[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Populääristi dopingista

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Lavikainen <jouni.lavikainen at urheilumuseo.fi> Erikoistutkija, Urheilumuseo
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vettenniemi, Erkki: Suomalainen hiihtodoping – Punssia, pillereitä ja
punasoluja. SKS, 2017. 263 sivua.


Populääristi dopingista
---------------------------------------------------------

Lahden MM-hiihtojen 2001 dopingskandaali muutti suomalaisten suhtautumista
urheiluun enemmän kuin yksikään voitto tai tappio. Kun kuusi suomalaista
kärähti vilpistä talvisen kansallislajin kotikisoissa, urheilumedian
vuosikymmenien ajan rakentama ”urheilun hyvä kertomus” pirstoutui. Uuden
kertomuksen sisällöt ja diskurssit ovat olleet tyystin toiset. Urheilun
etiikasta ja moraalista käytävän keskustelun tuotteliaimpia osapuolia on
ollut yhteiskuntatieteiden tohtori Erkki Vettenniemi, joka nyt osallistuu siihen
hiihtodopingin, tai kirjoittajan termiä käyttäen ”lääkehuollon”,
historiaa luotaavalla kirjallaan Suomalainen hiihtodoping – Punssia,
pillereitä ja punasoluja.

Erkki Vettenniemi on tunnettu doping-keskustelun toisinajattelijana. Hän
pitää suorituskykyä parantavien menetelmien ja aineiden käyttöä
luontaisena osana kilpaurheilua ja niiden torjuntaan rakennettua
antidoping-koneistoa vääristymänä, jonka kansainvälinen olympialiike
rakensi selätettyään edellisen hirviönsä, ammattilaisuuden. Tutkija vetää
yhtäläisyysmerkit olympia-aatteen ytimessä takavuosina olleen
amatööri-ihanteen ja puhtaan urheilun ihanteen välille. Toisin sanoen,
kilpaurheilu pitäisi Vettenniemen mielestä puhdistaa pikemminkin
doping-säännöistä ja niiden valvonnasta palkkansa saavista
”vampyyreistä” kuin lääkkeistä.

Yhtä tunnettu kuin doping-mielipiteistään Vettenniemi on korkeatasoisista
avauksistaan urheiluhistorian paikoin kovin traditionaaliseen
tutkimuskenttään. Vettenniemen vahvuus on laajan kirjallisen lähdemateriaalin
hallitseminen ja taitava argumentaatio, jossa kielellisissä tehokeinoissa ei
säästellä. Näistä aineksista myös Suomalainen hiihtodopingkoostuu. Teos on
aikalaislähteiden tarjoaman empiirisen perustan varaan rakennettu narratiivi
hiihtourheilun ja lääkinnällisten tukikeinojen kytköksistä 1800-luvun
lopulta vuoteen 2001 – perusteos urheilun medikalisoitumisesta. Tarkoituksena
on osoittaa, että erilaisten aineiden ja menetelmien käyttö suorituskyvyn
parantamiseksi on ollut yleistä hiihtourheilussa, kuten muussakin urheilussa,
niin pitkään kuin on urheiltu.



Kuva: Vuoden 1893 Oulun Hiihdon parhaat Liljeqvistin talon pihalla vasemmalta
oikealle palkintojärjestyksessä: Juho Ritola, Juho Aitamurto, Esko
Käräjäoja, Edvard Kääriä ja Heikki Erkkilä. (Wikimedia Commons)

Punssista pervitiiniin

Vettenniemi starttaa samalta alustalta kuin suomalainen hiihtokin, Perämeren
jäiltä, Oulun hiihdoista 1800-luvun lopusta. Hän kuvaa, kuinka Juho Ritola,
yksi Suomen varhaisista hiihtokuninkaista, haki vauhtia punssista Oulun edustan
jäillä järjestetyssä kilpailussa vuonna 1889. Punssin annostelusta
17-vuotiaalle Ritolalle vastasi isä Matti. Vettenniemi esittää, että Ritolan
kokeilu ei jäänyt yksittäistapaukseksi, vaan siitä kehkeytyi hiihtäjien
keskuudessa yleinen tapa, jolla pyrittiin torjumaan väsymystä pitkien
hiihtokilpailuiden viimeisillä kilometreillä.



Kuva: Studentpunsch, punssietiketti 1800-luvulta.

Ratkaisevaa siihen, oliko lopputulos suotuisa vai haitallinen, oli se, milloin
tujaus punssia, konjakkia tai jopa sahtia otettiin. Väärässä paikassa
väärään aikaan ratkaisu kääntyi itseään vastaan, mistä seurasi sekä
hiihtokunnon äkillisiä romahduksia, kuten Ritolallekin toisinaan kävi, ja
joskus jopa juovuksissa hortoilua kisapaikoilla.

Vettenniemi tulkitsee alkoholia käytetyn siihen saakka, kunnes samaan
tarpeeseen löydettiin tehokkaammat aineet, amfetamiini ja metamfetamiini.
Kirjan hallitsevana logiikkana on se, että kaikki saatavilla olevat, suoritusta
parantavat keinot, joiden käyttöä ei valvota uskottavasti, otetaan urheilussa
käyttöön jo ennen kuin niiden tehokkuudesta on edes tutkimusnäyttöä.
Lääkehuolto kehittyi siis urheilun rinnalle itsestään ja siihen sisältyneet
moraalikysymykset nousivat esiin vasta kun ulkopuoliset, moraalinvartijoiksi
itsensä ylentäneet tahot niitä rupesivat esittämään.



Kuva: Pervitiiniä oli saatavilla tabletteina tai pistoksina.

Suomessa suosituimmaksi metamfetamiinivalmisteeksi nousi 1930-luvun lopulla
kehitetty Pervitin, joka yleistyi urheilussa 1940-luvulla, kun kaukopartiomiehet
olivat osoittaneet sen tehon sotavuosina. Vettenniemi vastustaa kiusausta
ajoittaa ”pervitiinin” käytön alku Lahden MM-hiihtoihin 1938, vaikka
teoriassa näin olisi voinut ollakin. Ammattitutkijana Vettenniemi osaa myös
todeta, kun aineisto ei ole riittävän vahva jonkin väitteen toteamiseksi.
Hän tekee myös tärkeän huomion, jota tosin ei itse aina noudata, että
pelkkien tulosluetteloiden pohjalta aineiden käyttöä ei voi osoittaa todeksi.

Keskeisiä suomalaistoimijoita 1960-luvulle jatkuneessa pervitiinikulttuurissa
olivat hiihtomaajoukkueen pitkäaikainen päävalmentaja Veli Saarinen ja August
”Aku” Kiuru, jonka toimijuus käsitti Pervitin-tablettien ottamisen
hiihtouran aikana, niiden antamisen maajoukkueen huoltajana ja niistä
kertomisen eläkevuosina. Suorapuheisuudellaan mies kuuluu harvalukuiseen
joukkoon, joten ei ole ihme, että Vettenniemi viittaa häneen jatkuvasti.
Kiurun ja muiden aikalais- ja myöhempien lähteiden perusteella ei jää
epäselväksi, että Pervitin kuului suomalaishuippujen arsenaaliin
käytännössä kaikissa 1950- ja 1960-lukujen suurkilpailuissa, mikä oli toki
jo entuudestaan tiedossa. Tässä suhteessa uutta antia kirjassa ovat lähinnä
valokuvat. Vettenniemi on löytänyt useita otoksia hiihtäjistä, jotka
näyttävät ottavan suuhunsa pervitiinitabletteja hiihtokilpailuiden aikana.
Mitään varmuutta siitä, että kyse olisi juuri pervitiinistä, ei tosin ole.



Kuva: Veikko Hakulinen ja valmentaja 50 kilometrin hiihtokisassa vuoden 1958
MM-hiihdoissa. (Kuva Otavamedia)

Pervitin-ajan alun ajankohta jätetään avoimeksi, mutta lopun kohdalla asia on
toisin. Vettenniemen mukaan suomalaiset luopuivat aineesta Grenoblen
olympialaisissa 1968, koska pelkäsivät, että se näkyy dopingtesteissä.
Vielä Sapporossa 1972 tabletteja oli tiettävästi mukana, mutta ne jätettiin
antamatta saman huolen takia. Antidopingin aika oli alkanut. Tämän huomasi
kouriintuntuvasti myös Eero Mäntyranta, josta tuli ensimmäinen suomalainen
dopingista kärähtänyt urheilija vuonna 1972. Mäntyranta selitti Sapporon
katsastuskilpailujen amfetamiinikäryään sabotaasina; Vettenniemen mukaan
tapauksessa on ihmeteltävää vain se, miksi hiihtolegenda käytti ainetta,
vaikka tiesi että sitä testataan sekä toisaalta se, miksi Hiihtoliiton johto
ylipäätään päätyi julkistamaan käryn, vaikka mitään tarvetta siihen ei
ollut. 

Taktikointia antidopingin nimissä

Kun pervitiinistä luovuttiin, siirryttiin hormonikokeiluihin ja
veritankkaukseen – osana 1960- ja 1970-lukujen taitteen ”ohjelmoidun”
valmennuksen ideologiaa, jonka myötä urheilu lääketieteellistyi. Pervitiinin
käyttö oli perustunut kokemusperäiseen tietouteen, mutta verenvaihdoista oli
jo tieteellistäkin näyttöä. Vettenniemi kumoaa kirjassaan melko kestävin
perustein myytin siitä, että Suomi olisi ollut jonkinlainen edelläkävijä
verenvaihdoissa. Tietotaidosta ja lääketieteellisistä valmiuksista huolimatta
Suomi jäi varsinkin Norjan perässähiihtäjäksi. Hän korostaa mielestäni
aiheellisesti myös sitä, että koska veritankkaus kiellettiin vasta
1980-luvulla, sen käytön moralisointi on hataralla pohjalla.

Vettenniemi on vakuuttavimmillaan problematisoidessaan antidopingia.
Ensimmäiset virtsanäytteet kansainvälisessä hiihtourheilussa otettiin jo
1950-luvulla, vaikka niistä ei pystytty havaitsemaan edes pientä osaa
käytössä olleista lääkeaineista. Kansainvälinen olympiakomitea oli
kieltänyt piristeet jo 1938, mutta kielto oli hyvin epämääräinen, eikä
sitä juuri valvottu. Kun testit kehittyivät niin että niiden perusteella
voitiin havaitakin jotain, puhtaan urheilun puolustamisen sijaan niitä alettiin
hyödyntää taktisena apuvälineenä menestyksen tavoittelussa. Tässä
kunnostautui myös Suomi, joka Vettenniemen mukaan hyödynsi dopingtestejä
pelotteena muun muassa Lahden MM-hiihdoissa 1978 ja 1989. Edellisissä kisoissa
testejä mainostettiin urheiluhistorian tarkimpina, ilman että niitä oli
tarkoituskaan analysoida. Jälkimmäisessä taas tehtiin kisoja ennen
”epokepponen”: muille maille annettiin onnistuneesti virheellinen vaikutelma
siitä, että urheiluun tuloaan tehnyttä Erythropoietin-hormonia sisältävät
näytteet näkyvät testeissä, mikä mahdollisti epon pumppaamisen omiin
hiihtäjiin.

Lahden 2001 kohdalla Vettenniemi toistaa jo Lahden ansassa (2012) esittämänsä
väitteen, että Suomen joukkokäry oli median, poliisin ja Harri Syväsalmen
masinoima kosto Hiihtoliitolle, joka oli voittanut STT:n doping-oikeudenkäynnin
1999. Hiihtoliiton kuuluisasta lääkelaukusta hän esittää kiintoisan uuden
teorian: laukun olisi napannut Helsinki-Vantaan lentokentän matkatavarahihnalta
STT:n dopingjupakassa vahingonkorvauksiin tuomitun toimittaja Johanna
Aatsalo-Sallisen poliisi-aviomies, joka olisi sitten jättänyt sen
löydettäväksi Ala-Tikkurilan Shellille. Väitettä hän perustelee
lentokenttätyöntekijältä saamaltaan silminnäkijälausunnolla – yksi
harvoista ei-julkisista lähteistä kirjassa – ja Kari-Pekka Kyrön
epämääräisellä kommentilla vuodelta 2008, jossa hän muisteli laukun
tulleen hihnalle, ”mutta ei hänelle asti”. Laukun nappaajan henkilöllisyys
ei näistä lähteistä ilmene; se on silkkaa spekulaatiota.

Lahti 2001 osaksi lääkehuollon jatkumoa

Vettenniemi luokittelee esipuheessa teoksensa populääriksi tietokirjaksi
erotuksena varsinaisesta tutkimuksesta. Tämä näkyy kirjoittajan mittapuulla
kevyenä lähdeapparaattina ja paikoin varsin poleemisena otteena. Vettenniemi
ei toki kaihda suoraviivaisia tulkintoja akateemisissakaan teoksissaan.
Populääriys jatkaa Vettenniemen edellisen urheilukirjan (Suomalaisen
kestävyysjuoksun historia, 2014) linjaa, joskin tällä kertaa lähdeviitteet
ovat – onneksi – löydettävissä kirjan lopussa.

Kirjan lähteet koostuvat asiakirjoista, lehdistöstä, kirjallisuudesta ja
TV-dokumenteista. Näistä julkisista aineistoista rakentuu tarina, jonka laajat
kaaret olivat ainakin aihepiiriin perehtyneiden tiedossa – kenties alkoholin
piristekäyttöä lukuun ottamatta – mutta jonka yksityiskohdat sisältävät
heillekin yllätyksiä. Yleistajuisena tietokirjana, jollaisena teosta
ensisijaisesti on arvioitava, kirja on laadukas. Vettenniemi tekee pääasiassa
kestäviä tulkintoja, ja vuoropuhelu tutkimuskirjallisuuden kanssa on sujuvaa.
Kirjoitustyyli on kauttaaltaan eloisa, mikä tekee kirjasta helppolukuisen ja
jopa viihdyttävän paketin jokaiselle hiihtoniilolle. He ovat kirjan
pääkohderyhmä – ei akateeminen yleisö. Ansioksi voi lukea myös loppuun
sisällytetyn lääkehakemiston ja aikajanan, jotka auttavat lukijaa
tarkistamaan nopeasti, milloin kutakin ainetta tai menetelmää on suomalaisen
hiihdon historiassa käytetty tuloskunnon takaamiseksi.

Vettenniemi on tohtoritason tutkija, joten tutkimuksellista näkökulmaa ei
mielestäni voi kirjan tyylilajista ja kohderyhmästä huolimatta rajata
kokonaan arviosta pois. Perustavana ongelmana tässä suhteessa on, voidaanko
yksittäisten lähteiden, jotka perustuvat monin paikoin yhden henkilön
muisteluihin sekä kuulopuheisiin, väittää, että jonkin tai useamman
lääkeaineen käyttö olisi ollut keskusjohtoista, organisoitua ja kaikkia
arvokisojen mitaliehdokkaita koskevaa? Vettenniemi väittää näin siinäkin
tapauksessa, että todistusaineisto jäisi viitteelliselle tasolle. Kirja
muuttuu loppua kohden myös melko pamfletinomaiseksi Vettenniemen todistellessa
"pissapoliisien" moraalittomuutta ja vähätellessä pitkäkestoisen dopingin
käytön terveysriskejä, mihin hänellä ei ole pätevyyttä.

Suomalainen hiihtodoping päättyy Lahteen 2001. Tätä myöhemmällä
lääkehuollolla Vettenniemi ei edes spekuloi, mikä ei ole tarpeenkaan. Kuten
jo alussa tulee esiin, tavoitteena oli täyttää dopingtaakan alle
loppuelämäkseen jääneen Mika Myllylän toive Lahden tapahtumien
asettamisesta oikeisiin yhteyksiinsä. Tämän Vettenniemi myös tekee.



Kuva: Lääkärilaukku Suomen urheilumuseon vitriinissä. (Wikipedia)

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/