[H-verkko] Arvostelu: Kolonialismin ja eurosentrismin jatkumot Lissabonin kapverdeläiskorttelissa

[Agricola - Suomen humanistiverkko]

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Kolonialismin ja eurosentrismin jatkumot Lissabonin kapverdeläiskorttelissa
--------------------------------------------
18.2.2019 | Seppo Sivonen
--------------------------------------------
Portugali ei ole tehnyt tilintekoa siirtomaamaamenneisyytensä kanssa. Orjakaupasta ja kolonialismista on vaiettu samaan aikaan kun maan löytöretkien suuria tekoja on glorifioitu. Brutaali siirtomaaisännyys Afrikassa on katsottu menneen diktatuurin synniksi eikä sen painolasti kuulu nyky-Portugalin agendalle. Kuitenkin kolonialismin synnyttämät jatkumot ja rasismi voivat hyvin Portugalin yhteiskunnan rakenteissa.  Pöysän kirja on tärkeä lisä pohdittaessa myös Suomen ja suomalaisten suhdetta kolonialismiin ja rasismiin.
--------------------------------------------
Pöysä Anna: Portugalin pimeä puoli  . Vastapaino, 2018. 216 sivua. ISBN 978-951-768-683-9.
--------------------------------------------

Toimittaja, Coimbran yliopistossa jälkikoloniaalisen tutkimuksen tohtoriksi valmistunut Anna Pöysä on kirjoittanut tärkeän ja monitasoisen kirjan. Toimittajana hän reportaasin tavoin kirjoittaa Lissabonin läheisyydessä olevan Cova da Mouran pääosin kapverdeläistaustaisen yhteisön elämästä, sen arjesta selviytymisestä, juhlista ja taistelusta oikeuksiensa ja parempien elinmahdollisuuksien puolesta.

Kirjoittaja on afrikkalaisen kirjallisuuden tuntija, mikä näkyy tekijän käyttämissä lähteissä.  Väitöskirjan Decolonisation in Mozambican Literature (2014), tutkimuskirjallisuuden, poliittisten tekstien, dokumenttielokuvien ja lehtikirjoitusten lisäksi tekijä mainitsee lähteikseen haastattelut, keskustelutilaisuudet ja koulutustilaisuudet Cova da Mouran asukkaiden kanssa. Kirjoittaja tuntee yhteisönsä asuttuaan vuosikausia siellä. Useat haastatelluista ovat tekijän ystäviä ja läheisiä. Kirjan vahvuus onkin Cova da Mouran kuvaamisen omakohtaisuus ja kuvattavien henkilöiden läheisyys. Toisaalta se voi olla myös kirjan sudenkuppa. Haastateltuja on varsin vähän ja he edustavat yhteisön aktiiveja ja älymystöä poissulkien kapverdeläiskorttelin huono-osaisimmat.

Portugalin pimeä puoli -kirja ei ole kuitenkaan vain Cova da Mouran nykypäivän ja lähimenneisyyden kuvaus. Kapverdeläisyhteisön kautta kirjoittaja avaa Portugalin osallisuutta löytöretkiin, orjakauppaan ja kolonialismiin erityisesti Afrikassa. Näiden historioiden ja nyky-Portugalin kolonialistisen menneisyyden häivyttämisen analysoinnin kautta Cova da Mouran asukkaiden kokema fyysinen ja rakenteellisen rasismi saavat selityksensä. Samalla Pöysä ansiokkaasti asettaa lukijan eteen tulkintoja, kuinka eurosentrismi on kolonialismin tutkimuksessa hallinnut länsimaista historiankirjoitusta. Tämä koskee Portugalia, mutta yhtä hyvin myös muita eurooppalaisvaltioita Suomi mukaan lukien.

COVA DA MOURAN TOISEUS  

Kirjan alkuosassa tekijä, joka on myös Mondo Lissabon -matkaoppaan kirjoittaja, kuljettaa lukijansa Cova da Mouran afrikkalaiskorttelin kaduille, missä kuuluvat kapverdeläisen mornan, funanán, batuquen ja yhteiskuntakriittisen hiphopin rytmit. Tosiasiassa näille kaduille eksyvät harvat turistit korttelin väkivaltaisen ja rauhattoman maineen vuoksi. Opastettuja retkiä sinne tosin tehdään samalla tavalla kuin matkailijoita viedään Kapkaupungin Sowetoon.



Cova da Mouran arkeen ovat kuuluneet poliisiratsiat, usein valeuutisina levitetyt syytökset korttelin väkivaltaisuudesta, pelon ilmapiiristä ja huumekaupasta. Poliisin harjoittaman väkivallan lisäksi Cova da Mouran asukkaat kokevat rakenteellista rasismia, köyhyyttä ja sosiaalista eriarvoisuutta. Mutta kapverdeläiset ovat selviytyjiä. Sitä he ovat olleet usein kuivuuden ja nälän vaivaamilla kotisaarillaan läntisessä Afrikassa kuin myös uusilla asuinsijoillaan Lissabonissa.

Jo aamuvarhain korttelin kaduille ilmestyvät kuokkaa olallaan kantavat tai kottikärryjä edellään työntävät miehet ja naiset. He ovat matkalla kasvimailleen, joita on joka kolkassa, pientareilla ja puistojen kaduilla. Myöhemmin katujen eloisuutta värittävät katukaupustelijat, pienet puodit ja kojut, ompelukoneiden äänet ja autokorjaamoiden meteli. Cova da Mourassa on kymmeniä kampaamoja ja parturiliikkeitä. Ilmassa tuoksuvat katugrillien aromit. Pöysästä korttelin tunnelmassa on jotain vanhanaikaista, lähes idyllistä.

Yhteisöllisyys on voimissaan, tosistaan pidetään huolta ja ihmiset tuntevat toinen toisensa. Yhteisö kokoontuu monta kertaa vuodessa juhlimaan omia perinnejuhliaan. Kirjoittajana Pöysä on tyylillisesti vahvimmillaan kuvatessaan eloisasti kotikorttelinsa elämää.

Portugalissa oli vuonna 2017 reilut 36 000 kapverdeläistä ja he ovat brasilialaisten jälkeen suurin maahanmuuttajaryhmä. Brasilialaisia oli noin 80 0000. Työttömyys on maahanmuuttajien ongelma ja romanttiselta vaikuttava kaupunkiviljely on Cova da Mouran asukkaiden yksi arjesta selviytymisen keino. Töitä saaneet ovat edullista työvoimaa, jota riistetään huonolla palkalla ja sopimuksettomilla työsuhteilla. Sosiaaliturvaa ei ole eikä tietä oikeusturvaan. Asuminen on ahdasta ja kurjat asunnot talvella viileitä. Maahanmuuttajat kuolevat keskimäärin muuta väestöä nuorempina ja köyhyyden vuoksi heidän hakeutumisensa hoitoon on heikompaa kuin muilla Portugalin kansalaisilla.

Sosiaalisen kurjuuden rinnalla Cova da Mouran asukkaat kärsivät koululaitoksen rakenteellisesta rasismista, median vääristelevistä uutisista ja oikeuslaitoksen puolueellisuudesta. Koulutus ohjaa afrikkalaistaustaisia mieluummin ammatillisiin tutkintoihin kuin akateemiseen koulutuksen. Vanhanaikaiselta ja konservatiiviselta vaikuttava Portugali ei houkuttele nykyisin afrikkalais-opiskelijoita Angolasta ja Mosambikista, vaan he menevät aikaisempaa mieluummin opiskelemaan muualle, kuten Brasiliaan, Etelä-Afrikkaan tai muihin Afrikan maihin.

Lehdistö on luonut mielikuvan Cova de Morasta ja vastaavista Portugalin bairroista ei-eurooppalaisina toiseuden tiloina. Paikallinen Sol-lehti kirjoitti vuonna 2015 Lissabonissa olevan 25 naapurustoa, joita hallitsi huumekauppa, joiden arkkitehtuuri oli epämääräistä ja joissa oli poliisia vihaavia nuorisojengejä. Lehden tiedot olivat peräisin ”poliisilähteistä”. Sol ei edes lukeudu keltaiseen lehdistöön. Lukuisia nuoria on kuollut poliisin luoteihin näissä yhteisöissä, mutta poliisista valittaminen on tuntunut turhalta poliisia puoltavan oikeuslaitoksen vuoksi. Viimein vuonna 2017 18 poliisia sai syytteen rasistisesti motivoituneesta väkivallasta, vapaudenriistosta, kidutuksesta ja asiakirjojen väärentämisestä. Asian käsittely on kesken.

EUROSENTRISMIN YLIOTE  



Kirjan toisessa osassa tekijä käsittelee Portugalin löytöretkiä, orjakauppaa ja kolonialismia erityisesti Afrikassa. Vaikka tapahtumien suuressa kuvassa ei ole uutta, ovat yksittäiset poiminnat Portugalin pitkästä ajanjaksosta Afrikassa ainakin minulle entuudestaan tuntemattomia.

Tällainen on esimerkiksi kuvaus kuningatar Nzingasta (1582 - 1663), joka hallitsi nykyisen Angolan alueella ja josta on tullut Angolan historian merkkihahmo ja portugalilaisten vastustamisen symboli. Nzinga horjutti länsimaisia käsityksiä mustiin naisiin liittyvistä stereotypioista. Pöysä kirjoittaa, että viime vuosikymmeninä on havahduttu, että länsimaiset sukupuolikäsitykset ovat lähinnä poikkeus ahtaudessaan, eivätkä universaaleja tai luonnollisia.

Afrikan kolonialismin historiankirjoituksessa Portugali on jäänyt suurempien siirtomaavaltojen varjoon. Kuitenkin portugalilaiset menivät Afrikkaan ensimmäisenä ja läksivät sieltä viimeisinä. Pöysä vakuuttaa lukijansa siitä, että orjakaupan ja kolonialismin historiantulkinnoissa on ollut ja on yhä vahva eurosentrinen lähestymistapa ja tulkinnat sen mukaisia.  Globaali pohjoinen tulkitsee globaalia etelää länsimaisen tieteen tietoteorioiden, metodien ja lähteiden kautta.

Orjakaupasta kirjoittaessaan Pöysä muistuttaa, että Portugali oli suurin yksittäinen orjien kuljettaja.  Yli 12 miljoonasta Afrikasta uudelle mantereelle viedyistä orjista portugalilaiset veivät lähes puolet brittien osuuden ollessa reilut kolme miljoonaa ja ranskalaisten reilu miljoona. Tärkeä huomio, on myös mustien orjien läsnäolo Euroopassa, mikä ilmiönä on jäänyt vähälle huomiolle historiankirjoituksessa. Pelkästään Lissabonissa oli 1500-luvulta alkaen merkittävä mustien yhteisö. Tuon vuosisadan puolivälissä kaupungin asukkaista noin 10 % oli orjia. Viimeinen orja Portugalissa kuoli 1930-luvulla.

Portugalin ongelmallinen vuoropuhelu menneisyytensä kanssa ilmenee muun muassa maan löytöretkiä ja orjakauppaa koskevissa museo- ja muistomerkkihankkeissa. Löytöretkillä on keskeinen sija portugalilaisten kansallisessa identiteetissä ja sitä ylläpitävissä juhlallisuuksissa. Viittaukset löytöretkiin positiivisessa mielessä ovat läsnä portugalilaisten arjessa olutmerkistä ravintoloiden ruokalistoihin. Löytöretkeilijöille on nimitetty katuja ja patsaita.  Lissaboniin suunniteltu löytöretkimuseo on silti joutunut kritiikin kohteeksi. Suuri joukko tutkijoita on vastustanut museon lähestymistapaa ja sitä, että museon nimessä ylipäänsä puhutaan löytöretkistä.  Arvostelijoiden mielestä se viestittää eurosentristä ylemmyyttä löydettyjä kohtaan. Vanhojen myyttien kierrätyksen sijaan löytöretkien aikakautta ja seurauksia tulisi käsitellä monipuolisemmin.



Pöysä tulkitse, että löytöretket ovat tulosta tärkeästä Euroopan historian vaiheesta, jonka jäljet ovat Euroopassa paljon syvemmällä tasolla kuin löytöretkinähtävyyksiin tutustumalla vaikuttaisi. Ne merkitsevät alkusysäystä kohti rotuteorioita ja kolonialismia. Jo muslimien ja juutalaisten löytöretkiä edeltänyt karkotus Iberian niemimaalta voidaan ajatella rasismin esiasteena ja eräänlaisena etnisenä puhdistuksena. Niissä näyttäytyvät kansallisvaltioiden poissulkemiseen ja etniseen puhtauteen liittyvän olemuksen alkuvaiheet. Eurosentrismin läpitunkema löytöretkien ja niiden vaikutusten esittämien luo vaikenemista, kun yhtä kertomusta korostamalla vaiennetaan toiset.

Löytöretkiä seurannut orjakauppa ja orjuuttaminen on häivytetty puhumalla ”ihmisten liikkuvuudesta”. Orjakauppa on esitetty siirtolaisuuden muotona ja muuttoliikkeenä samalla tavalla kuin portugalilaisen lähteminen maailmalle. Portugalin osuutta orjakaupassa on alettu tutkia vasta Salazarin diktatuurin kaatumisen (1974) jälkeen. Koska Portugalin osallisuutta orjakauppaan ei ole maassa kunnolla käsitelty, on Lissaboniin suunnitteilla orjuuttamista ja kolonialismia käsittelevän museon perustaminen. Orjakaupalla ja sen perustelemiseen liittyvillä näkemyksillä nähdään olevan merkittävä tehtävä nykyrasismin ymmärtämisessä.



Kun löytöretket loivat pohjan eurosentrismille ja rasismille, kolonialismin myötä valloitetuille alueille annettiin nimet ja piirrettiin rajat.  Siirtomaamahtina Portugalilla oli oma dilemmansa. Siirtomaista saatavista rikkauksista huolimatta Portugali oli Euroopassa takapajuinen ja pitkäkestoisen diktatuurin uuvuttama maa, joka oli itse jonkinlaisessa siirtomaan asemassa suhteessa Britanniaan. Maassa matkustaneiden pohjoiseurooppalaisten näkemysten mukaan portugalilaiset itse toistivat samat primitiivisyyden stereotypiat, jotka liitettiin kolonisoituihin kansoihin. Samaan aikaan Euroopassa pilkatut portugalilaiset käyttivät itse väkivaltaa turvatessaan valtansa siirtomaissaan Afrikassa. Kirjassaan Pöysä kuvaa isäntämaan vallankäyttöä, rauhoitussotia ja pakkotyötä Angolassa, Mosambikissa, Guinea-Bissaussa ja Kap Verdellä.

ASSIMILAATIOSTA LUSOFONIAAN

Muiden siirtomaavaltojen tapaan portugalilaiset loivat kolonialismin myötä yhteiskuntajärjestyksen, jossa valkoiset olivat etuoikeutetussa asemassa ja siirtomaiden asukkaat ylläpitivät heidän aineellista hyvinvointiaan. Tässä asetelmassa portugalilaiset ranskalaisten tavoin harjoittivat alusmaissaan ns. assimilaatiopolitiikkaa. Sen avulla portugalilaisuuden arvot, kielen ja uskonnon omaksunet afrikkalaiset, erotettiin muista alkuperäisasukkaista kolonialismin myötäilijöiksi. Heidän määränsä oli kuitenkin äärimmäisen pieni. Siirtomaiden itsenäistymisliikkeiden voimistuessa retoriikka muuttui ja ryhdyttiin puhumaan siirtomaiden sijasta merentakaisesta Portugalista ja lusotropikalismista. Tällä tähdennettiin emämaan ja merentakaisten alueiden veljeyttä ja sopusointua. Assimilaatio ja afrikkalaisten sivistäminen olivat tässä katsannossa jalo ja veljellisessä hengessä tehty palvelus.

Lusotropikalismia seurasi Portugalin vuoden 1974 vallankumouksen jälkeen uusi käsite lusofonia, mikä viittaa portugalinkielisyyteen. Sen avulla pidetään yllä suhteita entisiin siirtomaihin ja Portugali jatkaa vaikutustaan entisissä siirtomaissa. Portugalilaisen taitelija Alfredo Maragridon sanoin lusofonian ytimessä on idea portugalin kielestä portugalilaisten omaisuutena ja kielen kautta maa takertuu menneen suuruuden rippeisiin. Kuitenkin vaikka Cova da Mourassa syntyneet lapset kuuluvat lusofonian piriin, he eivät saa automaattisesti voimassa olevan kansalaisuuslainsäädännön mukaan Portugalin kansalaisuutta.

Lusofonia ei myöskään välitä oikeusvaltion periaatteiden toteutumisesta Cova da Mouran kaltaisessa yhteisössä. ”Poliisit tekevät mitä haluavat ja vallalla on rankaisemattomuuden kulttuuri”, sanoo Flávio Almada, teini-ikäisenä Cova da Mouraan muuttanut aktivisti. Poliisin väkivallassa on nähtävissä toimintatapoja, jotka kuuluivat Portugalin vuonna 1945 perustetun pahamaineisen poliittisen poliisin PIDE:n käytäntöihin. Tämän organisaation tehtävänä oli tukahduttaa diktatuuriin kohdistunut vastustus. Sen lonkerot ulottuvat myös Afrikan siirtomaihin, missä se syyllistyi raakuuksiin itsenäisyyttä ajavia vapaustaistelijoita vastaan. Poliisin kovilla otteilla ja väkivallalla on yhä ymmärtäjänsä Portugalin äärioikeiston piirissä.

Portugalin siirtomaajärjestelmän purkautuminen Afrikassa 1970-luvulla ei merkinnyt vallankäytön kolonialistisen luonteen muuttumista metropolissa ja entisissä siirtomaissa. Vielä vuonna 2007 diktaattori Salazar äänestettiin kaikkien aikojen portugalilaiseksi. Kun diktatuurin aikana Portugalin kansallinen identiteetti oli rakennettu kolonialismin varaan, voidaan Portugalin äärioikeiston nähdä jatkavan tätä perinnettä. Vuosisatoja aikana rakennettu imperiumi ja sen sydän, metropoli, ei muuttunut kertaheitolla tasa-arvoiseksi.



Puolueettomuuden tavoittelu ei päde myöskään maan historiankirjoitukseen. Vuoden 1974 Neilikkavallankumous katsotaan paikallisten demokraattisen voimien aikaansaannokseksi ja lähtölaukaukseksi kolonialismin loppumiselle. Tulkinnassa korostetaan siirtomaasotien uuvuttamien valkoisten uhrautumista ja unohdetaan Afrikan vapaustaistelijat ja heidän roolinsa Portugalin diktatuurin kaatamisessa. Pöysä sanoo tätä erinomaiseksi esimerkiksi eurosentrismin logiikasta. Tosin kirjoittaja itsekin käsittelee Portugalin Afrikan siirtomaiden sissiliikkeitä suppeasti.

VASTARINTA JATKUU

Kirjan viimeisessä luvussa ”Kohti vapautta” Pöysä käsittelee siirtomaiden vapautumista ja hieman epäloogisesti vasta aivan luvun lopussa Cova da Mouran syntymistä. Vapaustaistelun alkuvaiheita toisen maailmansodan jälkeen edusti Lissabonin afrikkalaisopiskelijoiden poliittinen liikehdintä. Mutta tälläkin oli edeltäjänsä. Valkoisten isäntien vallankäyttöä vastaan olivat nousseet jo Lissabonissa eläneet afrikkalaisorjat 1700-luvulla. Kap Verdellä taas jo 1500-luvulla oli yhteisö, joka nousi orjuuttajia vastaan useaan otteeseen 1500-luvulla.

Kiinnostavia ovat tiedot siitä, että yksi dekolonisaation ikoneista, karibialaislähtöinen filosofi Frantz Fanon (1925-1961) on edelleen ajankohtainen älymystön antirasistisessa liikehdinnässä, näin myös Cova da Mouran aktivistien joukossa.”Nyt häntä siteeraavat kaikki.” Pöysän mukaan yhtä yksittäistä syytä Fanonin uuteen kiinnostukseen tuskin on. Yksinkertaisimpana selityksenä Fanonin voiman pysyvyydessä ja ajankohtaisuudessa Pöysä pitää sitä, että hänen analyysinsä tarjoavat välineitä kolonialismin jatkumoiden ja rakenteellisen rasismin tulkitsemiseen.

Sama koskee Guinea Bissaun ja Kap Verden suuren vapaustaistelija Amílcar Cabralin (1924-1973) nykyiseen läsnäoloon Cava da Mourassa. Vuonna 2018 järjestettiin Lissabonissa suuri Cabralia käsittelevä kansainvälinen seminaari. Fanonin tavoin häntä pidetään dekoloniaalisen ajattelun edelläkävijänä. Tämä ei liity vain kolonialismin analysointiin ja kritisointiin, vaan myös irrottautumiseen eurosentrismistä. Cabralin työn sanotaan olevan kesken ja. hänen ajatuksiaan on päivitetty vastamaan uusia haasteita mm. feminismin ansiosta.



Cova da Mouran yhteisö syntyi 1970-luvulla, jolloin Portugalin Afrikan siirtomaista tapahtui suuri joukkomuutto Portugaliin. Yhteisössä asuu sekä siirtomaaherruutta vastaan taistelleissa sissijoukoissa että Portugalin siirtomaa-armeijassa palvelleita veteraaneja. Vaikka portugalilaisten kanssa vuosisatoja sekoittuneita kapverdeläisiä pidettiin siirtomaahallinnon aikana enemmän ”omina lapsina” kuin muiden siirtomaiden asukkaita, ei tällä rajankäynnillä ollut merkitystä Portugaliin muuton jälkeen. Kapverdeläisillä oli taustastaan riippumatta vastassa muiden afrikkalaisten kanssa yhteisesti jaettava julkinen ja rakenteellinen rasismi.

”Luta continua” eli ”Taistelu jatkuu” oli Mosambikin vapausliike Frelimon tunnuslause. Tätä kuulee yhä Lissabonissa. Taistelun yksi näyttämö Cova de Mourassa on Platforma Gueto – kollektiivi, joka järjestää yliopiston eli  universidade-nimellä kulkevia tilaisuuksia. Ne ovat osa poliittisen koulutuksen ohjelmaa, joka tekee pohjayötä mustien emansipaation eteen. Platforman tilaisuuksia kuvataan vapaiksi eurosentrisestä ja holhoavasta moderoinnista. Koulutus pyrkii kolonialismin jatkumoiden purkamiseen ja käyttää asiantuntijoinaan mm. entisiä mustia panttereita Yhdysvalloista, tutkijoita eri puolilta maailmaa ja alkuperäiskansojen edustajia. Näin se torjuu eurosentriset lähestymistavat ja hakee tietonsa dekoloniaaliseksi sanotusta kaanonista. Hämmentävää on, että kirjoittajan mukaan Portugalin salainen poliisi on jo liikkeellä, ja Cova da Mouraa on kutsuttu vastarintaliikkeen keskukseksi.

YLIOPISTON DEKOLONISAATIO

Kun Pöysä siirtää Platforman lähestymistavan akateemiseen maailmaan, päästään kirjan ydinsanomaan. Tekijä sanoo saaneensa ”herätyksen” tohtoriopinnoissaan Coimbran yliopistossa, missä perinteisten tieteellisten tekstien lisäksi luettiin afrikkalaisten vapaustaistelijoiden kirjoituksia, artikkeleita Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen yhteisöllisestä feminismistä ja eteläafrikkalaisten ammattiyhdysaktiivien haastatteluja.  Kysymys on tiedon ammentamisesta ns. globaalista etelästä, länsimaisen, eurosentrisen tilan ulkopuolelta.

Sosiologi Boaventura de Sousa Santos (s.1940) käyttää käsitettä etelän epistemologia kuvamaan teorioita, filosofioita ja toimintatapoja, jotka moderni on sysännyt marginaaliin. Etelän epistemologiat ovat syntyneet länsimaisten instituutioiden ulkopuolella. Coimbran yliopistossa vuosina 2011 - 2016 toimineen Alice-hankkeen tavoitteena oli uudistaa yhteiskuntatieteiden kenttää etelän epistemologioiden avulla taustanaan näkemys, että Euroopassa on aistittavissa intellektuaalinen uupumus ja kyvyttömyys kohdata itse luomiaan ongelmia yhteiskunnan, ympäristön, kulttuurin ja historian osalta. Globaalin etelän puolestaan nähdään olevan moninainen ja innovatiivinen – näistä innovaatioista Eurooppa voisi ottaa oppia. Tämä edellyttää molemminpuolista yhteisymmärrystä ja kunnioitusta, mutta tälle ei Euroopan puolelta ole ollut juuri sijaa.

Pöysän Portugalin pimeässä puolessa on paikoitellen toistoa ja alateemojen käsittelyssä epätasaisuutta niin tyylin kuin sisällön suhteen. Sen ajankohtaisuutta puolestaan lisää Suomessa aivan viime aikoina lisääntynyt, tosin heiveröinen keskustelu Suomen ja suomalaisten asemoimisesta kolonialismiin. Tästä esimerkki on viime syksynä Historioitsijat ilman rajoja – yhdistyksen toimesta julkaistu Kenen historia? Raportti monipuolisen historiantutkimuksen, -opetuksen ja vuoropuhelun tilasta ja haasteista Suomessa.  Suomi ei ole irrallinen saareke vailla kolonialismin jatkumoita ja eurosentrismin ylivaltaa. Kuten Pöysä kirjoittaa, eurosentrismi ja koloniaalisuus eivät rajoitu vain entisiin siirtomaavaltioihin, vaan heijastuvat esimerkiksi suomalaisten suhtautumisessa saamelaisiin, rodullistettuihin suomalaisiin, romaneihin, pakolaisiin ja maahanmuuttajiin.

Kenen historia? -raportissa on viitteitä dekolonisaation vahvistamisesta suomalaisessa historian-opetuksessa – ja tutkimuksessa. Siinä esitetään erilaisten historiakertomusten yhteensovittamista yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen ja suvaitsevaisuuden edistämiseksi. Samoin tulisi lisätä kansainvälisiä yhteyksiä ja keskustelua liittyen kolonialismin ja vähemmistöjen historiaan. Raportti  olisi kuitenkin kaivannut selkeämpää irtisanoutumista eurosentrimistä ja kannanottoa globaalin etelän tuottaman tiedon huomioimisesta kolonialismin tutkimuksessa.

 

 

 

 

 

 

 

--------------------------------------------

Lisätietoja:
Anne Pöysä: Decolonisation in Mozambican Literature (Universidade de Coimbra, 2014): https://estudogeral.sib.uc.pt/bitstream/10316/25212/1/Decolonisation%20in%20mozambican%20literature.pdf
Kenen historia? Emma Hakala, Iina Hakola, Jenni Laakso (toim.) (Historioitsijat ilman rajoja 2018): https://www.historianswithoutborders.fi/wp-content/uploads/2018/10/HWB_Kenen-historia.pdf

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Seppo Sivonen, FT, dosentti , Itä-Suomen yliopisto, seppo.sivonen at uef.fi


Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/review/kolonialismin-ja-eurosentrismin-jatkumot-lissabonin-kapverdelaiskorttelissa/
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola