[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Uusittuja satuklassikoita

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leena.rossi at icloud.com> FT, KK, tietokirjailija, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Nummelin, Juri (toim.): Satuja aikuisille: Sadan vuoden unet. Jalava, 2017. 331
sivua.


Uusittuja satuklassikoita
---------------------------------------------------------

Kirjailija ja toimittaja Juri Nummelin on koonnut 13 suomalaisen kirjoittajan
laatimat versiot klassisista saduista samoihin kansiin – Satuja aikuisille:
Sadan vuoden unet. Osa niistä on sijoitettu nykyaikaan; osa kertoo, mitä
vanhan sadun kulisseissa ”todella” tapahtui. Eräissä saduissa vain
lähtökohta tai teema on vanha mutta sisältö aivan arvaamaton. Muutamat
tekstit ovat perinteisen oloisia satuja, toiset taas fantasiaa, kauhua tai
jännitystä. Kirja on kiintoisa tuttavuus sekä novellien että kansansatujen
ja taidesatujen ystäville. Lapsille en Sadan vuoden unia sellaisenaan
suosittele.

Luin Juri Nummelinin toimittamaa Satuja aikuisille: Sadan vuoden unet nimenomaan
satuina, en kauhu- tai fantasianovelleina. Siitä näkökulmasta myös
tarkastelen kirjaa. Yksinkertaistaen sadun voi määritellä kuvitteellisia
aiheita sisältäväksi kertomukseksi, joka esitetään etupäässä
ajanvietteeksi. Satuja voidaan sanoa myös todellisuuden rajat ylittäviksi
mielikuvituksellisiksi kertomuksiksi. Niitä lienee kerrottu ihmiskunnan
alkuajoista lähtien, ja ne ovat olleet koko folkloren keskeinen osa. Alkujaan
ovat jotkut luovat yksilöt tarinat keksineet, mutta levitessään kertojalta
toiselle ja yhteisöstä toiseen sadut ovat muuntuneet ja saaneet kulloisenkin
kerronta-alueensa kulttuuriin ja arkitodellisuuteen liittyviä piirteitä.
Samalla niiden alkuperäiset kertojat ovat unohtuneet, niin että niistä on
tullut tavallaan tekijättömiä.

Kansansadut ja taidesadut

Alun pitäen sadut ovat olleet aikuisten viihdettä, mutta on selvää,
etteivät lapsetkaan ole välttyneet niitä kuulemasta. Mutta kun lapsuus
alettiin 1800-luvulla hahmottaa omaksi erityiseksi elämänvaiheekseen,
ruvettiin aikuisten saduista muokkaamaan lapsille tarkoitettuja siistittyjä
versioita. Myös monet kirjailijat ryhtyivät kansansaduista innoitusta
ammentaen laatimaan kirjallisesti kunnianhimoisia taidesatuja lapsille.
Nykyisin, kun sadut ymmärretään yleensä lasten kulttuuriin kuuluvaksi
kirjallisuuden lajiksi, on aikuisille tehtävä varta vasten omat satunsa.

Perinteiset sadut ovat tarjonneet mahdollisuuden irtautua arjesta sekä
käsitellä olemassaolon ja kulttuurin keskeisiä osa-alueita ja ongelmia
positiivisella tavalla. Ne eivät ole olleet minkään yhteiskunnallisen ryhmän
yksinoikeutta, vaan ne ovat vedonneet useisiin ihmisryhmiin. Ne ovat kertoneet
ihmisestä, elinolosuhteista, kulttuurin maailmankuvasta, arvojärjestelmistä
ja mentaliteetista. Myös Nummelinin toimittaman kokoelman sadut kertovat
näistä asioista – meidän ajassamme ja kulttuurissamme – vaikkakin osa
niistä on sijoitettu kuviteltuihin todellisuuksiin, ei tähän maailmaan.

Kolmetoista kirjailijaa

Sadan vuoden unien satujen kirjoittajat ovat ennestään tunnettuja
sanankäyttäjiä, joista suurin osa toimii pääkaupungin ulkopuolella: Markus
Harju, Artemis Kellosaari, Juha-Pekka Koskinen, Markus Leikola, Anne Leinonen,
Heikki Nevala, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Marika Riikonen, Johanna
Sinisalo, Vesa Sisättö, Shimo Suntila ja Johanna Venho. Heidän joukossaan on
kolumnisteja, kriitikoita, kulttuurityöläisiä, kääntäjiä,
tietokirjailijoita, toimittajia, äidinkielenopettajia ja yksi
Finlandia-palkinnon saajakin. Satuilijoiden kynistä, kirjoituskoneista ja
tietokoneista on aikaisemmin lähtenyt kauhukertomuksia, lasten- ja
nuortenkirjoja, novelleja, näytelmiä, romaaneja, runoja sekä tieteis- ja
fantasiakirjoja. Kirjoittajista nuorin on alle 30-vuotias ja vanhimmat lähes
60-vuotiaita, mutta en huomannut, että satuilijan iällä olisi yhteyttä
tekstien sisältöön, esitystapaan tai kieleen. Nämä seikat lienevät
pikemminkin yhteydessä sadun sankareiden ikään.

Kirjan kaikki sadut ovat omannäköisiään, ja niiden pituuskin vaihtelee
melkoisesti, kuudesta sivusta yli puoleen sataan sivuun. Teoksen lopussa
”Satujen synty” -otsikon alla kirjoittajat kertovat, miten heidän satunsa
ovat saaneet alkunsa. Lisäksi jokaisesta satuilijasta on muutaman rivin
esittely, jossa kerrotaan tekijän julkaisuista tai kirjailijuudesta – tai
ihan jostakin muusta. Ilmeisesti kirjailijat ovat laatineet itse esittelynsä
mieleisikseen.

Kolmetoista satua



Kuva: Viktor Vasnetsov, Prinsessa Ruusunen 1900. Vasnetsov-museo Moskova.

Aikuisten satujen tekstit on kirjoitettu nimenomaan Nummelinin kokoelmaan tai
ainakin tätä varten päivitetty ja syvennetty jostakin aikaisemmin
ilmestyneestä versiosta. En esittele tässä niitä erikseen enkä nosta
mitään ylitse muiden, sillä jokainen on omalla tavallaan kiehtova. Mainitsen
vain kirjan nimisadun, joka aloittaa kokoelman ja johon liittyy Charlie
Bowaterin kammottavan kaunis kansikuva. Se on Johanna Venhon ”Sadan vuoden
unet”. Kuten arvata saattaa, tämä seitsensivuinen satu on saanut
innoituksensa ”Ruususesta”, mutta sankaritar ei ole prinsessa vaan
15-vuotias Aura, eikä hän satuta sormeaan värttinään vaan leipäveitseen.
Hän nukkuu kuitenkin esikuvansa tavoin sata vuotta, kunnes

 ”– – hänen sieraimiinsa virtasi tuoksu. Hevosen tuoksu, ja miehen,
siinä oli multaa, suolaa, hikeä, rautaa, ehkä verta?”

Kun ratsastaja murtaa hänen lasiarkkunsa ja suutelee häntä, hänessä herää
halu eikä hän pysty enää teeskentelemään kuollutta… Tällaisia ei lasten
saduissa kerrota.

Monissa kirjan saduissa esikuva tai inspiraation lähde näkyy selvästi tai
kirjailija mainitsee sen itse. Ruususen lisäksi satujen taustalla väikkyvät
selvemmin tai hämärämmin Hannu ja Kerttu, Lumikki, Lumikuningatar,
Maleena-neito, Tittelituure, Tuhkimo, Saapasjalkakissa ja Ali Baban orjatar,
hölmöläisten peitonpidennystouhut, Grimmin satujen korppi sekä Aisopoksen
sadun käärme.

Useat kirjoittajat ovat kuitenkin poimineet satuelementtejä monista
lähteistä. Lopulliset tarinat ovat sitten aivan muuta kuin mihin olemme
vanhoissa saduissa tottuneet. Taikapeilikin niistä löytyy – tosin
kauppakeskuksen kampaamoon sijoitettuna, ja Tuhkimon lasikenkä päätyy – –
Enpä paljastakaan, mihin!

Jacob ja Wilhelm Grimmin julkaisemat saksankieliset kansansadut ja -tarinat,
Kinder- und Hausmärchen (1812–1822), olivat aikanaan hyytäviä, karmeita,
irvokkaita, julmia, rajuja, raakoja ja väkivaltaisia, joskus sentään
ilkikurisiakin. Mutta sellaisia ovat Nummelininkin kokoelman sadut, joissa
nousevat esiin nyky-yhteiskunnan ongelmat, keskustelunaiheet ja
jokapäiväisyydet, esim. koulukiusaaminen, lapsiporno, lapsettomuus,
sukupuoli-identiteetin häälyvyys, huumekauppa, ympäristöaktivismi ja
ympäristökatastrofi, jopa älypuhelimet, nettiostokset ja nostoautomaatit.
Moraali, joka on useissa taidesaduissa niin keskeinen, näyttää muutamissa
aikuisten saduissa olevan hyvin epäilyttävä.



Satujen tulkitseminen

Mitä sadut merkitsevät? Mikä niiden perimmäinen tarkoitus on? Kysymyksiin ei
ole ainakaan maallikon helppo vastata perinteisten tai uusien satujenkaan
pohjalta. Psykoanalyysistä viehättyneet ovat pitkään ihastelleet Bruno
Bettelheiminteosta Satujen lumous, merkitys ja arvo(1984; alkuteos 1975), mutta
folkloristit ovat kyseenalaistaneet sen tulkinnat ja todenneet niiden osuvan
pahasti harhaan. Tunnettu suomalainen folkloristi ja satujen tutkija Satu Apo
(professori emerita) on todennut (Ihmesadun rakenne, 1986; The Narrative World
of Finnish Fairytales, 1995), että sadut ovat todellisuutta älyllisesti
jäsentäviä välineitä. Ne voivat toimia kuulijoiden/lukijoiden
emotionaalisena tukena, lohdutuksena ja rohkaisuna, jopa käyttäytymisohjeina.
Mitään yleispätevää tulkintaa saduille ei löydy, eikä satujen merkitys
ole sama kaikkialla ja kaikkina aikoina, vaan tulkinnoissa on otettava huomioon
kertomusten historiallinen ja yhteiskunnallinen tausta.

Juri Nummelinin toimittama kokoelma Sadan vuoden unetosoittaa, että sadut
muuttuvat ajan ja satuilijoiden mukana. Kiehtovaa ajanvietettä ne joka
tapauksessa ovat.

Lisälukemista satujen ystäville:

Rausmaa, Pirkko-Liisa (toim.) Suomalaiset kansansadut 1.–6. 1972–2000.
[Ihmesadut /1972), Legenda- ja novellisadut (1982), Sadut tyhmästä
paholaisesta (1990), Hölmöläissadut ja valhesadut (1993), Eläinsadut (2996)
sekä Pilasadut ja kaskut (2000).]

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/