[H-verkko] Arvostelu: Kansojen itsemääräämisoikeuden periaate esti rauhaan palaamisen ensimmäisen maailmansodan jälkeen

[Agricola - Suomen humanistiverkko]

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Kansojen itsemääräämisoikeuden periaate esti rauhaan palaamisen ensimmäisen maailmansodan jälkeen
--------------------------------------------
17.8.2018 | Sirkka Ahonen
--------------------------------------------
Robert Gerwarth on itäisen Keski-Euroopan historian tutkija. The Vanquished -kirjassaan hän vastaa arvioi kriittisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä rauhanteoissa noudatettua wilsonianismia, kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatetta. Sen tuloksena Eurooppaan luotiin joukko uusia kansallisvaltioita, joiden välille vääjäämättä syntyi rajasotia ja sisälle vähemmistöongelmia. Rauhaan palaamisen sijasta itäinen Keski-Eurooppa ja Kaakkois-Eurooppa syöksyivät poliittisen väkivallan ja pakolaisuuden kurimukseen.
--------------------------------------------
Gerwarth, Robert: The Vamquished. Why the First World War Failed to End, 1917 - 1923. Penguin Books, 2016. 446 sivua. ISBN 978-0-141-97637-2.
--------------------------------------------

 

Sotien syistä ja sodankäynnistä on kirjoitettu paljon historiaa. Rauhaan palaaminen ja sen vaikeudet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Näin on laita ensimmäisen maailmansodankin kohdalla. Koulukirjoissa Versaillesin rauhankonferenssin tulokset esitetään yleensä vapauttavan myönteisinä: demokratia valtasi alaa, kansat itsenäistyivät ja Kansainliitto perustettiin rauhaa turvaamaan. Kun oppikirjat esittävät Suomen historian omana lukunaan, vuoden 1918 sisällissota näyttäytyy suomalaisena erityisilmiönä, jota Euroopan länsivaltojen mainitaan kauhistelleen.

Gerwarthin kirjassa Suomen sisällissota on elimellinen osa itäisen Keski-Euroopan yleistä kurimusta. Suomesta Turkkiin ulottuvasta alueesta muodostui vuoden 1817 jälkeen poliittisen väkivallan noidankattila, jossa vallankumoukset, kansanmurhat ja pakolaisvirrat jättivät suursodan jälkeisen rauhaan palaamisen kaukaiseksi toiveuneksi.

Koko itäiseen Keski-Eurooppaan ja Kaakkois-Eurooppaan levittäytyneen poliittisen väkivallan syynä oli Gerwarthin mukaan wilsonianismi, historiaa ymmärtämättömän Yhdysvaltain presidentti Wilsonin ajama kansojen itsemääräämisoikeuden periaate. Wilsonianismin mukaan Euroopan romahdusvalmiit vanhat imperiumit olivat kansojen vankiloita ja uusien kansallisvaltioiden synty hyvän tulevaisuuden aamunkoitto. Wilsonianismi tarttui herkästi väestöihin, joiden kansallista tietoisuutta aatteelliset johtajat olivat 1800-luvulla herätelleet. Suomen itsenäisyysjulistus julistus joulukuussa 1917 toteaa: ”Ja laajalti yli sodan kaikkien kauhujen on kaikunut ääni, että yhtenä nykyisen maailmansodan tärkeimmistä päämääristä on oleva, ettei yhtäkään kansaa ole vastoin tahtoansa pakotettava oleman toisesta riippuvainen.” Wilsonin heikkous oli, ettei hän ymmärtänyt, miten kirjava Euroopan etno-demograafinen kartta oli ja miten ahtaan etnisesti Keski-Euroopan poliittiset ideologit määrittelivät kansan. Kansa oli heidän mukaansa etnis-kielellinen yksikkö eikä oikeuksien ja -velvollisuuksien yhdistämä yhteiskunta. Jälkimmäinen, liberaali käsitys oli Ranskan vallankumouksen perua, ja ranskalainen filosofi Ernest Renan oli 1870-luvulla kiteyttänyt käsityksen kutsumalla kansaa päivittäiseksi kansanäänestykseksi.

Toinen asia, jota presidentti Wilson ei tuntenut, oli Euroopan valtioiden johtajien maailmansodan aikana toisilleen antamien lukuisten salaisten lupausten sisältö. Ympärysvallat olivat luvanneet Kreikalle, että se saa pitää Anatolian kreikkalaisenemmistöiset kaupungit, ja Italialle, että se saa haltuunsa rauhanteossa Habsburgeilta vapautuvan Adrianmeren kainalon. Kun Turkin voimistuva kansallinen politiikka ja Jugoslavian synty tekivät lupausten täyttämisen mahdottomaksi, rajasodat leimahtivat liekkiin ja johtivat etnisiin puhdistuksiin.

Mussolinin mielestä Italia kuului maailmansodan voittajiin mutta joutui Versaillesissa rauhankonferenssissa 1919 petetyksi. Adrianmeren kainalo meni uudelle kansallisvaltiolle, Jugoslavialle. Mussolinilla oli syy vähätellä kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatetta. Hän luonnehti Wilsonia aatteellisten abstraktioiden norsunluutornissa eläväksi poliitikoksi. Keskieurooppalaiset kansalliset johtajat saattoivat niin ikään moittia Versaillesin päätöksiä epäoikeudenmukaisiksi. Voittajavaltiot suosivat niitä keskieurooppalaisia maita kuten Puolaa ja Romaniaa, jotka olivat tukeneet niitä sodassa, mutta rankaisivat keskusvaltojen puolelle menneitä kansoja hajottamalla ne eri valtioiden alueille. Saksan alueellinen kutistaminen ja Unkarin jättäminen tynkä-Unkariksi synnyttivät Keski-Eurooppaan mittavan irredenta -ilmiön: laajat kansallisuudestaan tietoiset väestöryhmät odottivat, että heidät lunastettaisiin takaisin emämaansa yhteyteen.

Gerwarth tulkitsee Itä-, Keski- ja Kaakkois-Euroopam rajasodat, sisällissodat ja ääriliikkeet kansallisen itsemääräämisoikeuden onnettoman politiikan ja sosiaalipsykologisesti selittyvän etnis-kansallisen kiihkoilun tuloksiksi. Hän kysyy jälkiviisaasti wilsonianisteilta, eikö väestöillä tosiasiassa ollut keskimäärin enemmän oikeuksia ja turvaa maailmansotaa edeltäneiden imperiumien kuin uusien kansallisvaltioiden suojissa. Demografisen kartan kirjavuuden takia etnistä yhtenäisyyttä tavoittelevat kansallisvaltiot johtivat väistämättä vähemmistöongelmien syntyyn. Versaillesissa vähemmistöjen turvaksi säädetty kansainvälinen vähemmistösopimus menettivät uskottavuutensa viimeistään vuonna 1923, kun Kreikka ja Turkki saivat Lausannen sopimuksessa luvan karkottaa alueiltaan vähemmistökansallisuutta olevat asukkaat. Sopimus sinetöi periaatteen, jonka mukaan kansallisvaltion saattoi perustaa hinnalla millä hyvänsä. Sopimus tosin lopetti Kreikan ja Turkin välisen sodan aikana Anatoliassa tehdyt massamurhat, mutta sen kyynisestä luonteesta todistaa pykälä, jonka mukaan 18–45 –vuotiaat miehet eivät kuuluneet karkotettavien joukkoon. Heidät näet tarvittiin jälleenrakentamaan sodan runtelemat maat pakkotyöllä. Gewarthin johtopäätös on, että monoetninen tai -uskontoinen väestöpohja voidaan perustaa maahan vain väkivallalla.

Gerwarthin mukaan rauhan epäonnitumisella eneismmäisen maailmansodan jälkeen oli kauaskantoiset seuraukset. Vaikka sisällis- ja rajasodat loppuivat vuoteen 1923 mennessä, demokratia ja väestöryhmien sovinto eivät kestäneet. Itäisen Keski-Euroopan valtiot siirtyivät toinen toisensa jälkeen totalitarismiin, ja ä myös poliittisen väkivallan rakenteet jäivät pysyviksi, kuten Itävallan Heimwehrin, Unkarin Nuoliristin, Jugoslavian kroaattien Ustashen, Viron Kaitseliitin, ja Liettuan Kiväärimiesten liiton nousu osoittaa. Katuväkivalta ei suinkaan rajoittunut Saksan natseihin ja Italian fasisteihin. Gerwarth esittää useassa yhteydessä Suomen poikkeuksellisena esimerkkinä uudesta kansallisvaltiosta, jossa liberaalin demokratia piti pintansa, mutta toki meidänkin teillämme kaasutti kyyditsijöiden mustia autoja.

Gerwarthia lukiessa tulee kysyneeksi, onko suomalaisilla taipumus tarkastella Euroopan historiaa liiaksi joulukuun 6. päivän näkökulmasta. Euroopassa oli liikaa esimerkkejä kansallisen itsemääräämisoikeuden käntymisestä vähemmistöjen sorroksi ja ennen pitkää totalitarismin kasvualustaksi. Rauhanteon jälkeen kesi viisi vuotta, ennekuin aseet lopulta vaikenivat. Tuon viisivuotiskauden kuluessa menetettiin mahdollisuus rakentaa rauhalle ja demokratialle pysyvät rakenteet. Gerwarth arvioi kirjansa epilogissa, että menetettyjen mahdollisuuksien hintaa maksetaan vielä 2000-luvulla Orbánin  Unkarissa ja Kaczynskin  Puolassa. Laskun takana on toki paljolti kylmä sota, mutta myös vuoden 1917 jälkeisten vuosien katteeton optimismi, jonka varassa Euroopan pienet kansallisvaltiot luotiin. Euroopan unionin voi katsoa yritykseksi korjata wilsonianismin ongelmaa.

Robert Gerwarthin tausta ja asema itäisen Keski-Euroopan tutkijana on vankka. Hän on kasvanut Berliinissä, kokenut 13-vuotiaana Muurin kaatumisen, valmistunut maisteriksi Humboldt yliopistosta ja väitellyt tohtoriksi Oxfordissa. Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta hän on työskennellyt Dublinin yliopistossa Euroopan historian professorina ja sikäläisen sotahistorian tutkimuskeskuksen johtajana. Gerwarth on rakentanut teesinsä kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatteen vahingollisuudesta niin saksalaisen kuin brittiläisen nationalismikritiikin vaikuttamana. Hän hylkää teesin, jonka mukaan ensimmäisen maailmansodan brutaalit käytännöt olisivat vaikuttaneet Itä-, Keski-  ja Kaakkois-Euroopan väkivaltaiseen poliittiseen perinteeseen ja syyttää sen sijaan katastrofeista wilsonilaista sinisilmäisyyttä. Vallanjanoiset johtajat saivat Wilsonin ansiosta vapaat kädet käyttää hyväkseen väestöjen hämmennystä ja savijaloille pystytettyjä kansallisvaltioita.

Gerwarth käyttää suvereenisti kuudenkielisiä primaari- ja sekundaarilähteitä. Koko Eurooppaa syleilevä kirja perustuu historiografiseen verkostoitumiseen. Gerwarth jäsentää kauden 1917–1923 kronologian sijasta politologisten käsitteiden mukaan, jotka ulottuvat kollektiivisesta kokemuksesta aina valtamuodostelmien perusteisiin. Pienten kansallisvaltioiden synty oli hänen mukaansa itäisen Keski-Euroopan uudelleen keksimistä dynastisten imperiumien raunioille. Keksiminen ei jatkanut valistuksen perintöä vaan antoi pohjan poliittiselle väkivallalle pesiytyä Euroopan rakenteisiin.

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Sirkka Ahonen, professori emerita, Helsingin yliopisto, sirkka.ahonen at helsinki.fi


Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/?post_type=review&p=31775
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola