[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Maailmansodan oodi - seuraavan sodan preludi?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Ville Kivimäki 
Tutkija ja jatko-opiskelija, Åbo Akademin historian oppiaine
------------------------------------------------------


Maailmansodan oodi - seuraavan sodan preludi? 

Jünger jatkoi teeman kehittelyä lukuisissa myöhemmissä kirjoissaan,
mm. Der Kampf als Inneres Erlebnis (1922) ja Feuer und Blut (1925).
Hän rakensi tälle pohjalle uusnationalistiseksi kutsutun
yhteiskuntakäsityksen, jossa rintamalla rakentunut ”kansa- ja
veriyhteisyys” murtaisi vanhat luokkarajat ja porvarillisen
kauppiasmoraalin. Darwinistisessa olemassaolonkamppailussa kunkin
yksilön arvo mitattaisiin hänen uhrialttiudestaan ja kyvystään
sulautua yhteisönsä intresseihin. Vaikka Jüngerin suhde
kansallissosialisteihin olikin jossain määrin ambivalentti, on
selvää, että hänen teoksensa ja ajattelunsa valmistivat tietä
Hitlerin valtaannousulle ja uudelle sodalle.

Edellä mainitut seikat käyvät ilmi professori Marjatta Hietalan
kirjoittamista jälkisanoista nyt ensi kertaa suomennettuun teokseen.
Jüngeristä vuonna 1975 väitelleen Hietalan saatteet ovatkin
välttämättömiä näin kiistanalaiselle kirjalle. Mielestäni ne olisivat
olleet paikallaan heti kirjan alussa, eikä piilotettuina
loppusivuille, jossa ne helpommin ohitetaan. Hietala ottaa varsin
varovasti kantaa Jüngerin ja natsien suhteeseen, eikä esimerkiksi
nosta esiin kirjailijan antisemitistisiä käsityksiä muuta kuin
pienenä mainintana. Selvitys Jüngerin elämästä ja uusnationalismin
aatesisällöstä taustoittaa kuitenkin hyvin kirjaa.

Jüngerin kuvaukset ”taisteluhautojen ruhtinaista” ja
kuolemaa viileästi silmiin katsovista teräskypäräheeroksista ovat
saaneet tutkimuksessa kohtuuttomankin suuren painoarvon
”saksalaisen sotakokemuksen” stereotypiana. Osasyynä
lienee kieli: englanninkielisessä tutkimuksessa on usein varsin
kepeästi tyydytty käännettyihin teoksiin, kun on haluttu laventaa
tutkimusta Saksaan. Käännöksiin kuuluvat tietenkin Remarque ja
Jünger. Jünger -viitteet ovatkin jo klisee, kun halutaan kertoa sodan
synnyttämästä ”uudesta sankarimieheydestä” Saksassa.
Jälkikäteisen tiedon valossa Teräsmyrskyssä  ja Jüngerin muu tuotanto
istuvat niin sopivasti kertomukseen saksalaisesta Sonderwegista
1914–45, että tämä houkuttelee oikomaan mutkia ja unohtamaan
muun muassa 1920-luvun pasifistiset tendenssit ja natsien
valtaannousuun johtaneen kehityksen monimutkaisuuden. Rintamalla
todella varttui Jüngerin edustamia radikaalinationalistisia
kaadereita, heidän sotakokemuksensa välineellistyi totalitaristisen
revanssipolitiikan käyttöön, mutta saksalaista rintamakokemusta ei
voida yksin nähdä uuden sodan juurena. ”Ei koskaan enää”
oli myös monen saksalaisveteraanin päällimmäisin tuntemus.

Erityisen ongelmallista onkin Jüngerin käyttäminen rintamakokemuksen
kuvaajana ikään kuin hänen kirjoissaan tiivistyisi jokin universaali,
saksalainen tai edes erityisen yleinen sotakokemus. Jünger on
irrotettu kontekstistaan: hän kuului kuitenkin moninkertaiseen
vähemmistöön rintamasotilaiden joukossa. Jo ennen sotaa hän oli
liittynyt Ranskan muukalaislegioonaan päästäkseen sotimaan ja
seikkailemaan. Hän oli keisarikunnan korkeimmalla kunniamerkillä
palkittu komppanianpäällikkö ja perheetön, korkeasti koulutetusta
kodista tuleva nuorukainen. Suurin kuriositeetti on kuitenkin
Jüngerin ilmiömäinen onni: jopa 14 haavoittumisestaan huolimatta hän
selvisi sodasta hengissä ja vailla vammautumista. Jüngerin
sotakokemus oli erityinen, ei tyypillinen. Tämä saattaa kirjaa
lukiessa unohtua, sillä Jünger kuvaa upseerien ja miehistön
yhteiselon hyvin saumattomana. Muutamin kohdin upseerin erityisasema
tulee kuitenkin näkyviin; niinpä esimerkiksi sivulla 61 pieni
maininta ”sotilaspalvelijastani” palauttaa mieleen, että
Jüngerin ja hänen sotilaidensa väliin aukeni luokkakuilu, jonka
syvyys saattoi jäädä ymmärtämättä upseerilta itseltään, mutta joka
usein tulee vahvana näkyviin rivisotilaiden muistelmissa.

Vaikka Jüngerin merkitys sotakokemuksen kuvaajana onkin tutkimuksessa
ylikorostunut, ei se tarkoita ettei kirja olisi ollut merkittävä.
Ennen kaikkea se vastasi lukijoiden tarpeeseen löytää hävitystä ja
koneellisen tuhovoiman leimaamasta sodasta miehekästä sankaruutta ja
jaloutta. Kuten Marjatta Hietala kirjoittaa, Teräsmyrskyssä oli
Saksan toiseksi myydyin kirja 1920-luvulla Thomas Mannin
Buddenbrookien jälkeen. Jüngerin herooista rintamakuvausta ahmivat
tulevan sodan sukupolvet, ja natsit löysivät sille helposti käyttöä
rakentaessaan sotaista mytologiaansa. Sinällään on kiinnostavaa,
ettei Jünger suoraan tue myyttiä ”taistelukentällä
voittamattomasta”, mutta selkään puukotetusta armeijasta.
Kirjan loppua kohden hän kuvaa ympärillä tapahtunutta muutosta, kun
nälän riuduttamat saksalaisjoukot tuupertuivat espanjantautiin ja
alati harvenevat iskujoukot joutuivat kantamaan yhä raskaamman taakan
muun nostomiehistä haalitun sotaväen ollessa enää vähäiseksi hyödyksi
taistelussa.

Jüngerin rintamakuvauskaan ei lopulta poikkea niin paljon Remarquen
kirjasta kuin voisi luulla. Molemmat listaavat sivutolkulla
makaabereja kuolintapoja ja ihailevat rintamamiesten murtumatonta
toveruutta – Jünger tosin upseerin etäisemmästä näkökulmasta.
Kaksi kirjailijaa päätyvät tästä vain tyystin eri johtopäätöksiin.
Remarquelle sota oli valtavaa ihmiselämän haaskausta; Jünger löysi
juoksuhaudoista eksistentiaalisen täyttymyksen. Jälkimmäiselle
lopullinen käännekohta oli Saksan keväthyökkäys v. 1918:

”Suuri taistelu merkitsi minulle myös sisäistä käännettä, eikä
vain siksi, että tästä lähin pidin häviötä mahdollisena. Voimien
suunnaton latautuminen kohtalon hetkellä, jolloin taisteltiin
kaukaisesta tulevaisuudesta, ja näiden voimien niin yllättävä ja
hämmentävä purkautuminen olivat ensi kertaa vieneet minut yksilöä
suuremman kokemuksen syvyyksiin. Se erosi kaikesta aikaisemmin
kokemastani: tämä kaste ei vain avannut kauhun hehkuvia kammioita
vaan myös vei niiden läpi.” (s. 295)

Teräsmyrskyssä on yhtä aikaa kiehtova ja vastenmielinen kirja.
Kiehtova siksi, että se kertoo niin sumeilematta ihmisen kyvystä
haltioitua väkivallasta ja kuolemasta. Sodalla todella on
”lumoava” puolensa – joillekin yksilöille
erityisesti ja kestävämmin, mutta lyhyesti ja hetkittäin
kollektiivisestikin. Samasta syystä kirja on myös vastenmielinen:
Jüngerille taistelusta tuli egotrippi, jonka statistin osaa saivat
näytellä ympärillä silpoutuvat aseveljet ja viholliset sekä kaiken
menettäneet siviilit. Jünger ei hetkeksikään pysähdy miettimään sodan
mielekkyyttä tai edes päämääriä: taistelu itsessään on merkitys. On
kuvaavaa, ettei Jünger sitoudu tunteellisesti juuri mihinkään, hän ei
vihaa eikä rakasta. Hän saattaa säälitellä kärsiviä siviilejä tai
haavoittuneita sotilaita, mutta näin nyt vain oli tapahduttava sodan
itsensä vuoksi. Uteliaana havaintona Jünger kuvaa, kuinka eräs
nostoväkimies ja nelilapsisen perheen isä sai surmansa. Miehen
nostomiestoverit ”itkivät raivosta” ja ”tuntuivat
kantavan henkilökohtaista kaunaa englantilaiselle, joka oli luodin
ampunut.” (s. 65) Moiset purkaukset näyttivät kummastuttavan
Jüngeriä – eivätkö kaikki kokeneetkaan sotaa samalla tavoin
kuin hän, ritarillisena sankarileikkinä?

Tällainen narsismi on luotaantyöntävää: kaikkien on kuoltava ja
väkivallan on paisuttava ylimaallisiin mittoihin, jotta
kuvitteelliseen rintamakollektiivin sulautuva Jünger voi kokea
täyttymyksensä. Klaus Theweleit onkin analysoinut teoksessaan
Männerphantasien I–II Jüngeriä osana protofasistisia
Freikorps-miehiä, joille sodan kuolemantuotanto oli elämäntapa ja
psyykkinen elinehto, eräänlainen syntymäkokemus. Sotilasidentiteetin
symbolit minän osina ja koossapitäjinä olivat ihmishenkiä tärkeämpiä:
niinpä Jünger saattoi kesken rynnäkön ryhtyä etsiskelemään pudonnutta
rautaristiään kuin marjametsällä (s. 323). Edes edessä siintävä
tappio ei tunnu masentaneen Jüngeriä, sillä sodassa ei viime kädessä
ollut kyse valtiopoliittisista kohtaloista vaan eksistentiaalisesta
kokemuksesta. Syyskuussa 1918 sotasairaalaan saapui sähke, jossa
ilmoitettiin Jüngerin saaneen keisarikunnan korkeimman kunniamerkin
Pour le Mériten. Ihanaa, kärsimykset oli kuitattu.

Miksi Teräsmyrskyssä ilmestyy nyt suomeksi? Ehkä on haluttu muistaa
ensimmäisen maailmansodan päättymisen 90-vuotispäivää. Kirjan
sisältöön nähden muistamistapa kuitenkin oudoksuttaa, ellei
maailmansotaa haluta juhlistaa Jüngerin haltioitunein äänenpainoin.
Mieleen tulee, että kirja täydentää näppärästi ehtymätöntä
sotasankarigenreä kirjakauppojen valikoimissa. Historiallisena
dokumenttina Teräsmyrskyssä on arvokas ja sen suomentaminen puolustaa
paikkaansa, mutta sotaviihteenä se on tympeä kirja. Juuri tästä syystä
Marjatta Hietalan jälkisanojen paikka olisi ollut kirjan alussa.



------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/