[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Väkevä kuva kuolemasta - ja elämästä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Irene Vehanen  FM, Rauma
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Mollberg, Eira: Molle, isäni. Otava, 2008. 240 sivua.


Väkevä kuva kuolemasta - ja elämästä
---------------------------------------------------------

Näinä aikoina kun jumalan nimi on yhä useammin Minä, Eira Mollbergin
kirjoittaman kirjan Molle, isäni lukeminen tuntuu hyvältä. On
harvinaista lukijanakin kokea tulevansa huomioonotetuksi tällä
tavalla. Mollbergin kirja on niitä, joiden edessä lukija hiljenee
kuuntelemaan. Eira Mollberg kertoo, kuinka elokuvaa tehtäessä asioita
katsotaan keskittyneen tarkkaavaisesti ja kaikki taltioiden. Samalla
tavalla Mollberg on halunnut elämässään antaa tilaa ymmärtämiselle.
'Tehtäväni ei ole soimata tai syyllistää vaan tajuta. Ja antaa
loputtomasti anteeksi.' Minkäänlaisesta hymistelystä ei ole kysymys,
vaan sellaisesta rehellisyydestä ja paljaudesta, missä yksikään kivi
ei ole jäänyt kääntämättä. Tästä on syntynyt rauha ja tyyneys, uskon
eläminen todeksi.


Eira Mollberg on sitä mieltä, että maailman pelastaa kauneus - ja
hyvyys. Hän tietää, mistä puhuu. Hänellä oli isänsä Rauni Mollbergin
kanssa melkein kymmenen vuoden välirikko, joka päättyi, kun isä
tavallisena arkipäivänä soitti ja lempeällä äänellä kysyi
tyttäreltään, eikö vihanpito ole naurettavaa. Tapahtuu kuin Ezra
Poundin runossa Sopimus: 'Minä olen jo kyllin kauan inhonnut sinua.
Minä tulen luoksesi niin kuin täysikasvuisena lapsi jolla on ollut
härkäpäinen isä;  nyt minä olen kyllin aikuinen tekemään sovinnon. 
--  Meissä on sama mahla, me olemme samaa juurta —  olkaamme
tekemisissä keskenämme.'


Isien synnit

Rauni Mollbergin juuret ovat Hämeenlinnassa. Samasta pikkukaupungista
on lähtöisin myös Tapiovaaran taiteilijasuku, jonka vaiheista ilmestyi
vastikään Matti Rinteen tekemä kirja Yksitoista Tapiovaaraa. Molle,
isäni on kirja ihmisestä suuren ohjaajanimen takana. Alkoholisti-isän
varjossa eläminen ei ole voinut olla jättämättä jälkiä Rauni
Mollbergiin. 'Ehkä juuri isän syvän trauman takia hänen muuttumisensa
lempeäksi ja myötäileväksi sairauden aikana tuntui niin suurelta
lahjalta. Hänellä oli oikeus pelkistettyyn olemiseen, enää häneltä ei
vaadittu mitään.' Kuvitelma siitä, ettei oma itse riitä, tulee esiin
muun muassa siinä, kuinka Rauni Mollberg nuorena isänä luki
tyttärelleen ääneen Peppi Pitkätossua. Hän esitti sitä, vaikka
pienelle lapselle olisi riittänyt tarina sellaisenaan.

Juoppous, monenlainen isättömyys, äidittömyyskin, kautta sukupolvien
ja sukujenkin. Tarina on raju, miltei kestämätön. Kaiken Eira
Mollberg kertoo kaunistelematta ja kauhistelematta. 'Minkäs mahtaa',
sanoo hän muutamaan kertaan. Rivo alapäähuumori oli kirjan mukaan
Rauni Mollbergin tavaramerkki.

Rumuuden ja rujouden vastapainona läpi koko kirjan kulkee ja kantaa
kauneus ja hienovarainen lempeys, taito elää hetkessä. Kirjan
ajankohtaisen sanoman voi kiteyttää Eira Mollbergin omin sanoin:

'Olen edelleenkin sitä mieltä, että maailma kaipaa enemmän hyviä
tekoja, sallivuutta lähimmäistä kohtaan ja pyrkimystä elää toisen
rinnalla yhteiseen tasapainoon pyrkien, mieluummin hyvyyttä kuin
asemaa tavoittelevana ihmisenä. Ei ihmisen hätää ratkaise pelkästään
suuret saavutukset vaan ihmisenmittaiset yhteisyyttä ylläpitävät
arkiset teot.'

Eira Mollbergin lausumina sanat vakuuttavat. Tulee sellainen olo,
että Molle, isäni on sittenkin enemmän kirja tyttärestä kuin kirja
isästä. Niin sen pitää ollakin. Koston kierre on katkennut ja isien
synnit sovitettu.


Kuolema on draamaa

Viimeiset vuotensa Rauni Mollberg asui vanhassa kansakoulussa
Orisuolla, Loimaan maaseudulla. Tyttären pitämän saattohoidonaikaisen
päiväkirjan tekstistä piirtyy kuva luonnonläheisestä rauhan
tyyssijasta. 'Ikävöin saada olla Momon kanssa koululla kaksin.
Koirani saisi juosta metsästä kulkeutuvien riistantuoksujen perässä.
Keskittyisin työhöni irti tavanomaisen arjen moneen suuntaan
kiskovista rutiineista.' Myös Rauni Mollbergille koti oli aina ollut
tärkeä paikka ja hän oli panostanut sen viihtyisyyteen muun muassa
hankkimalla kukkia, pöytäliinoja ja muuta rekvisiittaa.

Läheisen ihmisen sairauteen ja kuolemaan liittyvät tunnot ovat
Mollbergin kuvaamina tunnistettavia. Esimerkillään hän antaa
lukijallekin luvan surra. Tuska on toisinaan fyysistä. Voimat ovat
välillä niin vähissä, ettei muita ihmisiä jaksaisi kohdata. Suru
ottaa valtaansa niin, että kyky small talkiin unohtuu. Jatkuvassa
kuoleman odotuksessa iskee välillä paniikki, ja siinä välissä ehtii
tapahtua monenlaista. Elämä yllättää ja kuolema yllättää. Jokainen
päivä on ylimääräinen lahja. 'Ehdimme viettää pihalla monta
onnellista hetkeä.' Näistä onnen hetkistä tässä kirjassa on  paljolti
kysymys.


Ihminen roolin takana

Rauni Mollbergin tuotannosta kirjassa kerrotaan eniten Maa on
syntinen laulu -elokuvasta ja sen syntyprosessista. Hienon elokuvan
tausta on kiinnostavaa luettavaa. Muitakin Mollbergin elokuvia
käsitellään kirjassa.  Pääosassa on kuitenkin isän ja tyttären suhde.
Kirjan soisi löytävän lukijansa. Ulkoisia esteitä voi olla kaksi.
Ensimmäinen on se, että kirjan paperikansi on tylsä. Teoksesta ei
olisi tarvinnut tehdä raskaamman näköistä kuin se on ja näin
varmistaa, ettei kukaan ainakaan houkuttelevan kannen vuoksi kirjaan
tartu.

Molle, isäni on niin hyvä kirja, että muutaman kielellisen seikan voi
antaa anteeksi. Toisaalta teksti on valtaosin niin sujuvaa,
virheetöntä ja mukaansatempaavaa, että varsinkin kirjan ensimmäisen
luvun jotkut kömmähdykset pistävät silmään. 'Nostan puhelimen luurin.
Turta lamaannuksen aalto pyyhkäisee ylitseni,' Näin loppuu yksi
kappale. Lukemisen edetessä ratkaisun idea selviää, mutta vähempikin
kikkailu olisi riittänyt, teksti kantaa loistavasti sellaisenaan.
Ensimmäisessä kappaleessa on myös tällainen virke: 'Yksi syy
välirikkoomme vaikutti isän tapa kohdella veljeäni.' Tässä
kielivirheet melkein olivatkin. Hienossa kokonaisuudessa näiden
merkitys tuntuu vähän samalta kuin sukkahousujen silmäpako
juhla-asussa.

Se, että teoksen kohde on julkisuuden henkilö, voi saada toiset
tarttumaan kirjaan, toiset olemaan tarttumatta. Kirjaa lukiessa
julkisuus ei ainakaan huonossa valossa käy mielessäkään. Kysymys on
niin paljon enemmästä, ja hyvässä mielessä vähemmästä.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/