[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sanomalehtinaisesta satukirjailija, sensorista satiirikko

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Andersen, Jens: Tämä päivä, yksi elämä (Denna dagen, ett liv. Ett biograf
över Astrid Lindgren). Kääntänyt Koski, Kari. WSOY, 2015. 435 sivua.
Lindgren, Astrid: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (Krigsdagsböcker 1939-1945).
Kääntänyt Koski, Kari. WSOY, 2016. 271 sivua.


Sanomalehtinaisesta satukirjailija, sensorista satiirikko
---------------------------------------------------------

Ruotsin kirjesensuurissa II maailmansodan aikana työskennelleen Astrid
Lindgrenin päiväkirjat kertovat muun muassa siitä, mitä tavallinen
valveutunut ruotsalainen Suomen tilanteesta tuolloin tiesi.
Kirjailijaelämäkerta puolestaan kertoo, miten paikallislehden toimittajasta
tuli vuosikymmenten mittaan koko maailman tuntema lastenkirjailija.

Tanskalaisen kirjailijan ja sanomalehtimiehen Jens Andersenin Astrid
Lindgren-elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä esittelee lapsuusmaiseman,
joka voisi olla suoraan tämän suositun satukirjailijan omista teoksista.
Smoolantilaisessa Vimmerbyn kylässä eletään 1900-luvun alkupuolella
idylliseltä näyttävää arkea. Perhe ei ole kylän köyhimpiä, mutta ei
kuulu paikkakunnan kermaankaan: pappilan vuokraviljelijän lapsilla oli tukenaan
turvallinen joskin jokseenkin vanhoillinen yhteisö.



Kuva: Vimmerbyn pormestarin talo 1910-luvulla. (Anforskning)

Kirjallisesti lahjakas Astrid pääsee jo 15-vuotiaana
toimittajaharjoittelijaksi paikkakunnan lehteen. Kolme vuotta myöhemmin hän
huomaa odottavansa lasta lehden viisikymppiselle päätoimittajalle ja pakenee
suin päin Tukholmaan jättäen kyläläiset supisemaan ja rakastajansa
haikailemaan – mies olisi tahtonut naimisiin.

Yksinäisen äidin osa ei 1920-luvun Ruotsissa ole helppo, vaikka heille on
olemassa ensikoteja joihin ns. parempien piirien tyttäret piiloutuvat kun
raskaus alkaa näkyä. On myös synnytyslaitoksia, joista lapset adoptoidaan
heti syntymän jälkeen. Astrid päätyy Tanskaan, jonne hänen poikansa jää
kunnes äiti menee naimisiin ja saa toisen lapsensa.



Kuva: Astrid ja Lars Tukholmassa 1930.

Peppi syntyi sodan keskelle kuten muumitkin

Pitkin 1930-lukua Astrid Lindgren kirjoittelee pieniä tekstejä kuten
joululehtien juttuja, ehkä enemmän lisäansioiden vuoksi kuin palavasta
kirjoittamisen halusta. Hänellä on kuitenkin kyky, jota kaikilla ei ole:
Astrid Lindgren pystyy kuvaamaan lapsen maailmaa ikään kuin sisältäpäin.

Ehkäpä syynä on se, että hän on lastensa elämässä läsnä niin
tiiviisti. Hän riehuu heidän kanssaan ja keksii kepposia, mutta on samalla
rakastava äiti ja todellinen ”matmamma”. Euroopassa riehuva suursota lyö
varjonsa ruotsalaistenkin elämään, mutta Astrid – kirjailijasta ei tässä
vaiheessa vielä voi puhua – yrittää pitää omat pelkonsa kurissa ja
rohkaista lähipiiriään. Ruotsissakin monet elintarvikkeet kuten voi, sokeri
ja kahvi ovat säännösteltyjä, mutta kotikylältä Vimmerbystä tulee
paketteja joissa on voita ja siansivua.

Lastenkirjailija Lindgrenin tunnetuin hahmo, Peppi Pitkätossu, syntyy sodan
keskelle (niin kuin Tove Janssonin muumitkin, jotka epävarman maailman
aiheuttama ahdistus loi), Aluksi maailman vahvimman tytön hahmo esiintyy
tarinoissa, joita Astrid kertoo lapsilleen ja sukulaislapsilleen; kirjoitettu
Peppi on hänen tyttärensä Karinin hienoon kansioon nidottu kymmenvuotislahja
vuonna 1944. Samana vuonna Astrid Lindgren voittaa kustantamo Rabén &
Sjögrenin tyttökirjakilpailun romaanilla Britt-Mari lättar sitt hjärta
(Riitta-Maija keventää sydäntään). Peppikin olisi valmis tulemaan
julkisuuteen, mutta Bonnier hylkää käsikirjoituksen; Rabén & Sjögren
julkaisee sen vain erään lastenkirjastonhoitajan sinnikkään ja taitavan
lobbauksen ansiosta.

Syksyllä 1945 Bonnierin väkeä mahtaa harmittaa: Pippi Långstrump viedään
kirjakauppiaiden käsistä. Sitä myydään kahdessa viikossa 21 000 kappaletta.
1940-luvun loppuun mennessä Lindgrenin kirjat, joita julkaistaan joka vuosi,
myyvät yksistään Ruotsissa 300 000 kappaletta. Kirjoittajan työtahti on
huima: parissa ensimmäisessä vuodessa hän kirjoittaa kaksi Peppi-kirjaa,
kaksi tyttöromaania, kaksi lastennäytelmää ja lasten etsiväromaanin.



Menestyksekkään lastenkirjan resepti

Anarkistisen satuhahmon vastaanotto ei ole pelkästään positiivinen: Peppiä
pidetään mauttomana ja sen epäillään houkuttelevan lapsia
tottelemattomuuteen ja temppuihin. Maailman vahvin tyttö jatkaa kuitenkin
seikkailujaan aina 1970-luvulle saakka; samalla se saa rinnalleen uusia
sankareita ja sankarittaria. Vaahteramäen Eemeli ja Melukylän lapset,
Katto-Kassinen ja teinineito Kati, Lotta, Marikki (Madicken) ja mestarietsivä
Kalle Blomqvist viihdyttävät nykyisin jo ties kuinka monennetta lukevaa
lapsisukupolvea.

Astrid Lindgren itse kuvaili menestyksekkäiden kirjojensa reseptiä
yksinkertaiseksi: ei pitkiä mutkikkaita virkkeitä, ei vaikeatajuisia sanoja,
ei teoreettista pohdiskelua. Eikä varsinkaan moraalisaarnoja, joita vielä
1900-luvun puolivälinkin lastenkirjoista löytyi.

Elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää päivänpaistetta, vaikka rahaa ja
mainetta kertyi. Esikoispojan kuolema koski kipeästi, ja jossakin vaiheessa
kirjailija alkoi tuntea, että Ruotsin valtiolle hän oli lähinnä avoin
rahahana. Turhautuminen purkautui Expressen-lehdessä julkaistuun satuun
Pomperipossa i Monismanien, jonka päähenkilö, lastenkirjailija hänkin,
maksoi valtiolle enemmän veroja kuin tienasi. Herttaisesta mukavasta naisesta
sukeutui terävä satiirikko, lastenkirjailijasta agitaattori, joka otti kantaa
yhteiskunnallisiin ongelmiin suoraan ja peitellysti. Aikaa myöten erityisesti
ympäristöasiat nousivat Astrid Lindgrenille tärkeiksi. Hän halusi jakaa
hyvinvointia myös henkilökohtaisella tasolla: harva tiesi, miten suuria summia
kirjailijan tililtä lähti milloin mihinkin hyväntekeväisyysprojektiin tai
yksittäisille pyytäjille – heitä Ruotsissa ja muualla maailmassa riitti.



Kuva: Astrid Lindgrenin artikkeli Expressenissä maaliskuussa 1976 herätti
valtavan keskustelun Ruotsissa.

Vuoden 2002 alussa kuolleesta kirjailijasta on hänen kotimaassaan julkaistu
muitakin elämäkertoja, mutta Jens Andersen on aiemmista tekijöistä poiketen
päässyt hyödyntämään kirjailijan omia päiväkirjoja ja muistiinpanoja
sekä hänen saamiaan kirjeitä (joita on arkistoituna yli 75 000 kappaletta!).
Ehkäpä tämä on houkuttanut keskittymään Lindgrenin yksityiselämään
eikä niinkään kirjailijuuteen. Teosanalyysia ei kirjassa juuri ole, vaikka
lopussa on teosluettelo ja joihinkin kritiikkeihin viitataan, ja esimerkiksi
nuoruusvuosien yksinäinen äitiys ja pojasta luopuminen on kuvattu suorastaan
tarkemmin kuin menestyskirjailijan myöhäisvuodet. Mielenkiintoinen katsaus
kirjailijan tiehen teos toki on.

Tiedustelupalvelun kirjesensuurissa

Syksyllä 1940 Astrid Lindgren aloitti ”salaisen valmiustyön”, toisin
sanoen pestautui Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuuriin. Oman sota-ajan
päiväkirjansa hän aloitti 1.9.1939. Edellispäivänä hän oli istunut
tukholmalaisessa puistossa lastensa ja ystävättärensä kanssa. ”Haukuimme
leppoisaan sävyyn Hitleriä”, totesi Astrid Lindgren. Seuraavat päivät ja
viikot merkitsivät hänelle samaa kuin muillekin ruotsalaisille
perheenäideille: piti hamstrata mahdollisimman paljon sokeria, riisiä, kahvia,
perunajauhoja, suopaa ja muita pesuaineita, kaakaota ja mausteita –
ylipäänsä kaikkea mikä olisi menossa säännöstelyyn.

Siitä alkaa tekstikokonaisuus, jota kirjailija itse ei liene ajatellut koskaan
julkaista. Jälkimaailman kannalta on kuitenkin oivallista, että
päiväkirjamerkinnät ilmestyivät. Ne paljastavat Astrid Lindgrenin
varhaisemman kirjallisen lahjakkuuden – hänhän oli sotapäiväkirjansa
kirjoittaessaan julkaissut vain pikkujuttuja kotiseudun paikallislehdessä ja
joitakin joulukertomuksia 1930-luvun mittaan – ja sen, miten tiiviisti
Euroopan ja Suomenkin tapahtumia sodasta säästyneessä Ruotsissa seurattiin.
Tai ainakin sen, miten tiiviisti valtion tiedustelupalvelu niitä seurasi.
(Kirjan esipuheessa kirjailija Kerstin Ekman näet epäilee, että monikaan
ruotsalaisnainen ei edes tiennyt, mitkä maat olivat sodassa, saati sitten
sitä, miten tapahtumat eri rintamilla etenivät.)

Se, että Ruotsissa ylipäänsä oli sotasensuuria, on usein jäänyt huomiotta.
Kirjeitä, erityisesti ulkomailta tulevia, avattiin ja tarkastettiin. Astrid ja
hänen ystävänsä Anne-Marie Fries, joka niin ikään työskenteli postin
(itse asiassa tiedustelupalvelun) kirjesensuurissa, pitivät toisten ihmisten
kirjeiden lukemista ”törkeänä hommana”. Sen tarkoituksena oli estää
maanpetoksellista toimintaa ja turhaa lörpöttelyä – minkä rouvat hyvin
tiesivät – eikä tirkistellä kansalaisten elämää, kuten heistä välillä
tuntui.



Kuva: Postin kirjesensuurin työntekijöitä 1945: Anne-Marie Fries, Astrid
Lindgren ja Birgit Skogman. (Astrid Lindgren Sotapäiväkirjat 1939-1945
kuvitusta)

Vaikka työstä ei saanut kertoa ulkopuolisille – edes omat lapset eivät
tienneet, mitä työtä äiti teki – sensori avautui päiväkirjalleen. Hän
siteeraa lukemiaan kirjeitä, joissa on silminnäkijäkertomuksia sodasta niin
rintamamiesten kuin siviilienkin kirjoittamina. Koskettavinta on lukea
juutalaisten perheenjäsenilleen ja sukulaisilleen lähettämiä viestejä.
Ilmeisesti keskitysleireistä ja juutalaisvainoista tiedettiin Ruotsissakin,
mutta niistä ei uskallettu julkisesti puhua, koska pelättiin Saksaa. Olivathan
Tanska ja Norja natsien miehittämiä ja ”pieni poloinen Ruotsi sijaitsee
Saksan kuristusotteessa aivan kuin Sveitsikin”, kuten Lindgren toteaa.



Kuva: Aukeama Lindgrenin sotapäiväkirjasta.

Suomalainen lukija pitää tietysti silmällä sitä, mitä Ruotsissa itäisen
naapurimaan tilanteesta tiedettiin. Päiväkirjassa on paitsi kirjoittajan omaa
tekstiä, myös lehtileikkeitä ja Lindgrenin kommentteja uutisiin. Suomen
talvisotaa hän seuraa erityisen tarkasti, ja sen jälkeen tuskailee usein,
olivatko ruotsalaiset tehneet tarpeeksi naapurimaata auttaakseen.

Omatunto soimaa silloin, kun perheen päivällispöydässä on häränkieltä
tai hummeria – sensorille on selvinnyt, että ranskalaisten voiannos on vain
200 grammaa kuussa. Jouluna 1940 hän epäilee, että ”ruotsalaiset ovat
Euroopan ainoa kansa, jolla on mahdollisuus syödä itsensä ähkyyn”. Hän
kirjaa helsinkiläisten ”nälkätalven” 1941–1942 ruokavalion –
paleltunutta perunaa, lanttua, veteen keitettyä ruispuuroa – ja huomauttaa
ironisesti, ettei omankaan perheen kuusessa ollut kuin 10 kynttilää lasta
kohti.

Traagisia ja pelottavia aiheita Astrid Lindgren käsittelee osittain huumorilla,
muuten hän ei jaksaisi. Ei omaa työtään eikä etenkään hulluksi tullutta
maailmaa. ”Oman kullanmurusemme Hitlerin” ja hänen lähipiirinsä
toiminnassa riittää raportoitavaa, ja ruotsalaisia naurattaa ajatus siitä,
että Japanin Tyynenmeren-laivasto ehkä kulkisi Götan kanavan kautta.

Toki päiväkirjan sivuille päätyy myös aloittelevan kirjoittajan elämä ja
kehitys iloineen takaiskuineen kaikkineen. Esikoisteosta kehaistaan ”eloisan
humoristiseksi kertomukseksi” – samaa voisi sanoa itse sotapäiväkirjasta,
jonka ilmaisuvoimainen kieli antaa jo osviittaa siitä, mitä Astrid
Lindgrenistä on lähivuosien ja -vuosikymmenten mittaan tuleva. Kesäkuussa
1945 hän työstää Peppi Pitkätossua, ”jos siitä pahantapaisesta lapsesta
nyt saataisiin jotain hyvää aikaiseksi”. Euroopassa on sota päättynyt
keväällä, omankin eroon päättyvän avioliiton ”ratkaisutaistelut”
käyty. Elokuussa putoavat Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit: niistä Lindgren
ei kirjoita ennen uudenvuodenaattoa, jolloin hän päättää päiväkirjansa:
”Vuosi 1945 toi tullessaan kaksi merkittävää asiaa. Rauhan toisen
maailmansodan jälkeen ja atomipommin. - - Rauhaan ei juuri auta tuudittautua,
sen ylle lankeaa atomipommin varjo.”

Astrid Lindgrenin sotapäiväkirja on eloisa ja ilmeisen totuudenmukainen
kertomus siitä, millaisena tavallinen tukholmalaisperhe toisen maailmansodan
arjen koki. Tekstiä ei ole lyhennetty eikä muokattu. Sen sijaan kirjailija,
Ruotsin akatemian jäsen Kerstin Ekman ja Lindgrenin tytär Karin Nyman –
jotka molemmat olivat sodan aikana vielä lapsia – ovat kirjoittaneet siihen
esipuheen ja jälkisanat.

Kirjan kuvissa vilahtelee Astrid Lindgrenin sodan ajan ympäristö: perhe,
ystävät, sanomalehtileikkeet joita hän päiväkirjavihkoihinsa liimasi.
Henkilöhakemisto antaa tiiviissä muodossa tiedot tekstissä esiintyvistä
henkilöistä, sekä kirjoittajan omasta sukulais- ja tuttavapiiristä että
julkisuuden ihmisistä. Bongasin sieltä muutaman suomalaisenkin.

Molemmat teokset ovat sinänsä kiinnostavia, mutta yhdessä luettuina niistä
saa ehkä eniten irti. Mielestäni hyvä järjestys olisi ensin elämäkerta,
sitten sotapäiväkirja.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/