Agricolan kirja-arvostelut: Melkein sata vuotta metsäntutkimusta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ilona Hankonen <ilona.hankonen at eurajokinetti.fi> Jatko-opiskelija, Turun
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Laine, Jaana: Metsästä yhteiskuntaan. Metsäntutkimuslaitos 1917 - 2012.
Luonnonvarakeskus, Metsäkustannus, 1917. 319 sivua.


Melkein sata vuotta metsäntutkimusta
---------------------------------------------------------

VTT Jaana Laineen kirjoittama Metsäntutkimuslaitoksen historia tarjoaa
katsauksen suomalaisen metsätieteen historiaan. Teos valaisee aihetta sekä
suurten kehityslinjojen ja niiden taustalla vaikuttaneiden yhteiskunnallisten
tekijöiden että tarkkojen yksityiskohtien tasolla. Kirjoittaja on kyennyt
paketoimaan suuren määrän historiatietoa kiinnostavaksi paketiksi.

Kuten Laine itse kirjansa esipuheessa toteaa, Metsäntutkimuslaitoksella eri
vaiheissa työskennelleisiin persoonallisuuksiin liittyviä anekdootteja tai
muita ”hauskoja juttuja” ei juuri viljellä, vaikka ne saattaisivat lukijaa
kiinnostaa. Tyyliltään historiikki on siis kuivan asiallinen, mikä ei
suinkaan tee siitä ikävystyttävää. Huolella kirjoitettua ja kiinnostavasti
kuvitettua, johdonmukaisesti etenevää historiikkia on miellyttävä lukea.
Parasta teoksessa on sen hankalia aiheita kaihtamaton rehellisyys – siitäkin
huolimatta, että se tekee historiikista paikoin lähes inhorealistisen.
Tutkijan työ Metsäntutkimuslaitoksella ei kirjan valossa aina ole ollut
ruusuilla tanssimista. Siitä ovat pitäneet huolen ajoittain onneton
johtamiskulttuuri, poliittiset virkanimitykset, aluepolitiikka ja eri
sidosryhmien halu tilata itselleen mieluisia tutkimustuloksia. Työtä on silti
tehty ja tuloksia saatu aikaan.

Metsätieteellisen koelaitoksen perustaminen ja varhainen tutkimus

Metsäntutkimuslaitos, ensimmäiseltä nimeltään Metsätieteellinen koelaitos
perustettiin sotavuonna 1918 vastaamaan nuoren valtion metsätalouden
kehittämistarpeisiin. Metsävarojen entistä tehokkaampi käyttö nähtiin
taloudellisena mahdollisuutena ja se vaati tuekseen tieteellistä tutkimusta.
Laitosta edeltävänä aikana metsätieteellinen opetus ja tutkimus
keskittyivät vuonna 1858 perustettuun Evon metsäopistoon. Ala ei autonomian
aikana saanut kovin suurta huomiota osakseen, vaikka ensimmäiset metsätaloutta
koskevat kotimaiset julkaisut ovat jo 1740-luvulta.

1800-luvulla vallitsi varsin erilaisia arvioita siitä, minkälainen rooli
metsillä tulisi olemaan Suomen tulevaisuuden taloudessa. Alan tutkimus oli
lähinnä yksittäisten henkilöiden, kuten Evon metsäopiston johtaja A. G.
Blomqvistin ja Suomen metsänhoitolehteä julkaisevan P. W. Hannikaisen varassa.
Metsätalouden kehittämiseen herättiin kunnolla oikeastaan vasta 1900-luvun
puolella.



Kuva: Koskematon metsä Saarijärven Tarvaalassa Artur Faltin, 1908,
(Museovirasto, kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0)

Laitoksen toiminta maailmansotien välisenä aikana oli suhteellisen hyvin
resursoitua, vaikka tutkimustyö kärsikin ajoittain toimitilojen ahtaudesta.
Tutkimus oli metsätaloutta palvelevaa luonnontieteellistä perustutkimusta:
määritettiin erilaisia kasvupaikkatyyppejä ja niiden ominaisuuksia eri
puulajien taimettumisen ja puun kasvun näkökulmasta sekä eri
kasvuvyöhykkeiden puiden perinnöllisiä ominaisuuksia. Tutkimuksen tarpeisiin
perustettiin useita koealueita, joilla tehtiin puuston kehitykseen liittyviä
mittauksia.

Maailmansotien välisenä aikana toteutettiin kaksi ensimmäistä
valtakunnallista metsävarojen inventointihanketta. Inventointihankkeet olivat
suuritöisiä tutkimushankkeita, joiden toteutus vaati paljon
kenttähenkilöstöä. Tulokset olivat kuitenkin kannustavia. Molemmat
inventoinnit toteutettiin metsäarvioinnin professori Yrjö Ilvessalon johdolla.

Metsien uudistaminen perustui 1920 – 30-luvuilla lähes pelkästään
luontaiseen uudistamiseen, jonka edellytyksiä erilaisilla metsätyypeillä
tutkittiin. Lisäksi tutkittiin havupuiden siementen keruun ja kylvön
mahdollisuuksia metsänuudistamisessa. Oma tärkeä tutkimusalansa oli puun
käyttötutkimus. Koko Suomi toimi tuohon aikaan puun voimalla. Puu oli sekä
tärkein raaka-aine että energianlähde. Koska merkittävä osa puunkäytöstä
oli kotitarvekäyttöä, tarvittiin tutkimuksen toteuttamiseksi tarkkoja tietoja
kotitalouksien puunkäytöstä. Kaikki puunkäsittely tukkipuiden kaadosta
polttopuun pilkkomiseen tehtiin vielä tuohon aikaan lihasvoimin, joten
käsityökalujen työtaloudellisuus oli tärkeä tutkimuskohde.

Kuva: Erkki Oksanen, Metla.

Metsätaloutta tukevan tutkimuksen tärkeydestä kansantalouden kannalta oltiin
yksimielisiä koko ajan poliittisella kentällä. Innokkaita metsäntutkimuksen
edistäjiä valtakunnanpolitiikan huipulla olivat mm. kansallisen
edistyspuolueen puheenjohtaja ja kolminkertainen pääministeri A. K. Cajander,
joka metsätieteilijän urallaan kehitti edelleen käytössä olevan
metsätyyppiluokituksen sekä Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja,
kerran pääministerinä ja useaan otteeseen ministerinä toiminut Väinö
Tanner. Maailmansotien välinen luonnontieteisiin painottunut metsäntutkimus
loi pohjan Metlan myöhemmälle tutkimustyölle.

Sotien jälkeinen Metla

Vuodesta 1953 Metsäntutkimuslaitoksen (Metla) nimellä tunnettu valtion
sektoritutkimuslaitos sai sotien jälkeen uudenlaisen roolin. Sodan jälkeen
edessä olivat sotakorvaukset, jälleenrakennustyö ja pakolaisväestön
asuttaminen ja työllistäminen. Tässä tilanteessa metsät nähtiin entistä
suurempien taloudellisten odotusten kohteena ja metsäntutkimukselta odotettiin
nopeita vastauksia talouselämän esittämiin kysymyksiin. Vuodesta 1962
Metlalle alettiin antaa myös viranomaistehtäviä. Tämän jälkeen laitoksen
viranomaisvelvoitteet ja hallintoa tukevat tehtävät lisääntyivät
vuosikymmenten kuluessa. Sotakorvaukset maksettiin, Suomi vaurastui, teollistui
ja kaupungistui. Myöhemmin seurasivat energiakriisi, nousu- ja lamakaudet,
ympäristö- ja ilmastokysymykset, EU ja biotalous. Nämä kaikki toivat omia
kysymyksiään metsäntutkijoiden työpöydille. Osaan kysymyksistä tartuttiin
ripeästi, toisiin melko pitkälläkin viiveellä.

Metlan sotien jälkeinen historia näyttäytyy kirjassa hyvin lineaarisena,
alati kiristyvän poliittisen ohjauksen ja etupiiripolitikoinnin kohteena.
Halpaa puubiomassaa hamuavan teollisuuden edut ideologisoituivat kansalliseksi
projektiksi, joka sai vuosikymmeniä määrittää mitä tutkitaan ja miten.
Vielä 1960-luvulla Metlassa tehtiin suhteellisen itsenäistäkin tutkimusta,
mutta vuosikymmenten mittaan tieteen autonomia voi katsoa laitoksella karisseen.
60-luvun alue- ja työllisyyspolitiikalla perusteltiin valtavia ojitusmääriä
ja Metlaa pyydettiin todistelemaan niiden kannattavuutta. Tieteellisiä
perusteita ei kuitenkaan löytynyt. Tämä ei toki estänyt professorikuntaa
käyttämästä virkarooliaan poliittisten päätösten legitimointiin.
Kirjoittaja kuvaa metsäalan organisaatioiden suhtautumista ojittamiseen
kilpailuhenkiseksi. Seurauksena oli kalliita, huonosti tuottavia ojikkoja,
joiden luonto- ja monikäyttöarvot oli pilattu. Tämän tyyppisiä kustannuksia
ei ajan metsäntutkimus kyennyt näkemään, vaan se joutui pitkälti
myötäilemään poliittista päätöksentekoa.



Kuva: Metsänarviointia Loimaan metsäpäivillä, 1957, Pekka Kyytinen,
Museovirasto – Musketti. (Museovirasto, kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0)

Kirja piirtää Metlasta kuvan jäykkänä organisaationa, joka joutui
vuosikymmen toisensa jälkeen yhä tiukemmin Metsäteollisuuden, MTK:n,
metsälautakuntien sekä Maa- ja metsätalousministeriön ja poliittisten
puolueiden ohjaukseen ja poliittista päätöksentekoa tukevaan rooliin. Vaikka
ulkoa annetuissa raameissa tehty tutkimus on ollut suurelta osin laadukasta, ei
tieteen vapaudesta ole voinut aina puhua. Tästä kertovat monet käytännön
esimerkit eri vuosikymmeniltä. 1970-luvulla vesakkomyrkytyksiin kohdistuvaan
kritiikkiin yhtynyt suotutkija Heikki Veijalainen sai kollegoiden taholta
osakseen alatyylistä ryöpytystä. 1980-luvulla lytättiin alueellisten
metsälautakuntien vaatimuksesta Erkki Lähteen ja Lauri Vaaran vakiintuneita
metsänkäsittelymenetelmiä kyseenalaistaneet tutkimukset tavalla, joka
muistetaan vieläkin erityisen likaisena pelinä.

Keskusmetsälautakunta Tapion apulaisjohtaja Pentti Takala palautti tutkijoita
ruotuun toteamalla, että Metsäntutkimuslaitos on virasto, ei akateemisen
vapauden siunaama mellastuspaikka. Taloudellisia toimijoita suoraan
palvelematonta perustutkimusta hän nimitti ikuisuuskysymyksiksi, joista on
päästävä todelliseen tulosvastuullisuuteen. 1960 – 80-luvuilla laitoksen
sisäistä moniäänisyyttä pyrittiin jossain määrin sietämäänkin,
myöhemmin ja erityisesti 2010-luvulla riippuvuus ulkopuolisista rahoittajista
lisäsi tutkijoiden paineita mukautua valtavirtaan.

Metsäntutkimuksen perustava haaste on koko sotien jälkeisen ajan ollut
käytännön metsätalouden ja tieteellisen tutkimuksen aikajänteiden
erilaisuus. Yhteistyö käytännön metsäalan kanssa oli parhaimmillaan
antoisaa, pahimmillaan tuotti tilanteita, joissa tutkimuksen oli mahdotonta
vastata metsäalan odotuksiin toivotussa aikataulussa. 1990-luvun
tulosjohtamisessa kyytiä sai vuosikymmeniä kestänyt perustutkimustyö mm.
metsäpuiden perinnöllisyystutkimuksen parissa. Pitkäaikaiset koealat ja
niistä kerätty tutkimustieto näyttäytyivät äkkiä turhana ja kalliina
puuhasteluna, joka ei vastannut ”asiakkaiksi” nimettyjen sidosryhmien
senhetkisiin tarpeisiin.

Metlassa vielä 80-luvulla vallinnutta paternalistista asennetta
metsänomistajiin kuvaa hyvin professori Kullervo Kuuselan lausunto, joissa hän
syyttää metsänomistajia ”metsiensä lahottajiksi”, jotka eivät hoida
yhteiskunnallista velvollisuuttaan myydä puuta teollisuudelle tarjottuun
hintaan.

Tällaisessa ilmapiirissä työskentely on epäilemättä ollut tutkijoille
ajoittain raskasta. Osa ulkoa tulleesta kritiikistä on ollut aiheellistakin,
osa epäoikeudenmukaista. Metsäntutkimus on koko sotien jälkeisen ajan
joutunut tasapainoilemaan tieteen ja tiedemaailman ulkopuolelta tulevien
odotusten ristipaineessa. Ristipaine näyttää historiikin valossa vain
kasvaneen viime vuosiin ja Metlan lakkauttamiseen saakka.



Kuva: Puupinoja hakkuuaukiolla 1964, Matti Poutvaara, (Museovirasto, kuvan
käyttöoikeudet: CC BY 4.0)

Suomi on metsäkonfliktien maa

Metsien käyttöön ja käsittelyyn on 1960 – 70-luvuilta saakka liittynyt
metsäalan ja kansalaisten välisiä konflikteja monissa maissa. Suomessa
konfliktit ovat olleet poikkeuksellisen kärjistyneitä ja niitä on ollut
pitkään. Tämä voi selittyä osittain metsätieteellisen tutkimuksen
itseohjautuvuuden puutteella. Jäykällä, ulkoa ohjatulla tutkimuslaitoksella
on ollut heikosti kykyä reagoida kansalaisyhteiskunnasta tuleviin signaaleihin.
Metsäteollisuuden palvelemiseen aatteellisella tasolla sitoutuneiden
tutkijoiden oli asennetasollakin pitkään vaikea hyväksyä muiden sidosryhmien
tiedontarpeita.

Ensimmäinen suuri metsiin liittyvä konflikti oli 1970-luvun ”vesakkosota”.
Laajat kansalaispiirit maan itäosissa asettuivat vastustamaan Metsähallituksen
toteuttamaa vesakontorjunta-aineiden lentolevitystä. Metla jäi vesakkosodassa
siilipuolustukseen asettuvan jänkääjän rooliin. Kansalaisyhteiskunta vei
lopulta voiton: vesakkomyrkytykset lopetettiin. Metsäala joutui samaan aikaan
muutenkin aivan uudenlaisen, kansalaisyhteiskunnasta suuntautuvan kritiikin
kohteeksi modernin ympäristöliikkeen myötä. Samaan aikaan Metla heikensi
kykyään vastata uusiin haasteisiin siirtämällä luonnonsuojelutoimistonsa
Metsähallituksen alaisuuteen ja lopettamalla metsäbiologian tutkimusosastonsa.

Seuraava konflikti oli metsäntutkimuksen sisäinen ja samalla metsänomistajien
ja metsäalan hallinnon välinen ja se liittyi Erkki Lähteen
erirakenteiskasvatusta koskevaan tutkimustyöhön. Etujaan varjelevat
alueelliset metsälautakunnat kävivät sekä tutkimuksen että sitä
hyödyntäneiden metsänomistajien kimppuun käyttäen apunaan Metlan
henkilöstöä, mm. professori Kullervo Kuuselaa. Konflikti sai
metsänomistajiin kohdistuneiden, suoranaista vainoa muistuttaneiden
oikeustoimien takia erittäin rumia piirteitä ja vahingoitti vakavasti Metlan
julkisuuskuvaa.

1990-luvulla metsäntutkimus alkoi avautua kansalaisyhteiskunnasta tulevien
odotusten suuntaan, mikä osaltaan lisäsi tutkimuksen kykyä ennakoida
konflikteja ja reagoida niihin. Monikäyttö- ja biodiversiteettitutkimuksesta
tuli aidosti itsenäisiä tutkimusaloja. Muutos oli tosin hidas ja kivulias.
Rovaniemen tutkimusasemalla oli tehty monikäyttötutkimusta jo 1970-luvulta
saakka, mutta vasta parikymmentä vuotta myöhemmin se alkoi saada Metlassa
laajemmin jalansijaa. 90-luvun monikäyttötutkimusta vaivasi tutkimusaiheita ja
metodiikkaa koskeva rajoittuneisuus.

Huomio kohdistui ensinnäkin alueellisiin marginaaleihin eli Lapin erämaihin ja
suurten kaupunkien taajamametsiin ja toiseksi monikäytön kokonaisuuden
kannalta marginaalisiin ilmiöihin, kuten matkailuun kansallispuistoissa.
90-luvun monikäyttötutkimusta leimasi vahva yhteys metsäekonomian
tutkimukseen. Monikäyttöarvoja pyrittiin mittaamaan ja hinnoittelemaan.
Humanistisia lähestymistapoja ei juuri sovellettu. Valituista tutkimusaiheista
ja -metodiikasta välittyy vahvasti sellainen kuva, että puuntuotannon
sosiaalisen kestävyyden ydinkysymykset eli kansalaisten toiveet ja odotukset
heille tuttujen, tavallisten talousmetsien suhteen ja metsätalouden menetelmien
hyväksyttyys koettiin liian vaikeiksi käsitellä laitoksessa, jossa oli
totuttu työskentelemään vain metsäalan profession omaavien kesken ja
puuntuotantoa palvellen.

2000-luvulla ilmastonmuutos määritti vahvasti metsäntutkimusta. Kiinnostuksen
kohteeksi nousivat hiilen kiertoon liittyvät kysymykset. Tähän liittyy myös
varsin tuore metsiä koskeva konfliktin aihe yhteiskunnassa: kiista siitä,
miten metsätalouden hiilitasetta tulisi mitata ja arvioida.

Metla tutkijan työpaikkana



Kuva: Metsäntutkimuslaitos toimi vuodesta 1939 vuoteen 2008 Unioninkadulla
arkkitehti Jussi Paatelan suunnittelemassa Metsätalossa. Metlan kuva-arkisto

Kaikesta ulkoisesta kuormituksesta ja sisäisistä ongelmista huolimatta
Metlassa on lähes sadan vuoden ajan tehty kelpo tutkimustyötä. Osa
perustutkimuksesta on kuitenkin saanut vain vähän huomiota metsäalan
ulkopuolella. Metsävarojen inventoinnit ovat olleet kansainvälisesti
laadukkaita ja pitkäaikaiset kenttätutkimukset edustaneet alan hyvää
perustutkimusta. Metsäteknologia on Metlassa jäänyt sivuosaan, eikä
tutkimusala ole tuottanut innovaatioita. 60-luvulta lähtien yritettiin tuottaa
toimivaa metsänistutuskonetta, mutta hanke jäi tuloksettomaksi. Suomalaisen
metsäteknologian todelliset innovaatiot on tehty Ponssen tapaisissa
pk-yrityksissä. Sen sijaan muilla metsätieteen aloilla Metlassa on onnistuttu
useimmiten hyvin tai ainakin kohtalaisesti.

Tutkijoiden koulutustaso nousi 80-luvun aikana, jatkotutkinnon suorittaneita oli
kuitenkin vielä vuonna 1988 vain 35 % tutkijoista. Tutkimusjohtaja Risto
Seppälä arvioi metsätieteellisten julkaisujen tason 80-luvun alussa
matalaksi. Julkaisemisen kriteereitä pyrittiinkin nostamaan. Samalla
julkaisujen määrä kasvoi kohti seuraavaa vuosikymmentä tultaessa. 90-luvulla
Metlan tuottamat julkaisut nousivat jo kansainväliselle tasolle. Metlan
tutkimusjohtamista arvosteltiin 80- ja 90-lukujen taitteessa olemattomaksi.
Tällöin laitokselle avattiin tutkimusjohtajan virka korjaamaan tätä
puutetta.

Kokonaisuudessaan historiikki antaa surullisen kuvan Metlan johtamisesta.
Ylijohtajan virka on usein täytetty poliittisin perustein, henkilöstöä
kuulematta. 90-luvulla irtisanomisia hoidettiin laittomaksi todetulla tavalla.
Työilmapiiri on ollut huono ja tutkijat ovat kokeneet palkkauksensa ja
etenemismahdollisuutensa heikoiksi. Erityisesti tutkimusasemilla
työskentelevät ovat kärsineet kollegiaalisen tuen vähäisyydestä ja heidän
julkaisutoimintansa ja etenemisensä on jäänyt suhteellisen heikoksi.



Kuva: Harvesteri metsätöissä, Jorma Poutanen, (Museovirasto, kuvan
käyttöoikeudet: CC BY 4.0)

Metlan henkilöstöä stressasi vuosikymmenten ajan erityisesti valtiovallan
jatkuva kiinnostus laitoksen hajasijoittamiseen. 80-luvulla laitoksen toiminnot
haluttiin siirtää Joensuuhun, 2000-luvulla aikeet lopulta pääosin
toteutuivat. Jatkuva aluepoliittisena pelinappulana oleminen ja henkilöstön
näkemysten ohittaminen asiassa on ollut surkeaa tiedepolitiikkaa, ottaen
huomioon, että Helsingin yliopiston metsäekonomian laitos kirjastoineen on
ollut Metlan tutkijoiden tärkein yhteistyökumppani.

Metla oli 90-luvun alkuun saakka jakautunut professorien johtamiin
tieteenalakohtaisiin tutkimusosastoihin. Professoreilla oli 60-luvulla erittäin
paljon valtaa tutkimuksen suuntaajina, 70-luvulta alkaen professorien asema
vähä vähältä heikkeni. Suhteellisen jäykkä organisaatiorakenne purkautui
90-luvun alussa, jolloin tutkimusosastojen määrä vähennettiin kolmeen ja
organisaatiomalliksi muodostuivat tutkimusohjelmat ja -hankkeet. 2010-luvulla
siirryttiin prosessiorganisaatioon.  90-luvulla Metlan hallinto siirtyi lähes
kokonaan laitoksen ulkopuolelle. Johtokuntaan jäi ylijohtajan lisäksi vain
yksi henkilökunnan edustaja. Organisaatiorakenteen muutokset, tulosjohtaminen
ja paine ulkopuolisen rahoituksen hankkimiseen leimasivat Metlan tutkijoiden
työtä 90-luvulta alkaen.

Alusta loppuun

Metlan tarina erillisenä tutkimuslaitoksena päättyi vuonna 2014. Vuoden 2015
alusta lähtien Metla sulautettiin osaksi uutta Luonnonvarakeskusta, johon
liitettiin myös muita sektoritutkimuslaitoksia: Riista- ja kalatalouden
tutkimuskeskus (RKTL) sekä Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT).
Historiikki kattaa siis Metlan koko elinkaaren erillisenä tutkimuslaitoksena.
Oman mielenkiintoisen tarinansa historiikin sisällä kertoo kuvitus
kuvateksteineen. Metlan kuva-arkistosta on löytynyt runsaasti kiinnostavaa
kuvamateriaalia, jolle kirjoittaja on laatinut leipätekstiä rikastuttavat
kuvatekstit. Kokonaisuutena Metsästä yhteiskuntaan on huolella kirjoitettu ja
kauniisti toteutettu teos, joka vastaa hyvin aiheensa tarjoamiin haasteisiin.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/