[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Televisiosta, rakkaudella

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Kimmo Laine <kimmo.laine at uta.fi>
Mediakulttuuri, Tampereen yliopisto
------------------------------------------------------

Televisiosta, rakkaudella

Wiio, Juhani (toim.): Television viisi vuosikymmentä. Suomalainen
televisio ja sen ohjelmat 1950-luvulta digiaikaan. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2007. 675 s.

Television viisi vuosikymmentä on komea, laaja, massiivinen ja
runsaasti kuvitettu artikkelikokoelma suomalaisen television ja ennen
muuta sen ohjelmiston historiasta. Suurellisuuteen nähden hanke
toteutettiin hämmästyttävän nopeasti. Teoksen toimittanut Juhani Wiio
kertoo saatesanoissa saaneensa toimeksiannon Yleisradion
televisiotoiminnan johdossa olleelta Olli-Pekka Heinoselta
alkuvuodesta 2005. Professoreita ja tutkijoita kutsuttiin koolle,
olemassa ja tekeillä olevaa tutkimusta kartoitettiin, ohjausryhmä
perustettiin, ja niinpä liki 700-sivuinen järkäle saatiin julki
syksyllä 2007. Vauhti selittynee sillä, että vuosi 2007 katsottiin
parhaaksi kompromissiksi suomalaisen televisiotoiminnan
50-vuotisjuhlien viettoon – vaikka viisasta kyllä vuoden 1957
rajapyykkiä ei teoksessa liikaa korosteta, voitaisiinhan se
perustellusti sijoittaa selvästi aikaisemmaksikin. Lopputuloksesta
kiire onneksi näkyy yllättävän vähän; lukija voi korkeintaan huvittaa
itseään arvailemalla, mitkä artikkeleista ja etenkin kuvateksteistä on
viimeistelty painokoneiden jo käynnistyttyä.

Wiio perustelee ohjelmistohistorian tutkimuksen tarvetta tutkimuksen
puutteella. Muistelmia ja institutionaalista historiankirjoitusta
(ennen muuta runsaan vuosikymmenen takainen kolmiosainen Yleisradion
historia) kyllä on, mutta ”varsinainen analyyttinen television
ohjelmien ja ohjelmistojen historiankirjoitus puuttuu lähes
kokonaan”. Painotuksena Wiion väite on varmasti tosi, mutta kun
katsoo teoksen sisällysluetteloa, huomaa että melkoinen osa sen 31
artikkelista pohjautuu joko jo tehtyyn tai vähintäänkin tulossa
olevaan tutkimukseen. Aivan harmaata aluetta ei suomalaisten
televisio-ohjelmistojen tutkimus siis sentään ole – pikemminkin
televisiotutkimuksen painopiste taitaa viime vuosina olla siirtynyt
instituutioista ja rakenteista kohti ohjelmia ja niiden vastaanottoa,
osittain tutkimusparadigmojen vaihtelun takia ja osittain siitä
syystä, että vanhojen televisio-ohjelmien saatavuus on viime vuosina
huomattavasti parantunut. Siinä mielessä Wiion väite on kuitenkin
oikeutettu, että yksistä kansista ei likikään näin laajaa
televisiotoiminnan ja -ohjelmien kartoitusta ole ennen saanut lukea.
Television viisi vuosikymmentä tulee siis ilmiselvään tarpeeseen.

Artikkelikokoelma panostaa moninaisuuteen. Instituutionäkökulmaa ei
ole (onneksi) kokonaan unohdettu: esimerkiksi Raimo Salokankaan ja
Martti Soramäen artikkelit antavat kokonaisuudelle tuotannolliset ja
rakenteelliset raamit, ja monessa muussakin kirjoituksessa sivutaan
vaikkapa julkisen palvelun tehtävien muutoksia. Vastaanottonäkökulma
on niin ikään mukana, monessa artikkelissa piilevästi ja Jukka
Kortin, Kaarina Nikusen sekä Juha Kytömäen ja Erja Ruohomaan
artikkeleissa itse pääasiana. Lehtijuttuihin, kyselyihin ja
muistelukirjoituksiin perustuvat osuudet keskustelevat onnistuneesti
muiden artikkelien kanssa: ne antavat ohjelma-analyyseille mainion
tulkinnallisen lisän milloin tukien tutkijanäkemyksiä, milloin
suhteellistaen tai vähän kiistäenkin niitä.

Varsinaisissa ohjelmisto-osuuksissa on niissäkin pyritty
kattavuuteen. Mukana ovat tasapuolisesti sekä Yleisradio että
kaupalliset kanavat, sekä dokumentit ja uutiset että fiktio, sekä
valistus että viihde, sekä suomen- että ruotsinkielinen ohjelmisto.
On urheilua (Sari Sirkkiä-Jarva), lastenohjelmia (Annikka Suoninen),
euroviisuja (Mari Pajala), televisioteatteria (Anu Koivunen),
tosi-tv:tä (Mikko Hautakangas), kakkosen sarjadraamaa (Iiris Ruoho),
mainoksia (Kaarina Kilpiö) ja paljon muuta. 

Kattavuuteen tähtääminen kutsuu tietysti helposti myös etsimään
puutteita ja unohduksia. Wiio on ennakoinut mahdollista kritiikkiä
nostamalla itse jälkisanoissa esille varjoon jääneitä alueita.
Ilmeisin niistä on varmaankin kansainvälinen ohjelmisto, joka tosiaan
jää kirjassa kotimaisen tuotannon jalkoihin. Tämä on ymmärrettävää:
televisio ei ole ensimmäinen viestintäväline, jonka sisällöllinen
tutkimus lähtee luontevimmin liikkeelle kotimaisesta tuotannosta.
Silti se on valitettavaa, ja siinä määrin kuin tavoitellaan
jonkinlaista kokonaiskuvaa televisio-ohjelmiston historiasta, myös
hiukan vääristävää. En usko olevani ainoa kuusikymmenluvulla
syntynyt, jonka televisiomuistoissa Batman peittoaa Heikki Kahilan.
Tässäkin suhteessa teoksen vastaanottotutkimukseen keskittyvät
osuudet tosin tasapainottavat mukavasti näkökulmaa. Wiion esille
nostamien puutteiden ohelle voisi nostaa ainakin yhden ulottuvuuden,
joka loistaa poissaolollaan: television ohjelmahistoria näyttää kovin
sisältöpainotteiselta, mutta viiden vuosikymmenen aikana myös
television ilmaisu, eri ohjelmatyyppien tyyli ja tuotantoteknologia
ovat käyneet läpi monia vaiheita. Television tyylihistoria taitaa
olla vielä haussa.

Kaikessa kattavuudessaan ja pyrkimyksessään tasapuolisuuteen
Television viisi vuosikymmentä on samalla väistämättä myös aikansa
näköinen kirja. Millä kaikilla tavoilla se sitä on, paljastunee vasta
aikojen muuttuessa. Pari piirrettä pistää kuitenkin jo nyt silmään.
Yksi on tämänhetkisen tutkimuksen tietynlainen sallivuus ja pyrkimys
ymmärtävään otteeseen. Television viittä vuosikymmentä on hauska
lukea rinnan vaikkapa Joan Harmsin, Max Randin ja Keijo Savolaisen
Sarjafilmien maailmat -teoksen (1970) kanssa; tutkimuskohde on
monilta osin ikään kuin sama, mutta vaikea sitä on samaksi tunnistaa.
1960- ja 70-lukujen poleeminen pamflettityyli ja vahvasti arvottava
yhteiskunnallinen eetos saattavat monista tuntua vierailta, mutta
toisaalta kriittistä särmää voi tulla myös vähän ikävä. Monin kohdin
Television viittä vuosikymmentä voisi lukea kuvauksena parhaasta
(ellei jopa ainoasta) mahdollisesta televisiomaailmasta – vaikka
useimpien kirjoittajien tarkoitus ei varmaankaan ole ollut sellaista
laatia. Tästäkin on kyllä poikkeuksia, erityisesti teoksen sukupuoli-
ja kansallisuuskriittisissä näkökulmissa.

Toinen aikaan kiinnittyvä piirre on osan tutkijoista sitoutuminen
tietynlaiseen instituutionäkökulmaan ja -kieleen (kuten muuten
kiinnittyivät myös Sarjafilmien maailmojen tekijät, mutta aivan eri
kohdasta). Televisiotutkimuksen ulkopuolelta tulevan voi teoksen
luettuaan olla paha sanoa, mitä tarkoittaa vaikkapa sellainen monessa
artikkelissa toistuva käsite kuin ”monipuolisuus”. Minna Aslaman,
Heikki Hellmanin, Pauliina Lehtisen ja Tuomo Saurin
yhteisartikkelista voi päätellä, että kyseessä ei ole mikä tahansa
laadullinen mutu-seikka, vaan määre, jota voidaan punnita
monipuolisuusmittarilla. Minkäänlaista määritelmää monipuolisuudelle
en kuitenkaan onnistunut teoksesta löytämään, minkä tuloksena pieni
sisäinen epäilijä pistää miettimään, kuulostaisiko käsite
luontevammalta liikenneministeriön sisäisessä laatupalaverissa kuin
kriittisessä tutkimuksessa. Valmiisiin luokitteluihin perustuvat
väitteet eivät muutenkaan aina vakuuta. Aslaman ja kumppanien
lähtökohta on sinänsä kiinnostavan kriittinen: he lähtevät
kyseenalaistamaan usein esitettyä television tyhmentymisteesiä ja
sitä että julkisen palvelun televisiokin on enenevissä määrin
kaupallistunut ja viihteellistynyt. Mutta mitä oikeastaan kertoo
esimerkiksi ohjelmistojen jaotteleminen viihteellisiin ja
informatiivisiin, jos (sikäli kuin oikein tulkitsen) Jean-Luc
Godardin elokuvat lasketaan edelliseen ja Huomenta Suomi
jälkimmäiseen kategoriaan?

Tämä ei merkitse sitä, että suomalaisen television monipuolisuutta
enempää kuin informatiivisuutta tarvitsisi ehdoin tahdoin ruveta
kiistämäänkään, jotenkin siihen vain tällä kerralla tuntuu
helpommalta uskoa omien havaintojen kuin mittatutkimuksen
perusteella. Sinänsä Television viisi vuosikymmentä tukee itsessään,
omassa laaja-alaisuudessaan, uskoa myös kohteen kiinnostavuuteen.
Teos onnistuu siis ohjelmistohistoriallisissa tavoitteissaan: se on
riittävästi, muttei liikaa kohteensa näköinen, se kuvaa kohdettaan,
pakko sanoa, monipuolisesti ja avaa siihen vaihtelevia näkökulmia.
Television viisi vuosikymmentä onnistuu siis huomattavan hyvin
täyttämään mahdottomalta tuntuvan kaksoistehtävän, olemaan sekä
juhlakirja että riippumaton tutkimus.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php