[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ripeä nousu, nopea pudotus

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Stubb, Alexander; Hämäläinen, Karo: Alex. Otava, 2017. 312 sivua.


Ripeä nousu, nopea pudotus
---------------------------------------------------------

Alexander Stubbin muistelmateos Alex kertoo, miten rasavillistä
stadilaispojasta sukeutui kansainvälisen politiikan osaaja, lopulta
puoluejohtaja ja pääministeri. Mutta se kertoo myös, mitä uran takia on
uhrattava ja kuinka katoavaista kansansuosio lopultakin on.

 

Vauhdikas, valoisa ja viihdyttävä. Sellainen on kolmella sanalla kuvailtuna
Alexander Stubbin muistelmateos. Elämäkerraksi sitä ei oikein voi sanoa,
eihän päähenkilö ole täyttänyt vielä viittäkymmentäkään. Silti hänen
uransa on ainutlaatuinen: Stubb lienee Suomen poliittisen historian
kansainvälisin europarlamentaarikko, ministeri ja pääministeri. Tätä nykyä
hän on lähes kadonnut julkisuudesta ja toimii Euroopan investointipankissa
Luxemburgissa – paikka vapautui, kun puoluetoveri Jan Vapaavuori siirtyi
Helsingin pormestariksi. Lisäksi Stubb toimii Martti Ahtisaaren
rauhanvälitysjärjestön Crisis Management Initiativen hallituksen
puheenjohtajana, mikä on hänen mielestään suurin kuviteltavissa oleva
kunnia.

Ääniharava ja työmyyrä

Stubb ja hänen kanssakirjoittajansa Karo Hämäläinen korostavat, että
kavereiden kesken Ticoksi kutsutun Alexanderin lapsuus ja nuoruus oli melko
tavallinen: urheiluharrastuksia, myöhemmin myös pussikaljaa ja nuuskaa.
Ylioppilaskirjoituksista tuli M:n paperit, mutta lahjakkaana golffarina
nuorukainen onnistui pääsemään eteläcarolinalaiseen Furman Universityyn. Se
muutti elämän – muita game changereita ovat Stubbin mukaan olleet Suzanne
Innesin (myöhemmin Innes-Stubb) tapaaminen, ulkoministeriö ja politiikkaan
meno eli europarlamentti.

Jenkkivuosien jälkeen Stubb opiskeli Belgiassa, College of Europessa. Tämän
EU-virkamiehiä ja diplomaatteja valmistavan yliopiston maisteriohjelman
suorittanut Stubb sai töitä Suomen Brysselin-lähetystöstä, vaikka
kotimaassa oli vuotta aiemmin lähinnä kohauteltu olkapäitä hänen
amerikkalaiselle BA-tutkinnolleen. Vuonna 1999 hän väitteli Lontoossa Euroopan
integraatiosta.

Politiikkaan Stubb lähti mukaan pyydettynä. Kansainvälisesti asennoituneella
ja ulkomailla toimineella, näkyvällä ja esiintymiskykyisellä
eurovaaliehdokkaalla oli ottajia: kirjan mukaan kutsuja tuli kaikista muista
puolueista paitsi perussuomalaisista ja vasemmistoliitosta. Kokoomus tuntui
oikeimmalta, sillä Stubbia on kuvailtu ”liberaaliksi lännettäjäksi”, ja
ehdokas näyttää kampanjoineen vuoden 2004 europarlamenttivaalien alla ihan
tosissaan: 42 päivän aikana hän osallistui yli 200 vaalitilaisuuteen yli 40
paikkakunnalla. Äänestäjät palkitsivat ruhtinaallisesti: ääniä kertyi yli
115.000. Edellä oli vain Anneli Jäätteenmäki – keskustassa kun on aina
osattu keskittää.

Keväällä 2008 kokoomuksen Ilkka Kanerva joutui eroamaan ulkoministerin
paikalta yksityiselämäänsä liittyvän tekstiviestikohun takia. Tilalle
tempaistiin Alexander Stubb, joka oli kotimaassa jokseenkin tuntematon.
Sellaisena hän ei pysynyt kauan. Kolmen ulkoministerivuoden jälkeen kannatusta
mitattiin taas, ja vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Stubb oli oman puolueensa
ehdoton äänikuningas. Vaalipiirissään Uudellamaalla hän kyllä hävisi
perussuomalaisten Timo Soinille.

Moisen menestyksen – ja monien mielestä hyvin hoidetun ulkoministerin
tehtävän – jälkeen seuraava salkku sisälsi pettymyksen, jota kirja ei
yhtään peittele. Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerin nimitys itketti.
Kirjaimellisesti. Töihin oli silti tartuttava – ja tuloksiakin tuli. Avoin ja
tiimityötä korostava johtaminen korostuu kirjan luvuissa, joissa sukkuloidaan
panssaroidussa ajoneuvossa maailman kriisipesäkkeissä ja istutaan
eurooppalaisissa neuvottelupöydissä milloin kenenkin omaan pussiinsa puhuvan
poliitikon kanssa.

Selväksi käy, että Stubb oli varsinainen työmyyrä. Esimerkiksi käy nousu
kokoomuksen puheenjohtajaksi vuonna 2014, jolloin hän soitti puoluekokouksen
alla yli 600 henkilölle eli puolelle kokousedustajista. Ennakkosuosikki Jan
Vapaavuori putosi jo ensimmäisellä kierroksella. Eikä tuore puheenjohtaja
malttanut edes juhlia juhannusta, vaan soitteli kaverin kesämökiltä
jokaiselle kokoomuksen kansanedustajalle.

Ylävitosten, selfieiden ja korvasta toiseen yltävän hymyn takana asui
kuitenkin pelko: ovatko odotukset liian suuret? Paine kasvoi, kun Stubb joutui
muodostamaan hallituksen. ”Hirveän harva haluaa, että Suomen pääministeri
onnistuu”, huokaa muistelija ja kertoo, ketkä kaikki olivat häntä vastaan.
Media räksytti. Oppositio räksytti. Ja demareiden Antti Rinne se vasta
räksyttikin. Nimittäin julkisuudessa; kahden kesken miehillä oli suhteellisen
sopuisaa.

Rinne onkin niitä harvoja poliitikkoja, joihin Stubb suhtautuu kirjassaan
negatiivisesti. Muista kanssakulkijoistaan hän keksii jotain positiivista –
ellei muuta niin sen että Timo Soinilta oppii uusia sanoja ja mielenkiintoisia
ilmauksia. Omat tiimit ja yhteistyökumppanit saavat hetkittäin suoranaista
suitsutusta; kirjan loppusanoissakin Stubb vannoo avoimuuden, suvaitsevaisuuden
ja uudistamisen nimiin mainiten myös kansainvälisyyden ja vastuullisuuden.

Kurinalaista elämää

Vaikka nuoren opiskelija-Stubbin elämä oli ollut varsin kurinalaista, vasta
kotimaan politiikkaan tempauduttuaan hän ymmärsi, että yhteisten asioiden
hoitamiseen kuluu kaikki käytettävissä oleva aika, eikä se ihan
riittänytkään. Kuvaus ulkoministerin työpäivistä, -viikoista ja
kuukausista sekä siitä, miten Stubb onnistui vaativan virkansa ohella
repimään aikaa myös omille urheiluharrastuksilleen ja kaksilapsiselle
perheelleen, on kirjan kiinnostavinta antia. Siitä voi jopa oppia jokainen,
joka joutuu tekemään töitä tiukassa aikataulussa, muualla kuin omassa
toimistossa.

Varsin harvassa ammatissa kuitenkaan päätyy jatkuvaan julkisuuden valokeilaan,
alituisen tarkkailun ja arvostelun – niin aiheellisen kuin aiheettomankin –
kohteeksi. Poliitikon on se kestettävä.

Stubb myöntää mokanneensa muutaman kerran; ei ehkä olisi pitänyt mennä
polkupyörällä shortseissa ja varvassandaaleissa lehdistötilaisuuteen,
olkoonkin että se pidettiin uimarannan kahvilassa. Mutta toisaalta: on hänet
teilattu toisinaan aivan aiheetta. Kun Ukrainassa ammuttiin alas Malaysian
Airlinesin kone Suomen ulkoministerin osallistuessa triathlonkisaan,
julkisuudessa muistettiin jälkeenpäin vain urheiluaiheinen twiitti, vaikka
Stubb oli jo sitä ennen ehtinyt esittää surunvalittelunsa katastrofin uhrien
omaisille.

Alexander Stubbin pääministerikausi jäi vajaan vuoden mittaiseksi. Kesällä
2015 aloittaneen ”kolmen ässän” (Sipilä-Soini-Stubb) hallituksen
työskentely ei ollut kitkatonta. Valtiovarainministerinä Stubb ei ollut
osaamisensa ytimessä, mutta Timo Soini oli ehtinyt siepata ulkoministerin
salkun. Kokoomuksen sisälläkin alkoi kuohua, ja kesäkuun 2016 puoluekokouksen
puheenjohtajaäänestyksessä Stubb hävisi Petteri Orpolle. Vaikka tulos oli
selkeä pettymys, se oli tavallaan myös helpotus. Paluu rivikansanedustajaksi
– vaikka ministerin paikkaakin tarjottiin – vapautti monesta pinteestä,
sillä burn out oli ollut uhkaamassa. Siirtymistä kotimaan ja
päivänpolitiikan ulkopuolelle voinee pitää luontevana jatkona
päätökselle.

Poliitikkona Stubb on koko uransa ajan poikennut valtavirrasta niin
radikaalisti, että häntä on ollut helppo sekä ihailla että vihata.
Poliittisten vastustajien ja median kannanotot olivat varsin räväköitä:
Stubb sanoo ajoittain olleensa suorastaan ”valtakunnan kusitolppa”.
Karmeimpia kokemuksia olivat kuitenkin omaan ja läheisten turvallisuuteen
liittyvät: kotitalon ikkunoihin ammuttiin ilmakiväärillä, puhetilaisuudessa
joku heitti Coca-Colaa (jota kohde ei heti virvoitusjuomaksi tajunnut) naamalle.

Myös vetävästi kirjoitettu, nopeasti luettava kirja poikkeaa edukseen
tavanomaisista poliitikkojen elämäkerroista. Harva poliitikko kertoo
perheestään, vielä harvemmat harrastuksistaan. Alexin mukana lukija pääsee
lojumaan anoppilan sohvalle Englantiin ja juoksemaan maratonia tai osallistumaan
triathlon-kisoihin eri puolille maailmaa. Suzanne-vaimo on brittiläinen
juristi, joka oman uransa ohella on tukenut puolisoaan niin myötä- kuin
vastoinkäymisissäkin. Ja vaikka mies ei mitään mahtipaljastuksia
perhe-elämästään tee, selväksi käy, että perhe on tärkeä – uusista
urahaasteista on aina neuvoteltu vaimon ja välillä myös lähimpien ystävien
kanssa.

Teos päättyy pohdintaan siitä, mikä kahdeksan hallitusvuoden aikana on ollut
tärkeää. ”Kolmen pointin” miehenä tunnettu Stubb esittää tässä viisi
periaatettaan (avoimuus, kansainvälisyys, suvaitsevaisuus, vastuullisuus ja
uudistaminen). Stubb arvioi myös, mitä tulevaisuus mahdollisesti kotimaalle ja
maailmalle tuo. Kaksinapainen maailma muuttuu ja on jo muuttunut moninapaiseksi,
vasemmiston ja oikeiston tilalle vaihtuvat globalistit ja lokalistit, uusi
tekniikka ja tekoäly tulevat. Paluu politiikkaan ei taida olla poissuljettu,
koska ”kun isänmaa kutsuu, silloin mennään”.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/