[H-verkko] Arvostelu: Tuhansien pakinoiden mies – Aapeli

Ti Kesä 5 12:22:21 EEST 2018

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Tuhansien pakinoiden mies – Aapeli
--------------------------------------------
4.6.2018 | Leena Rossi
--------------------------------------------
Simo Puupponen (1915–1967), alias Aapeli, tunnetaan ennen kaikkea teoksestaan Pikku Pietarin piha (1958) sekä kirjan pohjalta tehdystä näytelmästä ja elokuvasta, vaikka hän kirjoitti muitakin kirjoja ja erityisesti sanomalehtipakinoita. Julkisen kirjoittajanuransa hän aloitti 1930-luvulla ja jatkoi sitä 1960-luvulle. Kantakirjasavolaiseksi itseään tituleerannut Aapeli oli aikansa merkittävimpiä ja omaperäisimpiä pakinoitsijoita, mutta vasta puoli vuosisataa kuolemansa jälkeen hän on saanut elämäkerran, Aapeli – aika hyvä kirjailijaksi. Paksun teoksen on kirjoittanut toinen savolainen, Jukka Parkkinen, joka käsittelee kohdettaan riemukkaan aapelimaiseen tyyliin.
--------------------------------------------
Parkkinen, Jukka: Aapeli – aika hyvä kirjailijaksi. Docendo, 2018. 447 sivua. ISBN 978-952-291-468-2.
--------------------------------------------

Jukka Parkkinen (s. 1948 Kuopiossa) ei varmasti aavistanut, mille tielle hän astui, kun kansakoulun toisella luokalla tarttui Aapelin kirjaan Koko kaupungin Vinski (1954). Se teki häneen vaikutuksen, ja sitten hänen täytyi lukea niin Vinski ja Vinsentti (1954) kuin Meidän herramme muurahaisia (1954) sekä muutkin Aapelin kirjat sitä mukaa kuin niitä ilmestyi. Simo Puupposen alkuperäisiin Savon Sanomien (kansan suussa Mullikka) pakinoihin Parkkinen ei tuoreeltaan tutustunut, sillä hänen kotiinsa tuli kokoomuslainen Savo. Mutta ryhtyessään kymmenien vuosien kuluttua kirjoittamaan Aapelin elämäkertaa hän joutui lukemaan kaikki 3922 Savon Sanomien pakinaa ynnä muissa lehdissä ilmestyneet jutut ja paljon muuta. Mies parka! Sen siitä saa, kun kiinnostuu menneistä.

Savolaisuus ja kuopiolaisuus on luettava Parkkisen eduksi Aapelin elämäkerran kirjoittajan tehtävässä. Ne antavat hänelle vieraskielisiin ja vieraspaikkaisiin verrattuna huiman etulyöntiaseman kirjailijan ilmaisujen ymmärtämisessä ja tulkitsemisessa. Savolaisten tekstit kuten puheetkin voivat näet olla yleiskieliselle ihmiselle ihan käsittämättömiä, vaikka näyttävät petollisesti suomen kielellä kirjoitetuilta.

Valmentautumiseksi Aapelin elämäkerran laatimiseen voidaan laskea myös Parkkisen oppikouluajan puupposmaiset puuhat: runojen rustaaminen Savo-lehteen ja juttujen väsääminen Helsingin Sanomien Nuorten palstalle sekä koulun lehden toimittaminen ynnä Savon kesätoimittaminen. Valmennuksesta kävivät myös Turun yliopistossa harjoitetut suomen kielen ja kirjallisuuden opinnot maisterintutkintoineen kuten myös sanomalehti-, radio- ja televisiotyöskentely; eikä haittaa ollut kirja-arvostelujen ja puolensadan oman kirjan kirjoittamisestakaan. Neljän vuosikymmenen ajalta lukijat muistavat korpit, karhukirjeet, oskut, lyylit, blondit ynnä muut, joista Parkkinen on saanut tusinan verran palkintoja. Yrjö Kokko – sadun ja luonnon runoilija (2003) lienee kuitenkin ollut parasta harjoittelua kirjailijan elämän ja toiminnan tutkailemiseen.

Se kirjan tekijästä. Millainen on sitten itse kirja, Aapeli – Aika hyvä kirjailijaksi? Siinä on tekstiä yli 400 sivua ja yli 30 mustavalkoista valokuvaa kirjan keskelle sijoitetussa kuvaliitteessä. Kuvat kertovat Puupposen suvusta ja perheestä, vänrikki Puupposesta ja hänen TK-mieskollegoistaan sekä vähän Pikku Pietarin pihan kuvauksistakin. Teoksen lopusta löytyy lähdeluettelo, henkilöhakemisto ja lähdeviitteet, jotka lukija voi jättää huomiotta tai joita hän voi tutkailla lisälukemista etsien, vaikkeivät ne kaikilta osiltaan täytäkään saivartelevien historiantutkijoiden kriteereitä.

Aapelia kirjoittaessaan Parkkinen on käyttänyt painettuja ja painamattomia lähteitä. Painettuihin kuuluvat Aapelin alkuperäiset pakinat ja kirjat sekä muiden kirjoittamat julkaisut ynnä sanoma- ja aikakauslehdet. Painamattomiin lähteisiin sisältyy opinnäytteitä, päiväkirjoja ja muita dokumentteja sekä haastatteluja ja tiedonantoja. Omakohtaisia havaintoja Puupposesta ei Parkkisella ole, mutta useimmat muutkaan biografit eivät ole kohdettaan tavanneet.

Parkkinen jakaa Aapeli-kirjansa kymmeneen lukuun, joista kuusi ensimmäistä etenee kronologisesti ja loput neljä aihepiireittäin. Selitettyään nimimerkki Aapelin synnyn parilla sivulla hän kertoo noin 40 sivun verran Puupposen perheestä ja suvusta sekä pojan koulu- ja opiskeluvuosista (I ja II luku). Noin 60 sivua hän omistaa nuoren miehen puuhille talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikana (III luku). Aapelin 1940-luvun pakinoiden ja ensimmäisten kirjojen kuvaukseen hän käyttää noin 70 sivua (IV luku) sekä saman verran Aapelin 1950-luvun ja 1960-luvun tuotannon sekä elämän loppuvaiheiden käsittelyyn (V ja VI luku). Pakina-aiheiden tarkasteluun uppoaa 90 sivua (VII luku) sekä kynänkäytön ja kirjoittaja-identiteetin kuvailuun noin 60 sivua (VIII luku). Aapelin aforismeja Parkkinen on koonnut 19 sivullista (IX luku). Kirjansa lyhyessä loppuluvussa Parkkinen suhteuttaa vielä Aapelin kirjoituksia erilaisiin määritelmiin pakinan olemuksesta (X luku).
Puupponen
Mutta mikä mies oli tämä Aapeli, joka kirjoitti romaaninsakin nimimerkillään? Mies oli Simo Tapio Puupponen. Hän syntyi Kuopiossa 23.10.1915 Kalle Puupposen ja Ilma Tiitisen esikoisena ja kuoli Helsingissä 10.10.1967 juuri ennen kuin olisi täyttänyt 52 vuotta. Puupposen vanhemmista Parkkinen toteaa, että isä tuli Tampereelta ja äiti Äänekoskelta, mutta ei kerro heidän mahdollisesta savolaisuudestaan mitään. He olivat kuitenkin poliittisesti edistysmielisiä. Isä oli opiskellut Teknillisessä korkeakoulussa, mutta jättänyt opintonsa kesken, toiminut maanmittausalalla, lyhyttavaraliikkeen hoitajana, verotussihteerinä ja taloustarkastajana. Hän oli myös innokas onkimies. Äiti oli käynyt postivirkailijakurssin, mutta teki kotiäitinä ompelijantöitä, harrasti raittius- ja naisasiaa sekä Minna Canthin patsashanketta. Hän oli puolestaan innokas tanssija.

Kotona luettiin paljon, ja kirjoista tuli myös Simon pysyviä kumppaneita, vaikka niillä olikin Aapelin mukaan aviovaimoon verrattuna eräitä rajoituksia: kirja pystyi harvoin elättämään lukijaansa, eikä siitä ollut lukulampun sammuttua mihinkään, mutta kirja oli pitkämielinen eikä tuskastunut elämänkumppaniinsa. Aapelin pakinoista näki, että mies luki paljon kaunokirjallisuutta, sillä hän siteerasi englanninkielisiä, ranskalaisia, saksalaisia, pohjoismaisia, espanjalaisia, hollantilaisia, unkarilaisia sekä muinaisia persialaisia, kiinalaisia ja antiikin kirjailijoita sekä suomalaisia klassikoita ja aikalaiskirjailijoita.

Kalle ja Ilma saivat Simon lisäksi yhden tytön ja kaksi poikaa eli yhteensä neljä lasta. Perhe oli Aapelin mukaan ”sellainen aikalailla vähävarainen perhe, niin ettei kannattanut pitää kuin neljää”. Puupposet asuivat Kuopiossa useassa paikassa, joista yksi – Haapaniemenkatu 26 – tuli tutuksi koko kansalle. Simo asui talossa pari vuotta 9–10-vuotiaana, mutta Aapelina hän hahmotteli sen fyysisen ja sosiaalisen miljöön elävästi Pikku Pietarin pihaan.

Simo aloitti kansakoulun vuonna 1922 ja jatkoi Kuopion Lyseossa. Hän oli lahjakas poika, vaikka matematiikka tuottikin hänelle vaikeuksia. Hän luki runoja ja proosaa, mutta kirjoittaminen oli hänen intohimonsa. Hän kirjoitti runoja, kertomuksia ja satuja päiväkirjoihin ja erityiseen punaiseen vihkoon. Koulun juhlissa hän lausui runoja, näytteli ja lauloi. Hän myös soitti viulua, luisteli, kuului Luonnonystäviin ja toimi Kuopion Eräveikkojen Haukka-vartiossa. Julkisen kynäilemisen hän aloitti jo oppikouluaikanaan vuonna 1929 ollessaan vasta 13-vuotias. Hän kirjoitti Anni Swanin toimittamaan Sirkka-lehteen nimimerkillä ”Eräveikko” ja toimitti koulun Puijo-lehteä. Viulunsoitonopettajansa, kanttori Jussi Pukkilan ansiosta hänestä tuli jutunkertoja; soittotunneilla kanttori näet kertoi juttuja niin, että soittaminen tahtoi jäädä sivuasiaksi. Vuonna 1934 Simo kirjoitti ylioppilaaksi hyvin arvosanoin.
Melankolia

Olen abiturus. Näät
kuluneet on kantapäät
koulun portaaseen.
Vuosi moni vaihtunut,
haavekuva haihtunut
vuoteen kymmeneen.
Parrakasvu kauhea,
pää kuin puinen omena
mielen mustaks’ saa.
Tieto absoluuttinen:
yhtään mitään tiedä en
vähän lohduttaa.
Tämän runon Simo Puupponen kirjoitti 28.1.1934.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Simo opiskeli Jyväskylän kesäyliopistossa kesällä 1934 ja kirjoittautui syksyllä Helsingin yliopistoon. Kahden lukuvuoden ajan hän kuunteli siellä mm. valtio-opin, kansantalouden ja sosiologian luentoja, mutta yhtään arvosanaa hän ei suorittanut. Hänen suurin saavutuksensa oli saksan kielen pro exercitio -koe syksyllä 1935. On hieman yllättävää, ettei hän opiskellut kirjallisuutta.

Simo Puupposen toimittajan ura alkoi kesällä 1935 poliittisesti sitoutumattoman Pohjois-Savon kesäharjoittelijana ja jatkui seuraavanakin kesänä. Lehteä kustansi Simon luokkatoverin, Niilo Hallmanin isä, konsuli Lauri Hallman. Kun nuorukaisen opinnot eivät ottaneet sujuakseen ja kun hän vielä juovuksissa toikkaroidessaan satutti päänsä, Ilma-äiti kävi hakemassa hänet syksyllä 1936 kotiin ja järjesti hänet vakituiseen työhön Pohjois-Savoon. Nuori mies pääsi toimitusharjoittelijaksi ja pian toimitussihteeriksi. Koska kirjoittajien nimiä ei ollut tuohon aikaan tapana ilmoittaa juttujen yhteydessä, Parkkinen on jäljittänyt Puupposen varhaiset tekstit tämän myöhempien pakinoiden avulla.
Puupposesta Syyrakiksi, TK-mieheksi ja Aapeliksi
Kesällä 1938 Puupponen astui asepalvelukseen ja palasi takaisin lehteen elokuussa 1939 – päätoimittajaksi. Syyrakki-nimimerkillä hän ehti kirjoittaa yhdeksän alakertapakinaa, ennen kuin joutui lokakuussa ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja saman tien talvisotaan. Jutuissaan hän käsitteli valtakunnallisia ja paikallisia asioita sekä yhtä yleisöltä tullutta aihetta; myöhemmin hän hyödynsi lukijoiden ehdottamia aiheita usein. Elokuussa 1940 Puupponen palasi lehteen ja jatkoi pakinoimista. Hän käsitteli mm. evakoiden asunto-ongelmia, elintarvikepulaa, hintavalvontaa, kansakoulun talonmiesten töitä, luistinratoja, maidon jakelua, markan arvoa, pika-asutusta, valtalakia ja vaatekortteja sekä kulttuuria.

Syyrakki, joka lanseerasi syksyllä 1940 ”Sokean Reetan”, oli ahkera pakinoitsija; vuosina 1939–1941 hän kirjoitti Pohjois-Savoon 201 pakinaa eli noin 20 pakinaa kuukaudessa. Yhteiskunnallisesti ja poliittisesti valveutuneena mutta sitoutumattomana Syyrakki reposteli ahkerasti muiden kuopiolaislehtien pakinoitsijoiden, Sasu Punasen ja Ierikan, tekstejä, ja nämä rääpivät vuorostaan hänen juttujaan.

Kesällä 1941 Puupponen joutui jatkosotaan TK-mieheksi. Ensimmäisen juttunsa rintamakirjeenvaihtajana hän päiväsi jo heinäkuun alussa. Hän kirjoitti propagandistisia juttuja sotatoimista, karjalaisesta kylämaisemasta, karjalaisväestön oloista ja ihmisistä. Syyrakkina hän kirjoitti vielä muutaman pakinan Pohjois-Savoon, ennen kuin lehti lopetti toimintansa vuoden 1941 lopussa.

Puupponen ehti joukkojen mukana Petroskoihin asti, mutta siellä hänelle sattui tapaturma: olkavarsi murtui, kun hän lokakuun pimeässä putosi kranaattikuoppaan. Marraskuussa miehen ollessa Kuopiossa toipumislomalla hänet palkattiin pakinoitsijaksi Savon Sanomiin. Toimitusjohtaja nimesi hänet Aapeliksi – pitihän hänellä nimimerkki olla. Lomallaan Aapeli suolsi pakinoita, peräti 28, ja käsitteli niissä pula-aikaa, mustaa pörssiä, sotaa ja politiikkaa sekä yleisön ehdottamia aiheita.

Rintamalle palattuaankin Aapeli sai usein työlomia. Hän kirjoitti sekä sotilaselämästä että kotirintaman asioista: elintarvikepulasta, kansanhuollosta, kessusta, kenttäpostilemmestä ja -paketeista, korsuelämästä, lottien moraalista, mottitalkoista, nurkkatansseista, täisaunoista, ventin peluusta, säännöstelystä, työvelvollisuudesta ja erinäisistä henkilöistä. Hän kirjoitti myös Aunuksen radion lähetyksistä, kun radio oli aloittanut toimintansa syyskuussa 1941 Petroskoissa ohjelmapäällikkönään Pekka Tiilikainen. Sodan aikana Aapelin henkilögalleria laajeni: 1942 siihen ilmestyi nuori sotamies Alapertti, 1943 Hermanni Hulukkonen ja hänen puolisonsa Eveliina sekä Saparokankaan Hiskias ja kukkopillitehtaan johtaja P.E.R. Linkvisti. Parodiasta alkoi kehittyä Aapelin keskeinen ilmaisumuoto: koominen vaikutelma syntyi ylevällä tyylillä kuvatuista arkipäivän pienistä asioista ja ylätyyliseen tekstiin tungetuista maanläheisistä repliikeistä.

Toukokuussa 1943 Puupponen sai siirron Karhumäkeen Maaselän radioon, jossa Tapio Rautavaara toimi kuuluttajana. Siellä hän sai suuren suosion sotilaiden keskuudessa luettuaan savon murteella ”hengeltään hieman paksuhkoja” pakinoita. Puupposen TK-jutut olivat novellimaisia tekstejä, ja Päämajan tiedotusosaston sensorin Olavi Paavolaisen mielestä ainakin osa niistä oli selvästi kaunokirjallisia ja kelvollisia jopa Helsingin lehtiin. ”TK-miehistä paras pakinatyylin taitaja”, luonnehti Paavolainen Puupposta.

Tyylitaituri oli myös ahkera, TK-miehistä toiseksi ahkerin. Hän kirjoitti kaikkiaan 126 juttua ja olisi ehtinyt kirjoittaa enemmänkin, ellei häntä olisi nimitetty syyskuussa 1942 julkaisutarkastajaksi, jonka tuli valvoa Pohjois-Savon paikallislehtiä. Samaan aikaan hän jatkoi Savon Sanomien toimitussihteerin ja pakinoitsijan töitä. Puupponen oli ilmeisesti sisäistänyt hyvin Päämajan tiedotusosaston ohjeet sopivasta kielenkäytöstä ja sopivista aiheista, sillä hänen TK-jutuistaan sensuroitiin kokonaan vain 10, parista pyyhittiin loppu pois ja muutaman ilmaisuja siistittiin.
Sotien jälkeen

Aapeli oli pakinoinut Savon Sanomissa palstalla ”Pakinaa ja pikku-uutisia” tai ”Tänään”-otsikon alla. Sotien jälkeen, 30.11.1944 (!) hän sai oman pakinoitsijan vinjettinsä; se oli sivukuva miehestä, jonka suussa tuprusi piippu ja pään yläpuolella luki Aapeli. Tunnuksen oli tehnyt Karhumäessä Puupposen kanssa samassa komppaniassa palvellut TK-piirtäjä Rolf Sandqvist. Myöhemmin tämä teki monia Aapelin kirjojen kansikuvia ja kuvituksia.

Jatkaessaan sodan jälkeen normaalia toimitussihteerin ja pakinoitsijan työtään Aapeli kirjoitti usein yleisöltä tulleista aiheista mutta erityisesti ajankohtaisista aiheista, joita riitti: kansanhuolto, säännöstely, musta pörssi, sotasyyllisyysoikeudenkäynti, asekätkentä, kommunistien lakot ja kansalaiskokoukset sekä Valtiollinen poliisi. Pakinoistaan hän sai sekä sanallista että aineellista palautetta: vihaisia kirjeitä, perunoita, lampaanviuluja, piimää, kalakukkoja, kananmunia, potkulaudan, pöytäliinan ja sikareita.

Sotasyyllisyysoikeudenkäyntien tiimoilta Aapeli kirjoitti useita pakinoita, joista osa oli runomuotoisia. Ihme, ettei Valtiollinen poliisi puuttunut asiaan, vaikka hän otti vahvasti kantaa oikeudenkäyttöön. Kun Ryti, Rangell, Linkomies, Ramsay, Tanner, Kivimäki, Kukkonen ja Reinikka oli pidätetty 7.11.1945, hän kirjoitti seuraavan päivän lehdessä asiaa koskevan runonsa lopussa näin:
Hei poijat te siellä
telkien takana!
Täällä irrallaan kulkee
viel’ toinenkin pakana.
Mutt’ huoleti nukkukaa
vankilan lullaan:
pian mekin kai täältä
perässä tullaan.
Myöhemmin Aapeli seurasi myös tuomittujen vapauttamista. – Muita pakinan aiheita olivat mm. helmikuussa 1946 annettu turvasäilöasetus, YYA-sopimus, Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki ja Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu (1946). Kommunistien kritikointi ja heidän kustannuksellaan pilailu oli Aapelin pakinoissa keskeistä, ja varsinkin Sasu Punanen eli kansanedustaja Yrjö Räisänen oli hänen hampaissaan. Myös Hertta Kuusinen, Yrjö Leino ja Armas Äikiä saivat irvailusta osansa.

Aapeli teki varsinaisen läpimurtonsa juuri 1940-luvulla ”vaaran vuosina” puolustaessaan parlamentaarista yhteiskuntajärjestystä äärivasemmistoa vastaan. Parkkinen luonnehtii häntä rohkeaksi kirjoittajaksi, joka pani itsensä alttiiksi sotasyyllisyys- ja asekätkentäoikeudenkäyntien aikana. Poliittisena pakinoitsijana Aapeli arvosteli niin oikealla kuin vasemmallakin olevia ääriliikkeitä eikä katsellut asioita vain yhdeltä kantilta.

1940-luvulla tapahtui sekin mullistava juttu, että Savon Sanomiin ja Simo Puupposen elämään astui syksyllä 1944 kulttuuritoimittaja Tuovi Muraja. Hyvin pian Simo ja Tuovi löysivät yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Simo oli säilynyt poikamiehenä 29-vuotiaaksi asti, mihin oli Aapelin mukaan vaikuttanut puutteellinen seurustelutaito ja lyhyet käsivarret. Mutta seurustelutaitoa lienee karttunut ja kädet pidentyneet, sillä elokuussa 1945 pari vihittiin, ja seuraavana vuonna syntyi Pasi-poika, joka jäi perheen ainoaksi lapseksi. Kun Tuovin äiti Ida Muraja osti asunnon, sinne muuttivat hänen lisäkseen myös Tuovi, Simo ja Pasi. Jo tuolloin kävi selväksi, ettei anoppi pitänyt vävyn alkoholinkäytöstä.

Aapelin mieltymys alkoholijuomiin aiheutti mm. sen, että vuonna 1947 hän myöhästyi maalaisliittolaisten sanomalehtien toimittajien Englannin-matkalta. Ranskaan hän kuitenkin pääsi Tuovin kanssa kesällä 1951. Opintomatkaa tuki opetusministeriö apurahalla ja Savon Sanomat muuten vain. Matkalta Aapeli kirjoitti 12 ja Mura (Tuovi) 10 matkakirjettä ”Maailmaa mulkoilemassa” -otsakkeen alla ruoasta, juomasta, sekalaisista kommelluksista ja kulttuurista.
Aapelin ensimmäiset kirjat
Lähes päivittäisen pakinoinnin ohella Aapeli kokosi vanhoja pakinoitaan kirjoiksi. WSOY julkaisi 1947 Onnen pipanoita: 50 juttua elämän aurinkoiselta puolelta. Se sisälsi Savon Sanomissa vuosina 1942–1947 ilmestyneitä pakinoita. Useat pakinoitsijakollegatkin kehuivat kokoelmaa, ja Kauko Kare kirjoitti, että Aapelilla oli ytimekäs persoonallinen tyyli, tasapainoinen elämänfilosofia, vankka kulttuuripohja ja harvinainen humoristinen huomiointikyky, joka oli parhaimmillaan Hermanni Hulukkos-pakinoissa.

Vuonna 1948 Aapeli sai valmiiksi ensimmäisen romaaninsa, Rummukaisen perheestä kertovan Siunattu hulluus -teoksen. Tähän Kare suhtautui kriittisemmin, mutta Koskenniemi näki Aapelin huumorissa sukulaisuutta Aleksis Kiveen. – Kirja dramatisoitiin 1960 ja filmattiin 1974.

Aapelin toinen pakinakokoelma, Pajupilli (1950) sisälsi vuosien 1943–1950 pakinoita. Matti Kuusi näki noissa muotoon rakennetuissa anekdooteissa ”säästeliään-ilmeikästä proosasuomea”. Ville Repo puolestaan totesi Aapelin tuovan kirjallisuuteen uuden tuulahduksen eurooppalaisesta modernismista: tajunnanvirran. Jopa SKDL:n Vapaan Sanan kriitikko ”-n” tunnusti Aapelin ja Pajupillin ansioita:

"Niin revanssivaskisti, ja muutenkin kelvoton kansalainen kuin onkin, tämä Aapeli osaa pakinantekotaidon ja on myös synnynnäinen humoristi. – – Aapelin omaperäisin luomus on Hermanni Hulukkonen, kansandemokraattinen mäkitupalainen Joel Lehtosen Käkräisen tyyliin, jonka pääkaupunginmatka- ja vallanhaaveille meidän on pakko nauraa, vaikka nauraisimme silloin osin itsellemme."

Pakinoita väsätessään ja ensimmäisiä pakinakokoelmia kootessaan Puupponen ei vielä kokenut olevansa oikea kirjailija, vaan tituleerasi itseään toimittajaksi ja pakinoitsijaksi. Kirjailijan identiteetti alkoi kehittyä vasta sitten, kun hän oli kirjoittanut itsenäisiä teoksia.
Helsinkiin
Kesällä 1952 Simo ja Tuovi jatkoivat rinnakkain työskentelyään Helsingissä, kun heidät lähetettiin välittämään maallikon elämyksiä olympiakaupungin vilskeestä. Kumpikin kirjoitti omaan tyyliinsä tapaamistaan ihmisistä, kuulemistaan jutuista ja tekemistään havainnoista. Mura otti pakinoihinsa useita aiheita, mutta Aapeli pysyi yleensä yhdessä aiheessa ja kohteli sitä kriittisesti. Hän arvosteli mm. huvipuistoja, revyitä, sirkuksia, tivoleja, ravintolahintoja, kaupungin "tingeltangel"-meininkiä ja matkamuistorihkamaa.

Olympiaraporttien jälkeen Tuovi siirtyi Helsinkiin toimittamaan WSOY:n tiedotuslehteä Kirjasanomia. Aapeli jatkoi vielä vuoden verran työtään Kuopiossa, mutta sai sinä aikana useita huomautuksia ja varoituksia lehden johtokunnalta: hänen pakinoidensa luonne ja paikallissävy olivat kärsineet; pakinat olivat ala-arvoisia ja niiden siveelliset käsitykset loukkaavia; pakinoissa oli aineksia, jotka eivät olleet lukevan nuorison kannalta lehdelle maineeksi. Parkkinen arvelee, että huomautusten taustalla saattoi olla Aapelin mieltymys vessa- ja pieruhuumoriin sekä viittaukset ravintoloissa istumiseen.

Aapeli muutti Tuovin perässä Helsinkiin elokuussa 1953 Pasin ja anopin kanssa, mutta jatkoi pakinointiaan Savon Sanomissa senkin jälkeen. Hän oli nopea kirjoittaja, joka teki pakinansa kerralla valmiiksi. Usein hän antoi juttunsa puhelimitse sanelemalla levylle, joka toimituksen oli sitten purettava. Lehden toimittaja Elina Karjalainen totesi myöhemmin, että ”jostain syystä sanelu oli epäselvää, sammaltelua suorastaan”. Aapeli ei ollut pohjimmiltaan poliittinen pakinoitsija, ja 1950-luvulla politiikka jäi pakinoissa ensin taustalle ja sitten kokonaan pois. Myös paikallisuus väheni ja vitsien osuus kasvoi.
1950-luvun kirjat
Marraskuussa 1953 ilmestyi Aapelin kolmas pakinakokoelma Mutahäntä. Se sisälsi kirjoituksia vuosilta 1945–1953, mutta mukana oli myös muutama ennen julkaisematon juttu. Kokoelman aiheet olivat sekalaisia, mutta dialogipakinoiden yhteinen piirre oli absurdius. Kokoelman ansiosta Pasi sai asuinalueen lapsilta lempinimen Mutahäntä.

Mutta mutahännittely loppui, kun WSOY:n lastenkirjoittajakaartiin houkuteltu Aapeli julkaisi vuonna 1954 Koko kaupungin Vinskin. Punatukkainen pisamanaama iski oitis alle 10-vuotiaiden herkkään sieluun. Toinen Vinski-kirja Vinski ja Vinsentti (1956) jatkoi realismin rikkomista fantasialla. Lastenkirjailijana Aapeli on asenteeltaan ja ilmaisultaan modernisti. Hänen kirjansa viehättävät valoisuudellaan ja leppoisalla huumorillaan. Vinski liikkuu toisinaan hyvän käytöksen ja sopivuuden harmaalla alueella, mutta hän ei ole tahallaan paha eikä ilkeä. Visentti taas on epäsovinnaisempi ja anarkistisempi. Pasin kaverit kärttivät lisää Vinski-kirjoja, mutta niitä ei tullut. Tuli sentään TV-elokuvat ja näytelmät kirjoista sekä kuunnelma Vinskistä.

Maailmankirjallisuuden ilmiöt olivat Aapelille tuttuja, kuten 1954 ilmestynyt Meidän herramme muurahaisia: kavalkadi pienestä kaupungista osoittaa. Siinä on monologeja Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologian (suom. 1947) tapaan. Kare henkäisi ihastuksissaan: ”Kirkas kuin lähdevesi, moni-ilmeinen kuin mosaiikki.” Rauni Molberg dramatisoi ja ohjasi kirjasta 1964 televisiolle kolmiosaisen sarjan, jossa Aapeli esiintyi toimittaja Pöyhösenä, ja teattereissa esitettiin kirjan näytelmäversioita.

Aapeli kokosi 1956 neljännen pakinakokoelmansa Sipuleita, lapsellisia juttuja. Siinä on kaikkiaan 39 pakinaa vuosilta 1953–1956. Osa niistä on uusia ja laajennuttuja versioita alkuperäisistä pakinoista. Toiset on rakennettu novellin tapaan, joissakin on näytelmän muotoa. Vuonna 1958 ilmestynyt Aapelin viides pakinakokoelma Onnipussi on kooste neljästä aikaisemmasta kokoelmasta ja sisältää 110 pakinaa.

Julkaistujen pakinakokoelmien perusteella Pekka Lounela ja Pekka Tarkka väittivät, että Aapeli kirjoitti vähän parodioita. Mutta Parkkinen toteaa kriitikoiden olleen väärässä, koska he eivät tunteneet Aapelin sanomalehtipakinoita, joissa tämä parodioi kaikkea mahdollista: runoja, rakkaus- ja salapoliisikertomuksia, juhlapuheita, julkilausumia, lauluja, lehtijuttuja, poliittisia puheita, taidearvosteluja sekä selostuksia missikisoista ja urheilukilpailuista. Kai Laitisen mukaan Aapeli kirjoittaa savolaisena savolaisille. ”Hänen lauserakenteensa on notkeampaa, hänen tyylinsä herkkäliikkeisempää kuin Länsi-Suomessa tai suurissa kaupungeissa varttuneiden pakinoitsijain.” Hän kirjoittaa ilmavaa, kurinalaista tekstiä ja tekee sivuhyppyjä juuri sen verran kuin juoni vaatii tuekseen. Hänellä on nerokas sanafantasia; hän on merkittävä elämänfilosofi ja tyyliniekka.

Vaikka Aapeli oli julkaissut jo lukuisia teoksia, Kirjailijaliittoon hän liittyi vasta vuonna 1957. Eräiden unkarilaisten kirjailijoiden tyly kohtalo kansannousun jälkeen sai hänet arvelemaan, että suomalaiset kirjailijat ovat enemmän kuin onnellisia saadessaan kirjailla Suomessa, ”maassa missä on lupa kirjailla mitä kirjailee ja ajatella mitä ajattelee ilman että kääritään rätti silmille ja pannaan seisomaan seinää vasten”.

Suuren läpimurtonsa Aapeli teki romaanillaan Pikku Pietarin piha (1958). Tämä episodimainen teos kertoo yhden pihapiirin tapahtumista ja ihmisten välisistä suhteista. Aikuisten ja lasten maailma törmäävät siinä tragikoomisesti. Tekijän tiivis sanonta lähestyy suorastaan aforistista ilmaisua. Fyysisestä pienuudestaan huolimatta kirja on laaja ja syvällinen, ihmisiä ymmärtävä, suvaitsevainen ja lämmin. Parkkisen mielestä sitä voisi kutsua idylliksi, ellei siinä olisi niin vakavia sävyjä. Yleisö otti romaanin hyvin vastaan. Toini Havu huudahti: ”Mikä ilon täyteläisyys, ilo ja viisaus mahtuukaan näiden kansien väliin!” Koskenniemi piti romaania todellisen humoristin ja ihmistuntijan työpajasta lähteneenä sekä vertasi Aapelia taas kerran Kiveen.

Kare kehui Aapelin tyylikorvaa absoluuttiseksi ja luonnehti tekijää kirjallisuutemme kirkkaaksi moralistiksi ja hiljaiseksi voimamieheksi. ”Aapeli on lähellä elämää ja kuvaa sitä niin että hänen kirjansa tuoksuvat. – – Ne tuoksuvat savukalalle, nahkurinverstaalle, kaislalle, tuoreelle leivälle ja mene tiedä kokkelipiimällekin… Hän ei silti ole ’kertoja’ mutta hän on suuri impressionistinen runoilija.” Eeva-Liisa Manner totesi: ”Hän tuntee tarkkaan sanojen aromin ja käyttää kielen sanoja säästeliäästi ja taiten.” Jörn Donnerkin myönsi, että Aapeli on korkeatasoinen kirjailija ja että hänen kirjallaan on suuri ja pysyvä arvo. Kansan Uutisissa ”H.A.” luonnehti Aapelia ”pienoismaailmojen laatukuvamaalariksi”, mutta valitti, että tämä psykologisoi liikaa, ja piti Pietarin keskusteluja Taivaan Isän kanssa teennäisinä.

Vuonna 1959 tapahtui paljon: Helmikuussa Aapeli sai ensimmäisenä prosaistina Eino Leinon palkinnon sekä myöhemmin samana vuonna myös valtion kirjallisuuspalkinnon ja valtion kolmevuotisen taiteilija-apurahan. Hän aloitti myös pakinoinnin Kuva-Postissa. Suuren yleisön kannalta oli merkittävämpää, että Pikku Pietari muokkautui näytelmäksi, ja vuosina 1960 ja 1961 myös elokuviksi. Jack Witikan versio sai valtion elokuvapalkinnon ja Berliinin elokuvajuhlilla kunniamaininnan parhaana nuorisoelokuvana.
1960-luku
Valtion taiteilija-apurahan ansiosta Aapeli pystyi paneutumaan vapaan kirjailijan työhön ja jättämään sanomalehtipakinoinnin vähemmälle. Vuosina 1941–1957 hän oli kirjoittanut Savon Sanomiin joka vuosi noin 250 pakinaa. Pikku Pietarin pihan julkaisuvuonna 1958 niitä syntyi alle 200 ja seuraavina vuosina vain muutamia kymmeniä. 1961 niitä ilmestyi enää kuusi. Vuodesta 1959 lähtien Aapeli kirjoitti Kuva-Postiin, kunnes lehti lakkautettiin vuoden 1964 lopussa. Kevättalvella 1963 Aapeli sairastui kovaan kuumeeseen, joka ei ottanut hellittääkseen. Diagnoosi oli tyly: tuberkuloosi. Mies horjui viikkokausia elämän ja kuoleman rajamailla, mutta toipui ja jatkoi kirjoittamistaan pahimmasta selvittyään.

Vuoden 1965 alusta Aapeli siirtyi Seura-lehteen kuten päätoimittaja Olli Ohtomieskin. Lehden ensimmäiseen numeroon miehet tekivät toisistaan kaksoishaastattelun. Kun Ohtomies myöhemmin huomautti Aapelille tämän juttujen tason laskusta, pakinoitsija antoi ymmärtää, että pakinat olivat Tuovin kirjoittamia. Tuovi puolestaan kertoi, ettei hän kovin usein pakinoita kirjoittanut, mutta saattoi joskus täydentää kesken jääneen pakinan.

Kesäisin Aapeli oli työskennellyt monissa eri lomapaikoissa, usein kuitenkin WSOY:n Suvikunnassa, missä myös hänen ystävänsä Oiva Paloheimo kirjoitteli. Liekö hän aavistanut kesällä 1967, että loppu on lähellä, kun kirjoittaminen ei sujunut entiseen malliin – eikä sujunut Paloheimoltakaan. Ken haluaa, voi pitää enteellisenä myös Aapelin päiväkirjamerkintää anopin jouduttua elokuussa sairaalaan: ”Ei se katso kuolema lähestyessään, minkä kaiken keskelle ilmestyy.” Tuovin sanojen mukaan kirjailijan elämä oli viime vuosina ”hengen taistelua aineen yli”. Taistelu päättyi Aleksis Kiven päivänä 1967: kirjailija oli kotonaan Pirkkolassa, kun hänen jalkansa pettivät ja hän kaatui lyöden päänsä. Hän menehtyi aivoverenvuotoon, ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle.
Viimeiset kirjat
Aapelin kuudes pakinakokoelma Onko koira kotona? ilmestyi vuonna 1960 ja sisälsi 41 pakinaa. Näistä puolet oli vuosilta 1956–1960, puolet taas ennen julkaisemattomia. Simo Konsala piti kokoelmaa epätasaisena, mutta Kauko Kula sanoi Aapelin sanonnan tulleen entistä vaivattomammaksi ja notkeammaksi, tunnelma ”kypsemmäksi” ja sitä mukaa leppoisemmaksi.

Alvari Kananvahti, Aapelin 12. teos, ilmestyi vuonna 1961. Tässä vaellusromaanissa Alvari Råsten etsii maailmalta veljeään, tapaa erikoisia ihmisiä ja joutuu outoihin tilanteisiin. Romaanissa on kyse sivullisuudesta ja itsensä etsimisestä. Se käsittelee elämän merkityksen etsintää, Jumalan olemassaoloa ja rakkauden järjettömiä ja tuskallisia puolia. Kuvauksessaan Aapeli lähestyy eksistentialismia. Kare ihastelee: ”Mikä viisas, salamielinen ihmistutkielma, mikä mainio humoristinen taideteos!” Hänen mielestään Aapelin kokeellisuutta ja modernisuutta ei ole yleensä huomattu, varsinkin kun hän jatkuvasti velmuilee sillä. Aarne Laurila pitää kirjaa ”hyväntahtoisena välityönä”, mutta arvelee Aapelin tarkoittavan kirjan pilailuksi kokeellisista usein hajanaisista romaaneista. Myös Aarne Routakoski on hämmentynyt; hänen mielestään kirja on ”sarja tuokiokuvia, kohtauksia, ihmisiä, jotka niveltyvät nimihenkilön elämään”. Parkkinen näkee Alvari Kananvahdissa tietoisen parodian eksistentialistisesta romaanista ja sanoo sen osoittavan Aapelin kirjallisuudentuntemusta ja lukeneisuutta, jota ei aikanaan osattu nähdä.

Puuhevonen pakkasessa (1962) on Aapelin seitsemäs pakinakokoelma. Siinä on 38 Savon Sanomissa ja Kuva-Postissa julkaistua pakinaa vuosilta 1956–1962 sekä 11 ennen julkaisematonta juttua. Kirjan kuvitus on Rolf Sandqvistin; kuvissa on enimmäkseen Aapeli milloin pöydän ääressä kirjoituskone edessään, milloin nojaamassa kämmeneensä.

Aapelin kahdeksas pakinakokoelma Timonen ja muita tuttavia (1963) syntyi sairaalassa. Se sisältää 26 pakinaa, joista kahdeksan on ennen julkaisematonta. Joku arvostelija kirjoitti täytepakinoista, toinen taas sanoi: ”Kokoelma on hyvä osoitus siitä, kuinka etevä kielenkäyttäjä ja aito humoristi pystyy tarpeen tullen uudistumaan.”

Pekko, runoilijan poika (1965) oli Aapelin viimeinen romaani. Se on läheistä sukua Meidän herramme muurahaisia -kirjan monologeille, Pikku Pietarin pihan henkilöille ja Koko kaupungin Vinskille. Senkin miljöö on pikkukaupunki. Arvostelijat vertasivat Pekkoa Pietariin ja pitivät uutta kirjaa vanhan heikompana toisintona. Kare kuitenkin myönsi, että ”mehukas kieli, tunnelman groteski surumieli ovat taattua Aapelia”. Parkkinen katsoo, että teoksessa on hienoja nyansseja ja parodiaa. Kirjan rikkaus on eri kerrontatyylien ja kielen rekisterien käyttö. Se on postmoderni ja ”kokeellinen” kuten Alvari Kananvahtikin.

Aapelilta ilmestyi vuosina 1947–1967 kaikkiaan 16 kirjaa ja postuumisti 1968–1986 neljä teosta. Yhdeksäs pakinakokoelma, Kissa kissa kissa, oli näitä postuumeja teoksia. Se ilmestyi marraskuussa 1967 ja se sisältää 28 Kuva-Postissa ja Seurassa ilmestynyttä pakinaa vuosilta 1959–1967 sekä kolme uutta kissajuttua. Tuovi Puupponen toimitti Aapelin pakinoista vielä neljä kokoelmaa: Hermanni Hulukkonen ja puolisonsa Eveliina (1968), Aapelin valitut ilot (1972), Alapertin pitkä sota (1986) ja Aapelin lukemattomat (1986). Lukemattomissa on Aapelin Maaselän radiopakinoita, puheita eri tilaisuuksissa ja radioon kirjoitettuja vuoropuheluja.

Aapelin julkaisemat pakinakokoelmat ja pidemmätkin proosateokset otettiin yleensä hyvin myönteisesti vastaan. Kaikkein juhlituin oli Pikku Pietarin piha. Sitä Parkkinen kuitenkin ihmettelee, että romaanit Alvari kananvahti ja Pekko, runoilijan poika jäivät yllättävän vähälle huomiolle, vaikka kirjailija osoittautui näissä teoksissa vahvaksi modernistiksi. Hänen kerronnallisia ratkaisujaan ei kuitenkaan oikein osattu nähdä. Ehkä pakinoitsijan leima esti näkemästä hänen ansioitaan vakavamman kirjallisuuden edustajana.

Savon murre ja savolaisuus
Kouluaikanaan Aapeli kirjoitti sekä runoja että proosaa savoksi. Sota-aikana hän luki radiossa pakinoitaan savon kielellä. Myöhemmin hän väänsi sanomalehtipakinoihinsa muutaman runon sekä jonkin verran repliikkejä savon kielellä, mutta vain kolme kokonaista pakinaa hän kirjoitti savoksi. Syy tällaiselle äidinkielen vieroksunnalle lienee ollut tämä: ”Savon kieli on painettuna jokseenkin yhtä vaikeaselkoista kuin heprea”. Sodan jälkeen savoksi pitämiään puheita hän ”suomensi” kirjoihinsa. Savolaisuus ilmeni miehen teksteissä muutenkin. Jouko Tyyrin mukaan Aapeli oli nimittäin savolaisittain salaviisas kielenkäyttäjä, ulospäin suuntautuva, joustava, lempeä, liikkuva, luonteva ja ilvehtiessäänkin ihmisen näköinen.

Eräässä pakinassaan Aapeli kirjoitti, että savolaiset olivat siirtyneet vieraiden heimojen alueille sudeeteiksi, ja jakoi heidät kolmeen ryhmään: Tyhmät savolaiset höläyttävät murteellaan asiat selviksi ja joutuvat usein valehtelijan maineeseen, koska monessa asiassa totuus on käännetty nurin – tämän ryhmän savolaiset rupeavat helposti piällysmiehen hommiin. Toisen ryhmän muodostavat kelmit savolaiset, jotka hoitavat hommansa lupsakasti ja panevat leikiksi hankalat asiat. – Aapeli lukeutui itse näihin pesunkestäviin kelmeihin. – Kolmas ryhmä ovat salasavolaiset, jotka ovat opetelleet suomen kielen, naamioituneet ihmisiksi ja oleilevat muina miehinä isänmaamme eri kolkilla. Yksi osoitus Aapelin pesunkestävästä kelmiydestä olivat mielestäni pakinoitsijan eräille tahoille lähettämät kirjalahjat: esimerkiksi vuonna 1946 Valpo sai Erich Kästnerin Pojat salapoliiseina, huoneenvuokralautakunta Anni Swanin Pauli on koditon ja Sylvi-Kyllikki Kilpi Lauri Haarlan Tyhmän neitsyen.

Iivari Ronkainen analysoi vuonna 1954 Savon Sanomissa savolaisen jutunkertojan tyylipiirteitä, ja nämä Aapeli täyttää. Savolainen ei näet koskaan esiinny ”kukkona tunkiolla”, vaan aina jollakin tavalla pulaan ja vaikeuksiin joutuneena. ”Savolainen on köyhä, kun toiset ovat rikkaita. Hän on tyhmä, kun toiset ovat viisaita. Hän häviää, kun toiset voittavat. Hänen nahkansa joutuu parkkiin, kun toisille ei tapahdu mitään vaurioita.” Parkkisen mielestä Aapeli sopii hyvin Ronkaisen määrittelyyn, sillä hän jää yleensä aina alakynteen.

Savolaisuus tulee esille myös Aapelin aforismeissa, joita Parkkinen on koonnut kirjansa IX lukuun 184 kappaletta. Vuodelta 1955 on peräisin lausahdus: ”Millään maailman kielellä ei saateta julkituoda niin säveästi hävyttömyyksiä kuin Savon kielellä.” Otan tähän malliksi vielä muutaman mieleiseni mietelmän, jotka minun on historioitsijana ihan pakko järjestää julkistamisvuoden mukaan, vaikka sitä on mahdotonta tietää, milloin Aapeli on alun perin kunkin mietteensä miettinyt.
Jos oikein hyvin onnistumme lasten kasvatuksessa, niin heistä tulee kaikkea muuta kuin meidän kaltaisiamme. (1950)

Sinulla ei tarvitse olla mielipidettä joka asiasta, mikä säästää sinulta paljon harmia. (1950)

Kuten tunnettua, ilman miestä eivät asiat maailmassa luistaisi. Hän saa pyörät pyörimään, sodat syttymään ja palkkansa menemään. (1953.)

Ajatelmien värkkääminen on miltei vieläkin vaikeampaa kuin ajatteleminen. (1954)

Mielestäni ei maailmassa ole mitään muuta naista kauniimpaa kuin hyvä hevonen. (1955)

Järjestys on sellainen, että juuri kun on oppinut elämisen taidon, kuolee. (1960)

Enempi harvempi mies se tohtii iankaikkisuudesta vallan selvin päin puhella. (1961)

Historialla on se ikävä puoli, että se on pakko kirjoittaa jälkikäteen. (1961)
* * *

Olen varma, että Aapeli – aika hyvä kirjailijaksi ei ole saanut Puupposta kääntymään haudassaan. Mies lienee sekä kirjaan että Parkkiseen aika tyytyväinen – varsinkin, kun tämä siteeraa niin ahkerasti ja näppärästi hänen kirjoituksiaan, että teos tuntuu melkein Aapelin tekemältä. Parkkinen kertoo Puupposen elämästä ja tuotannosta pääasiassa pakinatekstien välityksellä. Aapeli nimittäin hyödynsi oman elämänsä tapahtumia pakinoiden teossa jopa vuosikymmenienkin päästä. Välillä tuntuu, että tarinat ovat todellisuutta ihmeellisempiä – mutta nehän ovatkin tarinoita. Parkkinen ei kuitenkaan vihjailekaan siihen suuntaan, että Aapeli muistaisi väärin tai kertoisi muunneltua totuutta pakinoissaan. Savolaisena hän jättää vastuun lukijalle niin kuin Aapelikin on aikoinaan tehnyt – uskokoon, ken uskoo. Historiantukija minussa vaatisi vähän lähdekritiikkiä, mutta savolainen nauraa hihittää.

--------------------------------------------

Lisätietoja:
Hyvän tuulen voima - Aapeli: Kuopion kaupunginkirjaston Aapeli-aineistoa internetissä: http://tuhannettunteet.kuopio.fi/main.asp?sid=3
Aapeli - Simo Puupponen (Yle Elävä arkisto): https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/04/27/aapeli-simo-puupponen
Jukka Parkkisen kotisivut: http://www.parkkinen.org/

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Leena Rossi, FT, KK, tietokirjailija, Turku, leena.rossi at icloud.com

Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/?post_type=review&p=25843
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola