[H-verkko] Arvostelu: Romaanitaiteen taito lopusta käsin tulkittuna

[Agricola - Suomen humanistiverkko]

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Romaanitaiteen taito lopusta käsin tulkittuna
--------------------------------------------
17.1.2019 | Markku Soikkeli
--------------------------------------------
Tommi Melenderin ja Sinikka Vuolan esseeteos Maailmojen loput pohtii romaanin tekemisen taitoa ja taidetta loppuratkaisuista käsin. Näkökulma on niin käytännönläheinen, että kustantaja suosittelee teosta jopa kirjoittajaoppaaksi. Esseitä täydentävät analyysit loppuratkaisuissaan onnistuneista romaaneista.
--------------------------------------------
Melender, Tommi, Vuola, Sinikka: Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta. WSOY, 2018. 296 sivua. ISBN 9789510428610.
--------------------------------------------

Huonokin romaani pärjää pitkälle hyvällä aloituksella, mutta hyvänkin romaanin voi pilata keskinkertaisella lopetuksella. Loppuratkaisusta voi arvioida, onko kirjailija tähdännyt taiteelliseen sulkeumaan vai tyytynyt kaavamaiseen loppuselvittelyyn.

Koska romaanista on muotoutunut synonyymi koko sanataiteelle, voi kertomuksista puhua romaanin mittaisina maailmoina, joihin lukija sulkeutuu vieraisiin henkilöhahmoihin tutustuakseen. Miten lukijaa autetaan sekä hyvästelemään että muistamaan näitä romaanin mittaisia maailmoja, sitä pohtivat kirjailijat Tommi Melender ja Sinikka Vuola esseeteoksessaan Maailmojen loput (2018). Tuhti yhteisteos tarjoaa erittäin maanläheistä ja perusteltua taideanalyysiä, hyvinkin samassa hengessä (ja samoilla esimerkeillä) kuin Melenderin esseet kulttuurilehti Parnassossa, jonka tunnetuin ja seuratuin avustaja hän on ollut viime vuosina.

Ensimmäinen puolisko yhteisnidettä koostuu Melenderin ja Vuolan dialogiksi taitetuista keskusteluista. Jälkimmäinen puolisko on koottu kolmestakymmenestä pienoisesseestä, joissa kirjoittajat esittelevät suosikkiteoksiaan. Kirjan lukuvinkkipuolisko säilyttää käyttöarvonsa pidemmälle kuin dialogipuolisko.

Näin yleisöystävällistä, kansien väliin painettua kirjallisuustietoa ilmestyy suomeksi ehkä kerran vuosikymmenessä. Esseemäisen tietoteoksen julkaisukynnyksenä ei välttämättä olekaan enää tekijöiden julkkisimago omalla kulttuurisektorillaan. Sanomalehtien kulttuuriosastojen kutistuminen saattaa johtaa siihen, että lukijakunta etsii syventäviä puheenvuoroja esseeteoksista.

Maailmojen loput -teosta voikin varauksetta suositella jokaiselle, joka haluaa elvyttää ajatteluaan romaanin taiteesta ja saada vinkeän pinon lukusuosituksia.


Romaanin loppu ei ole kertomuksen loppu
Tommi Melenderin ja Sinikka Vuolan dialogissa pidin eniten siitä, että he hyödyntävät alansa akateemisia oppeja vain sen verran kuin pitävät niitä käytännön kokemuksiaan vastaavana. Romaanin ylivoimaiseen asemaan he suhtautuvat kriittisesti, mutta eivät pohdi eroavuuksia novellin ja romaanin lopetuksissa tai ylipäänsä "kertomuksellisuutta" (narratiivisuutta) nykypäivän kulttuurituotteissa. Kertomuksen sulkeutuminen ja romaanin loppuminen ovat kuitenkin sanataiteen estetiikassa aivan eri asia.

Kirjoittajiensa käytännönläheisestä ajattelusta hyvä todiste on se, että he eivät ota annettuna minkäänlaista määritelmää loppujaksolle tai sulkeumalle.  Oikeastaan romaani alkaa hiipua kohti loppuaan hyvinkin varhaisessa vaiheessa.

Sinikka Vuola arvelee, että "huomattavan moni romaani alkaa kuolla puolenvälin jälkeen". Romaani voi saavuttaa tämän "saturaatiopisteensä", kun "täsmällisten ilmaisujen jatkuva pyydystäminen" käy kirjailijalle liian raskaaksi ja liiaksi harkittuja päätöksiä vaativaksi. Melender ehdottaakin, puolestaan, että kirjailija voisi lopettaa teoksensa siinä vaiheessa luomistyötä, kun huomaa, että on kadottanut tavoittelemansa kielellisen erityisyyden. Tämä olisi ehkä parempi vaihtoehto kuin että kirjailija pyrkii viimeistelemään romaaninsa väkisin täyttääkseen konventionaalisen lopetuksen. Toinen kaavoja hylkivä ratkaisu olisi Melenderin mielestä genrehybridi, jossa rakenne jatkaisi elämäänsä yli odotusten, esimerkiksi dekkari joka olisi myös elämäkerta.

Lopetuksen ongelmallisuus ei ole niinkään siinä, millä sanoilla lopetus tehdään, vaan se, milloin kirja on luomisprosessissa tarpeeksi valmis: käyttänyt kielelliset ja temaattiset aineksensa. Melender tiivistää näkemyksensä seuraavasti: "Uskon, että jos taiteilijat eivät niin kipeästi tavoittelisi onnistumisen kokemuksia, syntyisi paljon enemmän rohkeaa, erottuvaa ja uudenlaista taidetta. Kirja on aina pettymys, jos päämääränä on, että sen pitää olla "onnistunut"." (s78)
Romaani on tutkimus tulevasta lopetuksestaan
Melenderin & Vuolan keskustelu osuu parhaimmillaan kirjojen rakenteellista kantavuutta a romaanien kaavamaisuutta koskevaan yleisempään keskusteluun.

Viimeisten sivujen viisauksista heillä on oikeastaan yllättävän vähän sanottavaa. Melender toteaa, ettei tiedä yhtäkään romaania, jonka muistaisi sen ansiosta, että juuri lopetus on niin taitava. Vuola hahmottelee, että sanataiteen kannalta lopetus onkin vain visio, "häiritsevä välähdyskuva" tai "tutkimusongelma" jota kirjailija pyrkii vähitellen lähestymään.

Romaani olisi siis parhaimmillaan semioottinen tutkimus tulevasta lopetuksestaan. Lopetus taas toimisi "modulaationa", siirtymänä "toiselle [semanttiselle] tasolle", joka symbolina tiivistää romaanin kokonaisuuden mutta samalla irtoaa siitä. Tästä esimerkkeinä viitataan Annika Idströmin Veljeni Sebastianiin (1985) ja Linda Knausgårdin Helioskatastrofiin (2013).

Vähemmän yllättävää on se, että päteväksi päätökseksi määritellään nekin ratkaisut, joilla kirjailija kieltäytyy romaanin alkutilanteeseen palaamisesta. Alkutilanteen onnistuneella tavalla kierrättäviä teoksiakin siis löytyy, kuten Isabel Allenden Henkien talo (1982) ja Anais Ninin Kuuaurinkojuhla (1964).



Loppuratkaisu ei lopultakaan paljasta paljoakaan kirjasta kokonaisuutena. Tämä käy esille myös Melenderin ja Vuolan pienoisesseistä. Niiden on tarkoitus analysoida romaaneja loppuratkaisun kannalta, mutta käytännössä ne ovat ihan perinteisiä tyylin ja muotoratkaisujen omaperäisyyttä korostavia, koulumaisen kuivakkaita ja perinteisiä kirjallisuusesseitä. Eikä lainkaan huonoja sellaisina.

Kertomusten mediakohtainen erityislaatu on isoin aukko kirjassa, joka pyrkii asettumaan yhtä paljon kirjailijan kuin lukijan asemaan.  Jälkimodernin romaanin kompleksisuutta ja sen huonoa tunnettuutta (Suomessa) kirjoittajat paheksuvat useaan otteeseen, mutta puhuvat kompleksisuudesta kuin se olisi automaattisesti autuaaksi tekevä asia kirjallisen kulttuurin kannalta. Lähdeteoksia ei näihin argumentteihin ole näkynyt löytyvän. Lähteitä teoksessa käytetään ylipäänsäkin tilkkeenä ja sitaatteina, mikä ei osoita kovin kunnioittavaa asennetta kirjallista kulttuuria kohtaan.

Yksi olennainen lähdeteos myös puuttuu, vaikka se täydentäisi somasti käsillä olevaa kirjaa: ensyklopediamainen Aloittamisen taito (2010), joka analysoi sadoittain romaanien aloituksia jaotellen ne kymmeniin kategorioihin. Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kokoamasta ensyklopediasta löytyy muun muassa Melenderin Finlandia-ehdokkuudella huomioitu romaani, Ranskalainen ystävä (2009).



 

 

--------------------------------------------

Lisätietoja:
Esittelyssä Aloittamisen taito (Kirjastokaista, 5.11.2010): https://www.kirjastokaista.fi/esittelyssa-aloittamisen-taito/

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Markku Soikkeli, FT, kirjailija, Tampere, mg.soikkeli at gmail.com


Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/review/romaanitaiteen-taito-lopusta-kasin-tulkittuna/
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola