[H-verkko] Arvostelu: Leijonasta siniristiin: katsaus Suomen lipun vaiheisiin

Ke Elo 8 13:08:28 EEST 2018

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Leijonasta siniristiin: katsaus Suomen lipun vaiheisiin
--------------------------------------------
8.8.2018 | Tuukka Talvio
--------------------------------------------
Kimmo Kiljunen on aiemmin julkaissut kolme maailman valtioita ja niiden lippuja esittelevää kirjaa. Uudessa lippukirjassaan hän keskittyy Suomeen: sen nimi viittaa tapahtumiin vuoden 1918 alkupuolella, jolloin senaatti helmikuussa hyväksyi Suomen vaakunan värejä noudattavan leijonalipun, jonka jo toukokuussa korvasi siniristilippu. Varsinaisesti kirjan aiheena kuitenkin on Suomen lippujen historia Ruotsin vallan ajalta nykypäivään. Lopuksi esitellään Haminan ”Lippumaailma”, jonka toimitusjohtajana tekijä nykyään toimii. Kirja on tarkoitettu myös Etelä-Karjalan museon lippuaiheiseen juhlanäyttelyyn liittyväksi oheislukemistoksi.
--------------------------------------------
Kiljunen, Kimmo: Leijonasta siniristiin: Suomen liput ja historia. Into, 2018. 237 sivua. ISBN 978-952-264-930-0.
--------------------------------------------

Kiljusen kirja on käyttökelpoinen ja runsaasti kuvitettu yleisesitys. Vaikka siirtyminen leijonalipusta siniristiin tapahtui lyhyen ajan kuluessa vuonna 1918, kummankin lipun varhaishistoria ulottuu itsenäisyyttä edeltävään aikaan. Oman lukunsa muodostaa siniristilipun aseman vakiintuminen sisällissodan ja myöhempien sotien välisenä aikana. Esittelynsä saavat myös erilaisten järjestöjen liput sekä lippujen käyttö urheilutapahtumissa. Sotaväen lippujakin sivutaan.

Suomen lipun historiasta on viime vuosikymmeninä kirjoitettu suhteellisen paljon. Matti Klingen Suomen sinivalkoiset värit ilmestyi 1981 (3. p. 1999). Lippujen lisäksi se käsitteli Maamme-laulua ja muita kansallisia symboleja. Klingen kirjaa seurasi Caius Kajannin toimittama Suomen lippu kautta aikojen (1983), jonka tarkoitus oli olla monumentaalinen kokonaiskatsaus. Kajanti julkaisi siitä myös suppeamman version Siniristilippumme (1997). Vuoden tiedekirja -palkinnon saanut Tuomas Teporan Sinun puolestas elää ja kuolla (2011) edusti toisenlaista lippututkimusta. Kun useimmat aiemmat kirjoittajat pyrkivät ensisijaisesti selvittämään lipun syntyhistoriaa, Tepora tutki, kuten hän johdannossaan toteaa, Suomen lipun ja työväenlippujen saamia merkityksiä ryhmätunnuksina ja tunnelatautuneina vertauskuvina kaudella 1917–1945. Kiljusen lähtökohta on perinteisempi.

Siniristilipun voitto merkitsi leijonalipun jäämistä käytöstä, mutta leijonalippu ei koskaan ollut tarkoitettukaan kansallis- tai, kuten silloin sanottiin, kauppalipuksi. Tätä varten senaatin lippukomitea oli jo joulukuussa 1917 suositellut skandinaavistyyppistä ristilippua, jonka yksityiskohdista kuitenkin oli erimielisyyttä. Käytännössä kyse oli siten sinivalkoisten värien voitosta punakeltaisesta. Harvoin tuodaan esille, eikä Kiljunenkaan sitä korosta, että leijonalippu (Suomen vaakunan kultainen leijona punaisella vaatteella) oli tavallaan kummajainen, sillä suurin osa Euroopan valtiolipuista on perinteisesti ollut trikoloreja, ristilippuja tai muuten yksinkertaisia kuvioiltaan. Jos vaakunaa käytetään (kuten Espanjassa ja Portugalissa), se ei ole lipun yksinomainen kuvio. Tähän Suomessakin päädyttiin, kun vaakuna sijoitettiin valtiolipun ristin keskiöön. – Toki vaakunalippujakin on, mutta ne ovat yleensä olleet hallitsijahuoneen tunnuksia tai muuten rajatussa käytössä, kuten Skotlannin Royal Banner.

Rintamalinjat eivät lippuasiassa olleet vuonna 1918 aivan selvät. Jos valkoisella puolella haluttiin luopua Suomen vanhoihin vaakunaväreihin perustuvasta lipusta sen punaisen pohjavärin takia, eivät punaiset puolestaan halunneet hyväksyä sinivalkoista lippua, siitä huolimatta, ettei sillä ollut mitään virallista tai muuta asemaa ennen sisällissotaa. Valkoisella puolella oli toisaalta myös niitä, jotka eivät olisi siniristiä halunneet, koska sen värien venäläinen alkuperä oli yleisesti tiedossa.

Vaikka suurin osa Kiljusen kirjasta käsittelee Suomen lipun historia itsenäisyydenaikana, se alkaa rohkeasti jo keskiajasta. Tämän osuuden ensimmäinen kuva esittää Missale Aboensen (1488) esipuheen tunnettua kuvaa, jossa nähdään mm. piispa Konrad Bitzin ja Turun hiippakunnan vaakunat, joista jälkimmäinen on samanlainen kuin Turun (arkki)hiippakunnan vaakuna nykyäänkin, punainen risti kultaisella kilvellä.

Tekijä on huomannut, että vaakuna vastaa Kalmarin unionin lippua, joka mainitaan kuningas Eerik Pommerilaisen kirjeissä vuonna 1430. Lipusta ei ole säilynyt yhtään kappaletta tai edes kuvaa, mutta se on saanut jonkin verran julkisuutta sen jälkeen, kun sen rekonstruktio vuonna 1985 julkaistiin uutena ”Pohjolan lippuna” Helsingborgin kaupungin 900-vuotisjuhlan yhteydessä.

Kalmarin unionin lipun esikuvana pidetään Lundin arkkihiippakunnan (aiempaa) vaakunaa, keltainen risti punaisella kilvellä, jonka värit lipussa ovat toisin päin. Kiljunen  näkee Turun hiippakunnan vaakunan noudattavan näitä värejä mahdollisesti siksi, että Bitz ja muut Turun piispat olivat aikanaan ”vahvasti Kalmarin unionin miehiä”. Yleensä Turun hiippakunnan on kuitenkin oletettu saaneen oman vaakunansa, kun se aikanaan itsenäistyi Uppsalan arkkihiippakunnasta, jonka vaakunassa on kultainen risti punaisella kilvellä, kuten aikanaan Lundin arkkihiippakunnallakin. Turun hiippakunnan vaakunassa värit jälleen käännettiin toisin päin. Suomen keskiajan kirkollisesta heraldiikasta ei kuitenkaan näytä säilyneen konkreettisia esimerkkejä ennen 1300-luvun loppua, joten päätelmien tekeminen asiasta on uskallettua. – Toisessa yhteydessä (s. 27) tekijä kysyy, olisiko Suomen vaakunankin punakeltainen väriyhdistelmä peräisin Turun hiippakunnan vaakunasta ja siten ”mutkan kautta kiitollisuudenvelassa Kalmarin unionin lipulle”.

Huomionarvoista nähdäkseni kuitenkin on, että Suomen maakuntavaakunoiden kilvet ovat Satakuntaa ja Savoa lukuun ottamatta joko punaisia tai sinisiä, ja koska sininen väri Ahvenanmaan, Uudenmaan ja Pohjanmaan vaakunoissa selvästi liittyy paikalliseen ruotsalaisperäiseen väestöön, punainen voidaan vastaavasti nähdä Suomelle 1500-luvulla valittuna kansallisvärinä, aivan kuten sininen on Ruotsin perinteinen väri. Nykyisen Satakunnan vaakunan sinikeltainen kilpi viittaa luonnollisesti myös Ruotsiin, sillä kyseessä oli alun perin Juhanan herttuakuntaan kuuluneen ”Pohjois-Suomen” vaakuna, ja Suomea hallittiin herttuakunnan tähän osaan kuuluneesta Turun linnasta käsin.
Ruotsin lippu Suomesta?
1500-lukua koskeva luku on otsikoitu hieman kyseenalaisesti: ”Ruotsin lippu Suomesta?”, vaikka tekijä lähes saman tien toteaakin, että olisi väärin väittää Ruotsin lipun olevan lähtökohdiltaan suomalainen. Kiinnostavaa joka tapauksessa on, että sinikeltainen ristilippu esiintyy jo vuonna 1557 Suomen herttuan Juhanan vaakunassa, vaikka sen asema Ruotsin lippuna virallistettiin vasta 1562. Juhana oli toki Ruotsin hallinnon ylin edustaja Suomessa, ”Ruotsin itämaassa”. (Lisäksi on myös olemassa varhainen piirros Gotlannin vaakunasta, jossa Jumalan karitsan tapaan esitetty lippua kantava pässi on kuvattu Ruotsin lipun kanssa. Gotlanti ei tuolloin vielä kuulunut Ruotsiin, mutta Kustaa Vaasa oli yrittänyt sen valloittamista. Gotlannin keskiaikaiseen sinettiin perustuva vaakuna on edelleen samanlainen, mutta siihen sisältyvän lipun värit ovat punainen ja keltainen.)

Edellä mainituista, osittain tulkinnanvaraisista kohdista huolimatta teksti on yleisesti ottaen asiantuntevaa, etenkin 1800- ja 1900-luvun osalta. Joitakin satunnaisia pikku virheitä tosin löytyy. ”Kaarle XI:n aikainen” kuva Suomen vaakunasta on itse asiassa Elias Brennerin tunnettu piirros. Brenner oli kyllä suuren osan elämästään Kaarle XI:n palveluksessa, mutta kirjan kuva on ilmeisesti 1800-luvulla tehty väritetty jäljennös Suecia antiqua et hodierna -teokseen sisältyvästä kuparipiirroksestasta vuodelta 1712. (Toisaalla kirjassa, s. 40, on myös Suecian alkuperäiskuva, sekin jälkikäteen väritettynä.)

Luvussa ”Kruunu putoaa Suomen lipusta” – jälleen hieman omalaatuinen otsikko (s. 121) – esitetään, että toukokuussa 1918 hyväksytyn valtiolipun vaakunan päällisenä oleva kruunu oli venäläinen tai jopa ”venäläisen suuriruhtinaan jäämistöä”. Venäjän keisarikunnan heraldiikassa Suomen vaakunalla oli 1850-luvulta alkaen tosiasiassa aivan oma kruunutyyppinsä, jonka erikoispiirteenä oli siihen sisältyvä pieni kaksoiskotka. Tämä kruunu on Kiljusen kirjassa kuvattu toisessa yhteydessä (s. 42), mutta vailla selitystä. – Tuntuu nykyään lähes uskomattomalta, että suuriruhtinaskunnan vuonna 1857 vahvistettu kruunu näyttää aikanaan olleen Suomessa lähes yhtä tuntematon kuin nykyäänkin – se oli toki olemassa vain kuvana, ei esineenä. Kruunun ainoa huomattava julkinen esiintyminen oli Suomen Pankin seteleissä, joita käytettiin 1860-luvun alkupuolelta 1870-luvulle. Kuvaavaa on, että samalta ajalta on myös lehtikirjoitus, jonka mukaan erään läänin pääkaupungin pääkadulla oli jo vuosia ollut kilpi, ”jossa Suomen leijona tepastelee vaaleansinisellä taustalla”.

Heraldiikan tuntemus näyttää kuitenkin lisääntyneen ajan mittaan. 1800-luvun lopussa Suomessa tuli tavaksi käyttää valtionarkistonhoitaja K. A. Bomanssonin vuonna 1886 ”normalisoimaa” vaakunamallia, jonka kruunu oli tyypiltään länsieurooppalainen. Se oli myös valtiolipussa sinä lyhyenä kautena, 1918–20, jolloin vaakuna oli kruunattu. Syynä vaakunan kruunaamiseen vielä sen jälkeen, kun Suomi oli lakannut olemasta suuriruhtinaskunta, oli heraldinen perinne, jonka mukaisesti mm. historiallisissa maakuntavaakunoissa ja lääninvaakunoissakin edelleenkin voidaan käyttää joko herttua- tai kreivikunnan arvoa osoittavaa kruunua. Jos Suomesta olisi vuonna 1918 tullut kuningaskunta, vaakuna olisi saanut kuninkaallisen kruunun.

Venäjän trikolorin vaiheita selostaessaan tekijällä on ollut hieman epäonnea kuvituksen suhteen: hän kertoo, kuinka Venäjällä vuonna 1858 otettiin käyttöön sittemmin epäsuosituksi osoittautunut lippu, jonka ylin raita oli musta, keskimmäinen kullankeltainen ja alin valkoinen. Kuvassa (s. 45) Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvasta lipusta keskimmäinen raita on kuitenkin lähinnä punainen. Onko niin, että museon (oletettavasti) Suomessa valmistetussa lipussa on väärä väritys, vai onko vika vain kuvassa?
Hyvin kattava kuvaus lipuista
Kaiken kaikkiaan kirjan vahvuutena on sen kattavuus. Kuten jo on mainittu, siinä saavat myös poliittisten ja muiden järjestöjen tunnukset esittelynsä, ja sotaväen lippujakin käsitellään lyhyesti. Erityisen paljon huomiota on kiinnitetty urheilutapahtumissa käytettyihin lippuihin mm. varhaisissa olympialaisissa, joihin Suomi vielä osallistui Venäjän alaisuudessa. Spekulaatiot siitä, millainen Suomen lippu olisi, jos punaiset olisivat voittaneet sisällissodan tai jos maasta olisi tullut kuningaskunta, olisi toisaalta voinut jättää vähemmälle. Koska kirja kuitenkin, kuten saatesanoista ilmenee, on tarkoitettu myös lukemistoksi, sille voinee sallia tällaisia kevennyksiäkin. Kiitettävänä piirteenä voi pitää hyvin runsasta kuvitusta, jonka ajoittainen kirjavuuskin tavallaan alleviivaa sitä, että lippujen historia oikeasti on varsin kirjava. Eri tahoilta haalitut vanhat mustavalkokuvat antavat nekin havainnollisen käsityksen lippujen käytöstä entisinä aikoina.

Ei ole yllättävää, että kirja on omistettu Kari K. Laurlan (1943–2006), ”Suomen johtavan veksillologin” muistolle. (Tutkimusalan nimi tulee latinan lippua tarkoittavasta sanasta vexillum.) Kun lippuihin liittyvää kiinnostavaa historiaa näin tehdään laajemmin tunnetuksi, voisi toivoa, että ala herättäisi enemmän kiinnostusta myös kulttuurihistorian ja esinetutkimuksen opiskelijoiden parissa. Lippututkimuksen uranuurtaja Suomessa oli itse asiassa Kansallismuseon intendentti K. K. Meinander (1872–1933), joka monien muiden töidensä ohella valmisteli laajaa tutkimusta Suomen sotaväen vanhoista lipuista. Varhaisen kuolemansa takia hän ei ehtinyt saada sitä valmiiksi. Hän näyttää olleen kiinnostunut myös mm. kaupunkien porvariskaartien lipuista Ruotsin vallan aikana. Tällaisen tutkimuksen tukeminen voisi nykyäänkin periaatteessa sopia Kansallismuseon rooliin, mutta ongelmana on, ettei museo määrärahojensa vähentämisen takia enää voi aktiivisesti tukea mitään tutkimusta. Museon viimeaikaisten näyttelyiden perusteella voidaan tosin kysyä, onko sillä siihen enää edes kiinnostusta.

Leijonasta siniristiin on ajatuksia herättävä kokonaiskatsaus lippujen historiaan Suomessa. Samalla se on hyvä muistutus siitä, että tämä useita historian aloja sivuava esinetutkimuksen laji edelleen tarjoaa kiinnostavia kysymyksiä.

--------------------------------------------

Lisätietoja:
Tuomas Tepora: ”Lipun juureen!” Suomen lippu toteemina nuoressa tasavallassa (Pro gradu –tutkielma Suomen ja Pohjoismaiden historia Helsingin yliopisto Historian laitos, syyskuu 2004): http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/histo/pg/tepora/lipunjuu.pdf

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Tuukka Talvio, FT, dosentti, Helsinki, tuukka.talvio at pp.inet.fi

Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/?post_type=review&p=30397
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola