[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: 1700-luvun kirjaharrastuksesta Helsingissä ja vähän muuallakin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Inkeri Kinnari  FM, jatko-opiskelija, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
af Forselles, Cecilia & Laine, Tuija (toim.): Kirjakulttuuri
kaupungissa 1700-luvulla. SKS, 2008. 190 sivua.


1700-luvun kirjaharrastuksesta Helsingissä ja vähän muuallakin
---------------------------------------------------------

Kirjakulttuuri kaupungissa 1700-luvulla koostuu tutkimuksista, joissa
käsitellään kirjojen omistamiseen ja käyttämiseen liittyviä näkökohtia
Ruotsin vallan ajan loppupuolen Helsingissä sekä jonkin verran myös
muualla Suomessa. Artikkelikokoelman keskeisenä aineistona on
käytetty Henrik-tietokantaa.



Tämän artikkelikokoelman keskeisenä aineistona on käytetty
Henrik-tietokantaa, joka perustuu pääosin kirjastonhoitaja,
kirjahistorioitsija Henrik Grönroosin (1908-2007) kokoamaan
kirjahuutokauppa- ja perukirja-aineistoon. Grönroosin aineisto koskee
kaikkia Suomen kaupunkeja ennen vuotta 1809, mutta tietokantaan on
teoksen kirjoittamisajankohtaan mennessä ehditty kattavasti lisätä
lähinnä Helsingin perukirjoissa ja huutokauppakamarien pöytäkirjoissa
olevat maininnat kirjoista ja niitten omistajista.

Henrik-tietokannan syntyä sekä perukirjojen ja kirjahuutokauppojen
pöytäkirjojen käyttöä kirjanomistuksen tutkimuksen lähteenä
käsittelee filosofian tohtori Jessica Parland-von Essen
artikkelissaan 'Kirjanomistus kulttuurihistoriallisen tutkimuksen
kohteena. Helsinkiläiset ja heidän kirjansa 1700-luvulla'. Perukirjat
ovat perinteisesti tärkeä vaikkakin ongelmallinen lähde. Niissä
mainitaan usein vain kuolinpesän kirjojen lukumäärä, ja arvottomina
tai sopimattomina pidetyt teokset oli saatettu jättää luetteloimatta.
Parland-von Essen kertoo, että huutokaupat olivat pääasiallinen
kirjojen hankintapaikka 1700-luvun Helsingissä.
Huutokauppapöytäkirjat ja -kuitit kertovatkin kirjojen omistuksen
lisäksi myös niitten arvostuksesta, koska kirjojen hinnat merkittiin
tarkasti ylös. Hintojen vertailua kuitenkin hankaloittaa rahanarvon
vaihtelevuus. Mikään edellä kuvatuista lähteistä ei myöskään kerro
mitään siitä, mitä kirjoja todella luettiin ja mitä niistä
ajateltiin. Lähdeaineistoon liittyy siis monia ongelmia ja
rajoituksia, joita niin Parland-von Essen kuin muutkin tämän
kokoelman kirjoittajat kuvailevat avoimesti. Lukijallekin siis
muodostunee realistinen kuva kirjakulttuurin tutkimuksesta.

Parland-von Essen esittää hyödyllisen johdatuksen tuolloisen
Helsingin kaupunkikulttuuriin porvareineen, upseereineen ja
käsityöläisineen. Säätykohtaisemman kirjanomistuksen käsittelyn
aloittaa dosentti Tuija Laine artikkelissa 'Pappi kirjanomistajana ja
-välittäjänä 1700-luvulla Uudenmaan ja Hämeen läänissä'. Pappissäädyn
edustajat toimivat usein ruotsalaisten kirjakauppiaiden
kirja-asiamiehinä eli kirjojen välittäjinä. Pappien nimiä esiintyy
myös huutokauppapöytäkirjoissa etenkin katekismusten ja oppikirjojen
massaostajina, mikä ilmentää heidän kansansivistyksellistä rooliaan
tuolloisessa yhteiskunnassa. Pappien omat kirjastot sisälsivät
keskimäärin joitakin kymmeniä teoksia, joiden joukossa oli ainakin
Raamattuja eri kielillä, Raamatun selitysteoksia sekä
saarnakokoelmia. Tarpeellisen ammattikirjallisuuden lisäksi eivät
papit lähteiden mukaan juuri omistaneet maallista kirjallisuutta.
Laine tekeekin kiinnostavan huomion koskien lääkärikirjojen vähyyttä
pappiskirjastoissa. Ajan hengen mukaisesti pappi toimitti usein myös
lääkärin virkaa, joten olisi voinut olettaa pappien omistaneen
runsaastikin lääkärikirjoja. Näin ei kuitenkaan näytä olleen, mikä
saattaa Laineen mukaan selittyä sillä, että lääkärikirjat olivat
pääosin seurakuntien omistamia ja sitä kautta pappienkin saatavilla.

Ammattikuntakohtaista kirjanomistuksen käsittelyä jatkaa filosofian
tohtori Jyrki Hakapää artikkelissa ’Jokamiehen lakikirjasta
taloustieteen harvinaisuuksiin. Kauppiaiden hyötykirjallisuus
1700-luvun jälkipuoliskon Helsingissä’. Kauppiaat omistivat
paitsi kaupankäynti- ja kirjanpito-oppaita, myös lakikirjoja ja
esimerkiksi maantieteellisiä teoksia. Niin Hakapää kuin seuraavan
artikkelin kirjoittaja, teologian maisteri Minna Ahokaskin (artikkeli
’Valistusfilosofien teokset suomalaisissa kaupungeissa
1700-luvulla’) käsittelevät myös 1700-luvulla tapahtunutta
lukukulttuurin muutosta. Vanhempaa lukukulttuuria edustaa pääosin
uskonnollisen kirjallisuuden toistuva, intensiivinen lukeminen, joka
muuttui ekstensiivisemmäksi, uusia elämyksiä etsiväksi tiede- ja
viihdekirjallisuuden lukemiseksi. Ahokas huomauttaa, että
valistusfilosofit pyrkivät itse vaikuttamaan ajatustensa leviämiseen
ja siksi julkaisivat teoksiaan romaaneina, lyhyinä traktaatteina ja
antologioina eli siis mahdollisimman helposti omaksuttavassa muodossa
suurten ja kalliiden opusten sijaan. Kirjakulttuurin muutos oli
suurelta osin aikalaisten itsensä tietoisesti säätelemä prosessi.

Uudentyyppisiin kirjallisuudenlajeihin suhtautumista kuvaa filosofian
tohtori Cecilia af Forselles artikkelissa ’Individualistinen
lukemiskulttuuri. Kaunokirjallisuus, historiateokset ja
matkakertomukset minuutta kehittävinä kirjallisuudenlajeina’.
Hänen mukaansa 1700-luvulla painotettiin toisaalta kirjallisuuden
hyötynäkökohtia ja toisaalta sen vastapainona yksilöllistä
lukukokemusta. Etenkin ulkomainen romaanikirjallisuus saavutti laajaa
suosiota uudenlaisena tunteiden käsittelyn tapana.
Kaunokirjallisuutta, historiaa ja matkakertomuksia luettiin
filosofisen kirjallisuuden rinnalla itsetutkiskelun välineenä.
Kiinnostus antiikin maailmaa kohtaan lisääntyi. Nämä Helsingin
1700-luvun kirjanomistustrendit noudattelevat samaan aikaan Turun
akatemian väitöskirjoissa ilmeneviä virtauksia. Af Forselles esittää
kuitenkin kiinnostavana huomiona sen, että Turun akatemiassa
julkaistuja väitöskirjoja ei Henrik-tietokannan mukaan Helsingissä
juuri omistettu. Väitöskirjojen latinankielisyys saattoi olla monelle
este, mutta aikakaudella suosittua paikallishistoriaa ilmestyi toki
ruotsiksikin. Väitöskirjat julkaistiin pieninä vihkosina, joita
toimitettiin kirkon ja hallinnon edustajille. On luultavaa, ettei
näitä vihkosia juuri kauppatavarana esiintynyt, ja
perunkirjoituksessa ne saattoivat pienen kokonsa takia jäädä
luetteloimatta.

Af Forselles käyttää matkakertomuksiin suhtautumisen vaihtoehtoisia
tapoja esimerkkinä 1700-luvun individualistisesta lukukulttuurista.
Matkakertomuksia saatettiin käyttää romaanien tapaan oman ja vieraan
vertailun välineenä tai vaikkapa itsetutkiskelun apuna. Toisaalta
lukija saattoi myös käyttää matkakertomusta hyötykirjallisuutena
etsiskellen sieltä ennen kaikkea tietoa. Matkakertomusten
kirjoittajatkin toisaalta laativat teoksiaan eri tyyleillä näitä
vaihtoehtoisia tavoitteita silmällä pitäen. Kirjakulttuuri
kaupungissa -teoksen viimeisessä artikkelissa (’Romaanien ja
näytelmien läpimurto Helsingissä ja Suomessa kustavilaisena
aikana’) dosentti Ilkka Mäkinen ottaakin esille tämän
kirjallisuudenlajien välisen rajanvedon hankaluuden. Hän toteaa
sivulla 149: 'Romaanin käsitteen epämääräisyys hankaloittaa
tutkimusta ja sen takia Henrik-tietokannan asiasanoituksessa ei
käytetä romaani-termiä, vaan kaikki proosamuotoiset kertovat tekstit
saavat asiasanakseen 'kaunokirjallisuus'.' Mäkinen huomauttaa myös,
että romaanien ja näytelmäkirjallisuuden suhteen on lähdeaineisto
erityisen ongelmallinen. Näitä kirjallisuudenlajeja pidettiin
toisarvoisina, joten perukirjoissa lukee usein vain esimerkiksi '16
st. diverse Romaner' tai '6 st så kallade Romaner'.

Tässä artikkelikokoelmassa esitellään Henrik-tietokannan hakutuloksia
tunnollisesti, mutta ainakin itse olisin kaivannut enemmän varsinaisia
aikalaiskommentteja suhtautumisesta kirjoihin ja kirjallisuuteen.
1700-luvun kirjoittajiin viittaa lähinnä af Forselles esittäessään
esimerkiksi Porthanin näkemyksiä kaunokirjallisuudesta. Mäkinen
toteaa artikkelissaan, että romaaneja paheksuttiin aikakauden
keskustelussa yleisesti pinnallisena muoti-ilmiönä. Tämä huomio saisi
lisäarvoa muutamasta hyvin valitusta siteerauksesta tästä 'aikakauden
keskustelusta'. Kirjakulttuuri kaupungissa 1700-luvulla on kuitenkin
yleisilmeeltään selkeä ja informatiivinen artikkelikokoelma, joka on
onnistunut myös yhtenäisenä kokonaisuutena. Alaviitteiden määrä ja
pituus on kohtuullinen, ja käsitellyistä painotuotteista on liitetty
mukaan havainnollistavaa kuvamateriaalia. Teoksessa käytetty kieli on
selkeää, eikä esimerkiksi kirjallisuus- tai historiatieteellistä
erityiskäsitteistöä ole käytetty yleistajuisuutta haittaavalla
tavalla. Tätä kirjaa voi siis lähestyä yhtä lailla yleistietoteoksena
kuin uutena tutkimuksenakin, jollaisena se onnistuu hyödyntämään uutta
Henrik-tietokantaa kattavalla tavalla.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/