[H-verkko] Arvostelu: Vanhan vakoilupomon ja pääsihteerin leppoisaa muistelua

Ke Loka 28 12:04:43 EET 2018

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Vanhan vakoilupomon ja pääsihteerin leppoisaa muistelua
--------------------------------------------
7.11.2018 | Kimmo Elo
--------------------------------------------
Seppo Tiitisen muistelmat ovat sujuvasti kirjoitettu kertomus lähes neljästäkymmenestä vuodesta suomalaisen valtahierarkian huipulla. Teos rakentuu lähes ideaalistyyppisenä kansallisena kertomuksena, jossa päähenkilö ei nosta itseään jalustalle vaan näyttäytyy vaatimattomana virkamiehenä, joka vaatimattomista oloista ponnisti korkealle. Tiitisen pohdinnoissa on tiettyä rauhallisuutta, jonka ansiosta teos ei lankea sensaatiohakuisuuden ansaan, vaan muistelee lähihistorian tapahtumia jonkinlaisen lempeän ironian ja vallan huipun tarjoaman etäisyyden kautta.
--------------------------------------------
Ervasti, Pekka, Tiitinen, Seppo: Tiitinen. Vakoilijoita ja veijareita. Otava, 2018. 253 sivua. ISBN 978-951-1-32004-3.
--------------------------------------------

Seppo Tiitinen seurasi lähes neljäkymmentä vuotta kestäneellä virkamiesurallaan yhteiskunnallista ja kansainvälistä kehitystä politiikan aitiopaikoilta suojelupoliisin päällikkönä (1978–1990) ja eduskunnan pääsihteerinä (1990–2015). Jo uransa aikana Tiitinen tuli tunnetuksi letkeänä keskustelijana, mutta myös eräänlaisena yhteiskunnallisena unilukkarina, jonka sanalla oli oma merkittävä painoarvonsa maamme eri käänteissä. Ei siis mikään ihme, että Tiitisen muistelmien toivottiin raottavan salaisuuksien verhoa ja tarjoavan lukijalleen kurkistuksia vallan kulisseihin Kekkosen aikakaudesta aina lähes tähän päivään saakka.

Kirjan notkea ja leppoisa kirjoitustyyli on varmasti pitkälti Pekka Ervastin ansiota, jonka kynästä on aiemminkin lähtenyt kokeneen toimittajan vetävää tekstiä. Kirjassa on kaikki tarinan kaaren ainekset hyvin toteutettuna ja lukijaa kuljetetaan Tiitisen lapsuuden maisemista vallan kammioihin ja edelleen leppoisiin eläkepäiviin. Kirja soljuu eteenpäin erilaisten, sinänsä irrallisten tapahtumien ketjuna, joiden valinnasta lienee vastannut Tiitinen. Sinänsä miellyttävän kronologisesti etenevää tapahtumahistoriaa lukiessa jää kuitenkin pohtimaan poimintalogiikkaa eli sitä, miksi juuri nämä tapahtumat Tiitisen pitkän ja vaiherikkaan uran varrelta on päätetty sisällyttää muistelmiin. Näkökulmaa olisi siis voinut perustella ja taustoittaa paremminkin, mutta myös koherenssiin olisi voinut panostaa nykyistä enemmän. Vaikka kronologia toimii, siirtymät eri lukujen välillä vaikuttavat sattumanvaraisilta eikä edellinen luku anna kummoisiakaan eväitä ymmärtää seuraavan luvun tematiikkaa.

”Kaikkea mitä tietää, ei pidä kertoa”

Maamme poliittisesta lähihistoriasta kiinnostuneelle kirja on lukukokemuksena kaksijakoinen. Ilman jonkinlaista kokonaiskäsitystä niin kutsutusta isosta kuvasta eli maamme lähihistorian tapahtumista kirjan kattamalla ajanjaksolla lukija varmasti jää hämmentyneeseen mielentilaan. Pääsyy tähän on kirjan konseptissa, jossa pääpaino on – mielestäni aivan oikein ja perustellusti – juuri Tiitisen muisteluilla. Lukija kokee olevansa Tiitisen kanssa talvi-illan takkatulien ääressä, kuunnellen konkarivirkamiehen leppoisaa, välillä hyväntahtoisen ironista muistelua.

Kääntöpuolena on kuitenkin se, että mitään kovinkaan uutta Tiitisen muistelut eivät kokonaiskuvaan tuo, ellei sellaiseksi lasketa sekä riveiltä että rivien välistä huokuva ei-nyt-hötkyillä-turhia–retoriikkaa. Vaikka Tiitinen nostaakin esille muutamia Suomen kannalta hankalia kysymyksiä ja tapahtumia, kokonaisuutena teos tuntuu pikemminkin haluavan valaa öljyä paikoin kiivaanakin velloneiden, lähihistoriaan liittyneiden keskustelujen laineille. Hyvänä esimerkkinä toimikoon kuvaus KGB:n Helsingin aseman päälliköstä Viktor Vladimirovista – tai kuten Tiitinen hän kutsuu, Vihtorista – joka kirjassa on sekä kokenut kettu, jolla oli lusikkansa joka sopassa, että leppoisa mökkivierailija, jopa jonkinlainen ystävä.

Tiitisen muistelut liikkuvat vallan ytimen ympärillä hienovaraisesti ja ilman sensaatiohakuisuutta. Sävyeroista voi päätellä, kenen toimintaa Tiitinen arvostaa ja keiden kohdalla hänen oma moraalinen tai strateginen kompassinsa osoittaa eri suuntaan. Tiitisellä ei ole tarvetta nostaa omaa rooliaan liian näkyvään rooliin, mutta samalla tekstissä myhäilee omaan uraansa varsin tyytyväinen ihminen, jonka kädenjälki on noteerattu myös akateemisessa historiankirjoituksessa. Ehkä tässä kohdin kirja tuottaa pienoisen pettymyksen, koska kovin vähän uutta Tiitinen jo tiedossa olevaan tarjoaa. Pikemminkin kyse on pienistä suolahippusista siellä ja täällä, taitavasti annosteltuina niin, ettei lukija pääse pitkästymään. Mutta samalla myös siten annosteltuina, ettei lukija välttämättä edes älyä kaivata syvemmälle kaivautuvaa kerrontaa.

Niinpä kirja noudattaa Tiitisen itsensä kuvaamaa mottoa, ettei ”pidä suoranaisesti valehdella, mutta kaikkea mitä tietää, ei pidä kertoa” (s. 86). Nimittäin, jos kirjan substanssia pohtii edes kohtuullisesti Tiitisen mittavaa uraa vasten, paljon – myös paljon olennaista – jää aivan varmasti vaatimattoman 250 sivun ulkopuolelle, Tiitisen omien muistikirjojen kansien väliin.

Ehkä nämä muistikirjat ovat joskus tulevaisuudessa tutkijoiden käytettävissä kuin se legendaarinen ”Tiitisen lista”. Listahan on saanut myyttiset mitat ja sen innoittamina on rakenneltu mitä erilaisimpia salaliittoteorioita. Tiitinen itse käsittelee mukaansa nimettyä listaa ”Paljon melua tyhjästä”-otsikolla varustetussa luvussa (s. 158–161) todeten, että ei ”kerta kaikkiaan muista listasta yhtään nimeä” (s. 161). Saattaa olla näin, joskin edellisellä sivulla (s. 160) hän kuitenkin muistaa listalla olleen ”pelkkiä henkilönimiä, joista osa oli jopa kirjoitettu väärin”. Kriittinen lukija voisi kysyä, miten voi muistaa väärin kirjoitetuiksi sellaisia nimiä, joista ei muista yhtäkään?

Pienen kansan selviytymistarina

Sivumääräisesti kirjan mittavin osuus käsittelee Tiitisen kautta suojelupoliisin johdossa. Tässä kohdin en voi olla puuttumatta Tiitisen väitteeseen, jonka mukaan kirjassa käytetty ”Suopo” olisi ”ainoa kieliopillisesti oikea lyhenne suojelupoliisista” (s. 10). Väite on lähinnä kummallinen, voihan jokainen tarkistaa esimerkiksi Kotimaisten kielten keskuksen ohjepankista (http://www.kielitoimistonohjepankki.fi/ohje/366), että lyhenne on joko ”supo” tai ”SUPO”.

Tiitisen aika ”lasitalossa”, kuten hän itse eduskunta-aikaansa kuvaa, ei käsittelyltään poikkea supo-kauden kuvauksesta. Myös tässä Tiitisen omakohtainen muistelu rytmittää lukukokemusta. Euskunta-aikaan liittyy monia hauskoja anekdootteja ja henkilökuvauksia, mutta myös jonkinlaista melankolista pohdiskelua yhteiskunnan muutoksen kääntöpuolista. Vaikka Tiitinen tuntuukin haikailevan ainakin jonkin verran persoonallisten kansanedustajien aikaa, näyttää hän pitävän nykyistä parlamentaarista järjestelmäämme varsin ajantasaisena ja hyvin toimivana kokonaisuutena. Ainakin jonkinlaisena allegoriana luen termiä ”lasitalo”. Eduskunta on avoin, läpinäkyvyyden periaatetta käytännön työssään toteuttava instituutio, joka siten osaltaan tukee yhteiskunnallisen avoimuuden vahvistumista. Mutta tämän positiivisen konnotaation rinnalla termiin näyttäisi liittyvän myös jonkinasteinen julkisuus- ja mediapolitiikan kriittinen sivumaku – kritiikki pinnallista, sensaatiohakuista tirkistely- ja skandaalikulttuuria kohtaan, jolta eduskunta tai kansanedustajat eivät myöskään ole säästyneet. Huoli on siis yhden keskeisen poliittisen instituution asemasta ja arvostuksesta.

Loppua kohti kirjasta alkaa kuoriutua positiivisesti latautunut, jopa aavistuksen paatoksellinen pienen kansan selviytymistarina, jossa on – ironista kyllä – huomattavaa kerronnallista samankaltaisuutta Jukka Parkkisen fiktiivisen, pääesikunnan tutkintaosastosta kertovan romaanisarjan kanssa. Myös Tiitisellä suomalaisten neuvokkuus ja kyky selvitä ja luovia kansainvälisen politiikan karikoissa, mutta myös suomalaisuuden jonkinlaiset kansalliset erityispiirteet ovat varsin merkittävällä tavalla läsnä. Ehkä on niin, että tämän tyyppisten kirjojen yksi funktio on myös valaa lukijaan uskoa maamme kyvystä selviytyä epäselvässä ja epävarmassa maailmanpolitiikan tilanteessa.

Kokonaisuutena Ervastin ja Tiitisen teos on sujuvasti kirjoitettu, joskin substanssiltaan ehkä odotuksia köykäisempi muistelmateos, joka tarjoaa monia kiinnostavia kurkistuksia vallan kulisseihin. Paljon tarinaa kulkee myös rivien välissä, osan tästä piilotason kerronnasta olisi minusta voinut nostaa vahvemmin ihan kirjoitetuille riveillekin. Nyt tarina aina välillä pakenee lukijaa kuin se legendaarinen kostea saippuapala, josta on hankala saada kunnon otetta. On toki selvää, että Tiitisen hoitamat tehtävät eivät mahdollista kaikkien asioiden kertomista siten kuin ne ovat tapahtuneet. Mutta silti vanhaa vakoilupomoa lukiessa jää väkisinkin pohtimaan, mistä kaikesta hän päätti vaieta – sen verran aukottomasti kirja sopii yhteen historiantutkimuksen kautta rakentuneeseen kuvaan maamme lähihistoriasta. Ehkä hänen muistiinpanonsa ovat viidenkymmenen vuoden päästä tutkijoiden luettavana. Toki silloinkin vain, jos julkaisu ei vaaranna kansallista turvallisuuttamme.

--------------------------------------------

Lisätietoja:
Seppo Tiitinen: Olin pitkään empiväinen kirjan suhteen (MTV:n haastattelu 19.9.2018): https://mtvuutiset.fi/video/prog977999
KGB:n murhapomo Viktor Vladimirov oli Suomen päättäjien saunakaveri (Viktor Vladimirovin haastattelu ohjelmassa: itse asiassa kuultuna: Viktor Vladimirov. Yle, Elävä arkisto, julkaistu 17.2.1994).: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/08/28/kgbn-murhapomo-viktor-vladimirov-oli-suomen-paattajien-saunakaveri
Henkilökuva: Eduskunnan sarvikuono Seppo Tiitinen, Kekkosen ja Koiviston silmä ja korva (Pekka Ervasti, 24.10.2015, Yle): https://yle.fi/uutiset/3-8402726

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Kimmo Elo, Erikoistutkija, Turun yliopisto, eduskuntatutkimuksen keskus, kimmo.elo at utu.fi

Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/?post_type=review&p=37094
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola