[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Hätähuuto eurooppalaisen sivistyskulttuurin puolesta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kimmo Elo <kimmo.elo at helsinki.fi> Yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vihavainen, Timo: Barbarian paluu. Euroopan auringon laskiessa. Otava, 2017. 303
sivua.


Hätähuuto eurooppalaisen sivistyskulttuurin puolesta
---------------------------------------------------------

Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavainen
lukeutuu maamme yhteiskunnallisten keskustelijoiden eturiviin, jonka
terävästä kynästä on lähtenyt monta merkittävää keskustelunavausta.
Uusimmassa, pikemminkin poleemisessa kuin tiukan tieteellisessä kirjassaan
Vihavainen ruotii kriisien repimän Euroopan ongelmia liikkuen sujuvasti
nykyisyydestä menneisyyteen ja jälleen takaisin.

 

Timo Vihavaisen uusin teos koostuu esseistä, joita tekijän omien sanojen
mukaan ”yhdistää kysymys aikakautemme luonteesta”, jota tarkastellaan
”sekä läheltä että hieman kauempaakin” historiallisessa
perspektiivissä. Taustalla vaikuttaa voimakkaana tekijän näkemys, jonka mukaa
ei vain edistysusko olisi hiipunut, vaan myös itse edistys loppunut. Näin
aseteltuna teos on tavallaan Francis Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen
ihminen -teoksen antiteesi. Siinä missä Fukuyaman ajattelua leimasi
tulevaisuudenusko, usko liberaalin demokratian ja modernin tieteen luoman
hyvinvoinnin vääjäämättömästä leviämisestä, Vihavaisen teoksen
punaisena lankana on demokratian rappio, edistyksen ja hyvinvoinnin rapautuminen
sekä markkinatalousjärjestelmän itse itsensä tuhoava dynamiikka.

Poleemisia hyökkäyksiä

Kirja jakaantuu viiteen laajaan osaan: Ajan merkit, Uusia ilmiöitä, Uusi
Eurooppa, Suomi ja Tulevaisuuden aineksia - joiden temaattisten raamien alla
Vihavaisen terävä kynä sivaltelee oikealle ja vasemmalle. Temaattisten osien
sisällä Vihavainen liikkuu sujuvasti ei vain nykyisyyden ja historian, vaan
myös erilaisten ilmiöiden välillä. Tekstityyli on pikemminkin poleemisen
hyökkäävä, jossa osansa saavat niin populaarikulttuuri, poliittiset
päättäjät, valtamedia, loputtoman suvaitseviksi kuvatut yhteiskunnalliset
toimijat ja Euroopan unioni. Kirjan perusteella nykyajassa ei tunnut olevan
montaakaan ilmiötä tai asiaa, joihin emeritusprofessori olisi tyytyväinen.
Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myös todettava, ettei Vihavainen suinkaan
lukeudu niihin, joiden mielestä aiemmin kaikki oli paremmin. Moni asia
näyttää olleen, mutta kyllä historian munauksista voisi hänen mukaansa
ottaa oppiakin.

Pohdittaessa teoksen otsikon - ”Barbarian paluu” - ja sen sisällön
välistä yhteyttä, teosta voisi lukea varsin helposti suorasanaisena
islamilaisuuden kritiikkinä. Kiistämättä kristinuskon ja islamin välinen
jännite on yksi teoksen isoista teemoista ja varsin värikkäin
sanakäänteinen Vihavainen myös ruotii islamilaisen kulttuurin
yhteensopivuusongelmaa eurooppalaisen kulttuuri- ja sivistystradition kanssa. On
kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi järjestelmämuutos- ja
demokratiakirjallisuudessa on jo vuosikymmenien ajan nostettu esille esimerkiksi
arabimaiden demokratiakehitykseen liittyvät ongelmat. Myös pakolaisuuden
taustalla olevien ongelmien ratkaisu niiden alkulähteillä on teesi, joka
yhdistää kehitysmaatutkijoita ja kansavälisen politiikan tutkijoita.



Kuva: Joseph-Noël Sylvestre: Le Sac de Rome en 410 par les Vandales, 1890.
Musée Paul Valéry. (Wikimedia Commons.

Vihavaisen argumentaatiologiikka kulkee kuitenkin toista tietä kuin
yksinkertainen stigmatisoiva retoriikka, jossa maailma jakaantuu helposti
politisoitavaan ”me vastaan muut” -asetelmaan. Pakolaiskriisiä ja sen
hoitoa pisteliäästi kritisoivan narratiivin rinnalla kulkee toinen,
eurooppalaista – ja laajemmin koko länsimaista – kulttuuripiiriä ruoskiva
narratiivi. Tämän narratiivin ytimessä on näkemys, jonka mukaan nykymeno on
tulosta vuosia – ellei vuosikymmeniä – jatkuneesta humanistiseen,
rationaalisuuteen ja tieteelliseen tietoon perustuneen yhteiskuntajärjestyksen
rapautumisesta. Juuri tämä rationaalisuuden paradigma on ollut eurooppalaisen
sivistysyhteiskunnan kivijalka, jonka kultakausi alkoi valistuksen aikana ja
joka mahdollisti Euroopan kehittymisen tieteellisen tiedon varaan rakentuvina
yhteiskuntina.

Kulttuurin merkitys yhteiskuntia koossapitävänä, mutta myös hajottavana
voimana korostuu kirjan edetessä. Vihavainen viittaa muun muassa englantilaisia
1980-luvun rotumellakoita käsitelleisiin tutkimuksiin, joissa nk. vieraista
kulttuuripiireistä tulleiden osuuden kasvua pidettiin merkittävänä
tekijänä yhteiskunnallisten jännitteiden selittämisessä. Mitä vähemmän
yhteistä arvopohjaa kohtaavilla kulttuureilla on, sitä vaikeampaa niiden
rinnakkaiselo näyttäisi olevan. Näissä päätelmissä voidaan nähdä myös
viitteitä Samuel Huntingtonin sivilisaatioteoreettisiin pohdintoihin, vaikka
Vihavainen ei tätä ainakaan suoraan tekstissä mainitse. Hieman mutkia
kirjoittaja mielestäni kuitenkin oikoo niputtaessaan kaikki maahanmuuttajat
samanlaisiksi kulttuuristen jännitteiden tuottajiksi. Rohkenen väittää,
ettei monikaan miellä esimerkiksi saksalaisia tai yhdysvaltalaisia
maahanmuuttajia ongelmallisiksi.

Järjen äänen hiljenee

Yksi Vihavaisen diagnoosin keskeisistä elementeistä on näkemys, jonka mukaan
valtaosa länsimaisissa – ja erityisesti eurooppalaisissa – yhteiskunnissa
havaittavissa olevista rappion ja taantumuksen elementeistä on seurausta
järjen (ja rationaalisuuden) aseman romahtamisesta. Hegeliläinen ”järjen
ääni” on yhteiskunnassamme vaimentunut ja tilalle on noussut, Vihavaisen
sanoin, ”taantumuksellinen rousseaulainen sivilisaation vastaisuus”. Tämä
näkyy kirjoittajan mukaan niin kulttuurien loputtomaan sopeutumiskykyyn
luottavassa ylisuvaitsevaisuudessa ja toisen ymmärtämisessä, mutta myös
yhtä lailla uusliberaalin talousjärjestelmän loputtomassa ahneudessa,
kulutusyhteiskunnan henkisessä tyhjyydessä tai valeuutisten kautta
propagoidussa ”vaihtoehtoisessa todellisuudessa”.



Kuva: Henry Fuseli, The Mandrake: A Charm, Yale Center for British Art, Paul
Mellon Collection.

Vihavaisen näkemys tulevaisuudesta ei ole mitenkään valoisa:

[O]letuksena on, että ympärillämme tapahtuu koko ajan kehitystä, joka ei
suuntaudu kohti sitä yleisen rationaalisuuden, hyvinvoinnin ja ihmisen
keskinäisen harmonian lisääntymistä, josta parisataa vuotta nautittiin ja
josta jo saatiin runsaasti kokemusta. Sen sijaan näemme yhä useammin suunnan
olevan[…] kohti raakuutta, fanaattisuutta, irrationaalisuutta,
sivistymättömyyttä ja hillittömyyttä.

Toivon pilkahduksen Vihavainen näkee lapsissa ja nuorissa, joista on
mahdollista hyvän koulutuksen kautta kasvattaa sivistystä, rationaalisuutta ja
”järjen ääntä” arvostavia kansalaisia. Tosin samaan hengenvetoon on
todettava, että toteutuakseen tämä skenaario vaatisi koulutuksen, valistuksen
ja sivistyksen kokonaisvaltaisen merkityksen ymmärtäviä päättäjiä.
Heidän lukumääränsä näyttäisi ainakin Vihavaisen mukaan olevan melko
rajallinen.

Kun tätä teosta koettaa suhteuttaa Vihavaisen muuhun tuotantoon, jota leimaa
paitsi terävä analyyttisyys, myös kielellinen hienostuneisuus, nyt käsillä
olevan teoksen paikoin raa’an kärjistävä kirjoitustyyli saa lukijan
pohtimaan kirjoittajan perimmäisiä motiiveja. Useat kirjan kohdista on
kirjoitettu niin raflaavasti, että vastaavaa tekstiä löytyy useimmiten
poliittisen kentän äärireunoilla liikkuvissa teksteissä. Ehkä Vihavainen
katsoo, että kovaa kieltä käyttämällä hän toteuttaa yhteiskunnan
unilukkarin roolia ja ravistelee lukijoita näkemään yhteiskuntaamme leimaavat
ongelmat ennen kuin nämä ehtivät kärjistyä avoimiksi konflikteiksi. Samaan
aikaan on rehellisyyden nimissä myös myönnettävä, että monet Vihavaisen
arvioista ovat vähintäänkin oikeansuuntaisia, monet jopa oikeaan osuvia.

Raflaavan kielen takaa löytyy kuitenkin myös se hienostunut historiantaju,
joka on ollut tyypillistä Vihavaisen pohdinnoille. Nykyisyys menneisyyden
lapsena käy jatkuvaa vuoropuhelua menneisyyden kanssa. Näissä pohdinnoissa
Vihavaisen teksti koskettelee tulevaisuudentutkijoiden menetelmiä, joissa
menneisyyden ilmiöt osaltaan auttavat näkemään nykyisyydessä versovia
tulevaisuuden ituja. Venäjä ja sen rikas historia tulee näissä pohdinnoissa
lähelle Eurooppaa, ehkä jopa lähemmäksi kuin moni olisi halukas näkemään.
Mutta yhtä lailla Vihavainen avaa polkuja valistuksen aikaan ja aina antiikin
Kreikkaan saakka – ei vain auttaakseen meitä näkemään nykyisyyden
hillittömyyttä ja sen seurauksia, vaan myös antaakseen meille järjen
välineitä ymmärtää, mitkä ovat sivistyneen, ihmisarvoisen elämän
tärkeimmät elementit – ja miksi niistä luopuminen olisi ”paluu
barbariaan”.

Vaikka en ole samaa mieltä kaikista Vihavaisen näkemyksistä ja teeseistä,
kirja pakotti nykytermein ilmaistuna astumaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle
ja pohtimaan eurooppalaisen sivistysprojektin – sillä sitähän Eurooppa on
vuosisatojen ajan yrittänyt olla – luonnetta, rajoja ja mahdollisuuksia.
Monet Eurooppa-tutkijat moittivat Eurooppaa siitä, että Euroopan perustana
olevan yhteiskuntamallin suosio näyttäisi vähenevän, mitä kauemmas Euroopan
ydinalueilta etäännytään. Toiset tutkijat puolestaan leimaavat Euroopan
”ulkoilmamuseoksi”, jossa menneisyys on enemmän läsnä kuin tulevaisuus.
Mutta yhtä lailla voisi kysyä, ovatko sellaiset arvot kuin sivistys,
rationaalisuus, järki ja valistus todellakin menneen maailman ilmiöitä. Vai
voisiko niitä aktiivisesti viljelemällä ja varjelemalla kasvattaa
nykyisyyteen sellaisia ituja, joista versoisi parempi huominen?

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/