[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Luolia ja luodinreikiä, muistolaattoja ja museoita

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Jokinen, Pauli: Sunnuntaikävelyllä sotien ajan Helsingissä. Reittejä
pääkaupunkiseudun sotahistoriaan. Minerva Kustannus Oy, 2017. 176 sivua.


Luolia ja luodinreikiä, muistolaattoja ja museoita
---------------------------------------------------------

Toimittaja ja tietokirjailija Pauli Jokinen on aikaisemmin kirjoittanut
puolenkymmentä kulttuurihistoriallisia nähtävyyksiä esittelevää opaskirjaa
Helsingistä. Tuorein teos keskittyy pääkaupunkiseudun sotahistoriaan, joka
näkyy tietysti selkeimmin puolustuslinnakkeeksi rakennetussa Suomenlinnassa,
mutta myös muualla. Luodinreikiä löytyy patsaiden jalustoista ja jopa
Kansallismuseon ulko-ovesta, kaupunkia kiertää linnoitusketju josta suuri osa
on peittynyt asutuksen alle, ja talojen seiniin kiinnitetyt laatat muistuttavat
ihmisistä, joiden nimet ovat syystä tai toisesta jääneet sotahistoriaan.

 

Sunnuntaikävelyllä sotien ajan Helsingissä esittelee viitisenkymmentä
erilaista nähtävyyttä. Useimmat niistä liittyvät ensimmäiseen tai toiseen
maailmansotaan, 1700-luvun alun eli isonvihan ja vuosien 1808–1809 Suomen
sodan aikaisesta Helsingistä kun ei ole jäljellä juuri mitään, Suomenlinnaa
lukuun ottamatta.

Ideana on, että lukija pääsee vapaasti tutustumaan kaikkiin siinä
esiteltyihin kohteisiin. Tämä rajaa pois sotilassaaret kuten Santahaminan,
mutta mukana ovat Vallisaari ja Kuninkaansaari, joista puolustusvoimat luopui
vuonna 2016, ja Isosaari, joka aukesi yleisölle kesän 2017 alussa. Teoksen
alaotsikko, Reittejä pääkaupunkiseudun sotahistoriaan, laajentaa aluetta
niin, että mukaan mahtuu kohteita Espoosta, Vantaalta ja Tuusulasta.

Kirja on jaettu pääosin kronologisesti. Siispä liikkeelle lähdetään
1700-luvun puolivälistä, jolloin Augustin Ehrensvärd ryhtyi Ruotsin kruunun
toimeksiannosta rakentamaan merilinnoitusta Helsingin edustalle. Saarilla –
Suomenlinnahan koostuu useista eri saarista – on muistoja niin Ruotsin vallan,
Suomen suuriruhtinaskunnan kuin maan itsenäisyydenkin ajalta. Vuonna 1854
valmistuneen ortodoksisen varuskuntakirkon sipulikupolit poistettiin 1920-luvun
alussa, Ilmavoimien lentokonetehtaan (Suomenlinnassa vuodesta 1921 vuoteen 1936)
takana oleva 1700-luvulla valmistunut kuivatelakka oli maailmansotien välillä
suomalaisten sukellusveneiden tukikohta. Eikä unohtaa voi sisällissodan
jälkeistä aikaa. Silloin linnoitus toimi vankilana, jonne tuhannet punaiset
menehtyivät.



Kuva: Venäjän kaksoiskotkaa poistetaan Rantakasarmin portista. Sotamuseo,
Venäläinen Viapori –verkkonäyttely.
http://suomenlinna.fi/krepostsveaborg/index.html

Suomenlinnasta, kuten useasta muustakin kohteesta, riittäisi kirjoitettavaa.
Jokinen on kuitenkin pitänyt tekstinsä melko lyhyinä, tyypillisesti sivun tai
kahden mittaisina. Silti hän onnistuu sanomaan historian lisäksi myös
muutaman sanan lähiluonnosta silloin, kun sotahistoriallisen kohteen
ympäriltä sellaista löytyy.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa ehti Saksan hyökkäystä pelkäävä
tsaari-Venäjä rakentaa Helsingin suojaksi parinkymmenen kilometrin pituisen
maalinnoitusten ketjun, joka ulottui Vuosaaresta Espoon Westendiin. Taisteluja
näissä kasemateissa ja juoksuhaudoissa ei juurikaan käyty, ja osa
linnoitteista on jäänyt tietöiden ja asutuksen alle tai täyttynyt roinalla,
sillä ne älyttiin suojella vasta 1970-luvulla. Linnoitusketjuun kuuluu useita
luolia, jotka ovat myöhemmin toimineet mm. väestönsuojina ja varastoina.
Jotkut luolat ovat lukossa edelleen, mutta monia pääsee katsomaan.
Varovaisuutta noudattaen tietysti – kirjoittaja huomauttelee useaan otteeseen
liukkaista kalliopoluista ja jyrkänteistä. Reitit rakennelmille on selostettu
hyvin; kirjan lopussa on kartta huomattavimpien linnoitusten sijainnista ja
tarkat koordinaatit jotka voi naputella vaikka Google Mapsiin.

Kaupunkisotaa keväällä 1918, suurpommituksia talvella 1944

Sisällissodan aikana Helsingissä taisteltiin mm. punaisten päämajana
toimineen Smolnan eli valtioneuvoston juhlahuoneiston, Siltasaaren
työväentalon sekä nykyisen Lasipalatsin tienoilla sijainneen Turun kasarmin
ympäristössä. Kasarmi paloi, mutta sen talousrakennus seisoo edelleen
Lasipalatsin takana; vuosien varrella se on ehtinyt palvella niin
linja-autoasemana kuin näyttelytilanakin. Kevään 1918 taisteluista
muistuttavat myös Kansallismuseon oven luodinreikä, Pitkänsillan saamat
kolhut (osa niistä jatkosodan pommitusten jälkiä) sekä sodan molemmille
osapuolille pystytetyt patsaat, muistokivet ja -laatat.



Kuva: Pitkänsillan vaurioita. Ylen sotahistoriakartta.

Yksi muistolaatta vaikuttaa olevan täysin väärässä paikassa: Jokisen mukaan
Viron varapääministeriä, työpuolueen johtohenkilöihin kuulunutta Jüri
Vilmsiä ei teloitettu Töölön sokeritehtaan tontilla, sillä myöhempien
tutkimusten mukaan Vilms ei ilmeisesti edes ollut Helsingissä keväällä 1918,
vaikka hänet väitettiin haudatunkin Pohjois-Haagan punaisten joukkohautaan.
Kyseisen veljeshaudan lisäksi kirjassa on huomioitu myös Ruttopuistona
tunnettu Vanha kirkkopuisto; siellä ovat Helsingin taisteluihin osallistuneiden
saksalaisten ja suojeluskuntalaisten sekä Virossa taistelleiden suomalaisten,
yhteensä sadan miehen haudat. Punaisia taistelijoita muistetaan myös
Mäntymäellä ja Suutarilassa, valkoisia Liisanpuistikossa.



Kuva: Talonpoikaismarssijat laskevat seppeleen vuonna 1918 kaatuneiden
saksalaisten muistomerkille, Pietinen, 1930. Museovirasto. CC BY 4.0

Toiseen maailmansotaan osallistuneiden Euroopan maiden pääkaupungeista vain
Helsinki, Moskova ja Lontoo säästyivät vihollisen miehitykseltä. Silti
Helsingissä on lukuisia sotaan liittyviä muistomerkkejä; legendaarinen
Sörnäisten ja Kallion miehistä koostettu Ässärykmentti (talvisodan JR 11 ja
jatkosodan JR 26) sai ensimmäisen patsaansa jo lokakuussa 1940. Myöhemmin
kiinnitettiin muistolaatat paikoille, joista miehet lähtivät talvisotaan ja
jatkosotaan.

Kuten tunnettua, Helsinki oli rajujen ilmapommitusten kohde erityisesti
helmikuussa 1944. Sirpaleiden jälkiä on vieläkin nähtävissä mm. Kolmen
sepän patsaan jalustassa Stockmannin luona sekä J. V. Snellmanin patsaan
jalustassa Suomen Pankin edustalla. Näin siitä huolimatta, että osa kaupungin
patsaista vietiin turvaan Kellokoskelle ja Hakkilaan, osa suojattiin
lautarakennelmilla ja hiekkasäkeillä. Suhteellisen vähäisistä
pommitusvaurioista – ainakin jos verrataan vaikkapa Saksan kaupunkeihin –
kaupunki saa kiittää ilmapuolustustaan. Pauli Jokisen kirjassa ovat eri
puolilla kaupunkia sijainneet ilmatorjuntapatterit saaneet kokonaisen oman
luvun, kuten myös nuo pommitukset ja niitä torjuneet kuulosuuntimet,
valonheittimet ja tutkat.

Kahdeksan sankarihautausmaata, lukuisia muistolaattoja

Vaikka Maanpuolustuskorkeakoulun vanhoissa Liisankadun tiloissa sijainnut
sotamuseo onkin tilojen huonon kunnon vuoksi nykyisin suljettu, sotien aikaan
voi eläytyä Suomenlinnassa, Kaivopuiston Mannerheim-museossa, Siltavuoren
Väestönsuojelumuseossa, Vantaan ilmailumuseossa sekä Tuusulan ilmatorjunta-
ja lottamuseoissa. Malmin lentoasemalta kirjaan on kuvattu vain vuonna 1944
toimineiden saksalaisten yöhävittäjien muistolaatta, vaikka kenttään ja sen
rakennuksiin liittyy muutakin ilmasodan historiaa. Eri henkilöiden kotitalojen
seiniin kiinnitettyjä laattoja mainitaan monta, ja useat erityisesti jatkosodan
aikana vaikuttaneet ihmiset – kuten viimeinen jääkäri, vuonna 1995 kuollut
jääkärikenraali Väinö Valve – ovat saaneet pääkaupunkiin nimikkokadun
tai -puiston.

Kun puhutaan Helsingin sankarihautausmaasta, ajattelee helposti vain
Hietaniemeä, mutta kaupungin eri puolilta löytyy myös seitsemän muuta.
Selityksenä on vuoden 1946 suuri alueliitos, jossa silloisesta Helsingin
maalaiskunnasta kaupunkiin liitettyyn Malmi ja Pitäjänmäki sekä Haagan
kauppala, Huopalahden, Oulunkylän ja Kulosaaren kunnat. Huopalahdessa sodan
uhreja oli siunattu sekä Munkkiniemeen että Lauttasaareen. Kaikista
hautausmaista ei kirjassa ole kuvaa, mutta osoite kyllä löytyy.

Kävelyoppaan idea on hauska, tämän tyyppisiä paikallishistoriallisia – ei
välttämättä sota- vaan esimerkiksi kulttuurihistoriaan keskittyviä –
teoksia lukisi mielellään muiltakin paikkakunnilta. Kohteiden keskinäisistä
painotuksista voi tietysti olla monta mieltä: esimerkiksi Vallisaarta ja
Isosaarta ei esitellä kovinkaan laajasti, sen sijaan kaikki säilyneet Viaporin
maalinnoituksen osat ovat saaneet oman alalukunsa. Pitempiäkin selostuksia
olisi lukenut, mutta ilmeisesti ajatuksena oli pitää kirja sen kokoisena,
että sitä voisi vaikka kantaa kävelyllä mukanaan.

Kirjan kuvat, joita on miltei jokaisesta kohteesta, ovat suurimmaksi osaksi
Jokisen itsensä ottamia; nykynäkymiä on täydennetty eri aikojen
arkistokuvilla. Kirjan lopussa on kahdeksan kaupunginosakarttaa, joiden turvin
kaupunkia tuntematonkin kulkija osaa muistopaikoille ja lyhyet selitykset
siitä, mitä missäkin tapahtui. Lisää tietoa löytyy kirjan muista luvuista,
parin sivun mittaisesta kirjallisuusluettelosta sekä teoksen loppuun
listatuista nettiosoitteista.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/