halun nähdä
jokin nimeämättömänä ja tavoittamattomana. Teoksellisuus tuntuu siten
viittaavan taiteena olemiseen tai taiteeksi tulemiseen. Myös
tapahtumallisuus ja yhteisöllisyys määrittyvät Laakson tekstissä
valokuvaan jo olemassa olevasti. Esimerkiksi yhteisöllisyys ei
tarkoita yksilöiden välisen kommunikaation muotoja, vaan
yhteisöllisyyden tai jaetun kokemuksen oletus on jo kirjoittautunut
valokuvaan sisälle. Laakson artikkelin otsikko 'Eriaikaisuuden
samanaikaisuudesta' viittaa Maurice BlanchotŽn ja myös Roland
BarthesŽn kautta siihen, miten valokuvaan on upotettu monta aikaa ja
monta paikkaa. Laakso päätyy artikkelissaan BlanchotŽn johdattamana
museoiden kautta kääntämiseen ja tutkimiseen. Niin kuin kääntämisessä
kielestä toiseen myös tutkivalle taiteilijalle on tärkeää tunnistaa
ele kohti toista.

Kuvataiteilija Heli Rekula pohtii kirjoituksessaan teemoja, joihin
hän kertoo taiteellisessa työskentelyssään jatkuvasta palaavansa. Hän
toteaa selkeästi kuinka, taiteellinen työ ja taiteellinen tutkimus
ovat hänelle aiheiden eteenpäin viemistä seuraavan teon (tai kuvan)
avulla. Näin lienee monesti myös 'muun' tutkimuksen laita. Tutkimus
etenee pala palalta, kun ideoita tai ajatuksia työstetään aina
eteenpäin jonkin tekstin, esitelmän, keskustelun, kuvion tai muun
'muokkauksen' avulla. Rekula kirjoittaa omista teoksistaan sekä
kuvaajan ja katsojan että mallin ja kokijan asemista. Hän analysoi
kiinnostavasti Fat-teosta Barthesin studium ja punctum-käsitteiden
avulla; teoksessa punctum on itse kuva kokonaisuudessaan, ei mikään
yksityiskohta.

Taiteen tohtori Mika Elo tarkastelee artikkelissaan 'Valokuvan kieli
käännöstehtävänä' kielen mediaalisuutta Walter Benjaminin tekstien
avulla. Elo asettaa haasteekseen pohtia missä mielessä valokuvaus on
kieltä ja miten tätä kieltä voidaan kääntää, eli miten kirjoittaa.
Elon mukaan Benjamin pohtii kieltä kaikkea kokemusta määrittävänä
tekijänä. Huomioitavaa kuitenkin on, että 'kielellinen' määrittyy
Benjaminille laajassa mielessä: myös esimerkiksi tekniikalla,
musiikilla ja uskonnolla on oma kielensä. Kieli on Benjaminille Elon
mukaan merkityksen muodostumista edeltävää, eikä valokuvan kieli ole
siksi palautettavissa valokuvan teknologiaan tai
merkityksenmuodostumisprosesseihin; Benjamin haastaakin ajattelemaan
medioiden teknologiaa ja metafysiikkaa rintarinnan. Olemusajattelun
tai 'essentialismin' välttämiseksi on valokuvan käännöstyössä Elon
mukaan välineen erityisyys ymmärrettävä erottavaksi tekijäksi; se
jäsentää sitä miten medium eroaa muista mediumeista, mutta samalla
korostaa sisäistä heterogeenisyyttään. Toisaalta, teknologisen
mediakäsityksen välttämiseksi on tarkasteltava mediumin aktuaalisia
ja virtuaalisia artikulaatiotasoja rinnakkain. Valokuvausta olisi
siis tarkasteltava teknologian ja kuvametafysiikan kiasmana. Elo
ilmaisee tämän mielestäni hyvin seuraavasti: 'Merkityksen tai
sisällön sijaan kääntäjän tähtäimessä on se, mikä runona on runoiltu
- tai kuvan ollessa kyseessä: kuvana kuvattu.' Mika Elon teksti
jatkaa hänen väitöskirjansa 'Valokuvan medium' mediateoreettista
pohdintaa. Artikkeli auttaa ymmärtämään valokuvaa erityisenä kielenä,
joka vaatii myös tutkimukselta paljon.

Kokonaisuudessaan kirjan artikkelien lähtökohdat ovat toisaalta
samankaltaisia ja toisaalta erilaisia. Samankaltaisuutta
lähtökohdissa näen siinä, että kaikki artikkelit jollakin tavoin
tarkastelevat valokuvan erityisluonnetta. On kuitenkin selvää, että
kirjan artikkelit liikkuvat teoreettisesti eri tasoilla, koska
kirjoittamisen päämäärät eroavat. Toisaalla keskeisessä asemassa on
valokuvan tekemisen analyysi ja toisaalla teoreettinen kehittäminen.
Kirjasta on kiinnostavaa lukea myös tekijöiden kirjoitusta omista
teoksistaan ja teosten synnystä. Teorialla voi olla antinsa valokuvan
tekemisessä tai siitä kirjoittamisessa, ja päinvastoin, tekemisen
analyysien avulla valokuvan välineluonne ja teosten prosessuaalisuus
voidaan huomioida tutkimuksessa monipuolisemmin.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/