[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Opportunisti vai vakaumuksellinen lojalisti?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kristiina Kalleinen <kalleinen at outlook.com> Poliittisen historian dosentti,
Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Wolff, Charlotta: Keisarin mies. Constatin Linder ja hänen maailmansa
1836-1908... Siltala, Helsinki, 2016. 192 sivua.


Opportunisti vai vakaumuksellinen lojalisti?
---------------------------------------------------------

Charlotta Wolffin elämäkerta Constantin Linderistä kuvaa kehityskulkua, jonka
kuluessa perustuslaillisesti ajattelevasta ruotsinkielisestä liberaalista
Constantin Linderistä tuli keisarille lojaali virkamies, jonka keisari palkitsi
nimityksellä myöntyväisyyssenaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi ja
sittemmin valtiopäivien maamarsalkaksi. Linder on tästä syystä jäänyt
historiantutkimuksen valtavirran unohtamaksi, mutta nyt nostettu varjoista
valoon. Toteutunutta laajempi alkuperäismateriaalin käyttö olisi tuonut
paremmin Linderin oman äänen kuuluviin ja siten ehkä tehnyt enemmän oikeutta
hänelle itselleen. Wolffin tutkimus on joka tapauksessa tarpeellinen ja nostaa
yhden historiantutkimuksen hyljeksimän, mutta oman aikansa merkkihahmon
tutkimuksen keskipisteeksi.

 

Suomalaisen historiantutkimuksen kiinnostuksen kohteista kertoo kenties jotain
se, että vasta anno Domino 2016 ilmestyi tutkimus – elämäkerta – 
Constantin Linderistä (1836-1908).  Linder on jäänyt historiaan
”myöntyväisyysmiehenä” eli niin sanotun myöntyväisyyssenaatin
talousosaston varapuheenjohtajana vihatun kenraalikuvernööri Nikolai
Bobrikovin (1839-1904) aikana.  Tämä senaatti koostui pääasiassa Yrjö
Sakari Yrjö-Koskisen johtamista vanhasuomalaisista, joten Linderin suostumista
hänelle tarjottuun virkaan pidettiin hämmästyttävänä. Kun Bobrikov
sittemmin sai nimitettyä Linderin myös maamarsalkaksi (aatelissäädyn
puheenjohtajaksi valtiopäivillä), hylkäsivät ruotsinkieliset ja
perustuslailliset piirit hänet kokonaan. Miten ruotsinkielisestä liberaalista
ja perustuslaillisesti ajattelevasta nuoresta LInderistä oli tullut
venäläisiä ymmärtävä myöntyväisyyspoliitikko, on Charlotta Wolffin
tutkimuksen keskeinen teema.

Ruukkeja ja kartanoita

Linderien suku edusti uutta, virkojen ja teollisuuden avulla 1600-luvulta alkaen
sosiaalisia portaita pitkin noussutta eliittiä. Magnus Linder (1709-1799), 
josta sittemmin tuli suvun suomalaisen haaran kantaisä, kiinnostui aikakautensa
muoti-ilmiöstä eli vuorityöstä ja 1744 asetuttuaan Suomeen sai
tehtäväkseen hoitaa Suomen vuorimestarin virkaa.  Uusmaalaisiin
ruukinpatruunoihin tutustuminen kävi nopeasti ja pian hän sijoitti omia
varojaan uusiin malmilöytöihin.  Kun puolisoksi löytyi Anna Christina Kreij,
siirtyi tämän myötäjäisinä osa Mustion ruukista Linderin haltuun. 
Pariskunnalle syntyneistä neljästä pojasta Magnus nuorempi otti vähitellen
johdettavakseen koko Mustion ruukin ja lopulta osti ulos puolet siitä
omistaneen isänsä langon. Tästä eteenpäin (1786) Mustio kuului yksinomaan
Lindereille. Magnus Linder nuoremmasta tuli aikanaan Constantin Linderin
isoisä.



Kuva: Tuntemattoman tekijän akvarelli Kytäjän kartanosta 1792. Museovirasto,
Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0.

Kuten Wolff sujuvasti tutkimuksessaan kertoo, Constantinin isä, Carl Anton
aloitti kiinnittäytymisen Pietarin hovin ympärille ja kohoamisen
”tavallisten” aatelisen joukosta aristokratiaan hovipiireihin solmimiensa
yhteyksien avulla. Kun varallisuus vielä kasvoi Carl Antonin Hisingereiltä
ostaman Åminnen kartanon avulla, voitiin perheen jälkeläiset kouluttaa
säädynmukaisella tavalla. Hisingerien kautta säilyivät tietyt yhteydet myös
ruotsalaiseen ja ranskalaiseen aristokratiaan. Kenties  Constantin Linderin
lapsuus- ja nuoruusvuosien aikana tapahtuneella perheen kiinnittäytymisellä
lähelle venäläisaristokratiaa oli merkitystä Constantinin oman
 ajattelutavan kehittymiseen huolimatta siitä, että 1860-luvun alun
liberaalissa ilmapiirissä myös Constantin kuului siihen piiriin, jonka
aatemaailma oli liberaalia, kansallismielistä ja pian jopa perustuslaillista.



Kuva: Constantin Linder ja Marie Linder. Kalle Saukkonen 1900-1904 Museovirasto
CC BY 4.0, sekä Wikipedia.


Constantin Linderin kiinnittäytyminen aristokratiaan jatkui hänen ensimmäisen
avioliittonsa myötä: heinäkuussa 1860 hänet vihittiin avioliittoon Marie
Mushin-Pushkinin kanssa, jonka täti oli kuuluisa (ja varsin rikas) Aurora
Demidov-Karamzin. Aurora oli käytännössä myös kasvattanut Marien sen
jälkeen, kun tämä vain kuusivuotiaana oli menettänyt äitinsä ja
neljätoistavuotiaana myös isänsä.  Avioliitto Marien kanssa sitoi
Constantinin yhä vahvemmin Demidovien piirissä Pietarissa ja Aurora
Karamzinin  luona Järvenperän Träskändassa liikkuneeseen venäläiseen ja
kansainväliseen aristokratiaan.

Wolff kirjoittaa olleen paljastavaa, että Constantinin kirjeenvaihto Marien ja
Auroran kanssa käytiin yksinomaan ranskaksi katsoen juuri sen heijastavan
kytköksiä kosmopoliittiseen ja hienostuneeseen Pietariin.  Ehkä niin, mutta
ranskan kielen ylivalta suomalaisen aatelin kirjeenvaihtokielenä oli alkanut jo
vuosisadan alkupuolella. Ranska oli sivistyneistön kieli ja sen koukeroiden ja
hienouksien hallitsemista pidettiin sivistyksen osoituksena. Täysin tavallista
oli, että äidinkieleltään ruotsinkieliset käyttivät kirjeenvaihdossaan
melkein yksinomaan ranskaa. Ranska oli tietysti myös se ainoa kieli, jolla
suomalaiset ja venäläiset pystyivät kommunikoimaan keskenään.

Constantinin ja Marien avioliitto oli myrskyisä: Pietarin ja Euroopan
hovipiireihin tottunut Marie ei viihtynyt Constantinin hankkimassa Kytäjän
kartanossa, jonne pariskunta 1861 muutti ensimmäisen lapsen Emilien syntymän
jälkeen.  Kuvaavaa heidän suhteensa kehitykselle on se, että samaan aikaan,
kun Marie alkoi kiinnostua kirjallisista piireistä, harrastaa sosiaalista
hyväntekeväisyyttä ja suhtautua kriittisemmin hienostuneeseen elämäntyyliin
sekä korostaa vapauden merkitystä, alkoi taloushuolien painama Constantin
puolestaan etääntyä liberaalista ja perustuslaillisesta ajattelusta ja
tähyillä kohti keisarikunnan pääkaupunkia. Hyvällä menestyksellä, sillä
1864 hän onnistui pääsemään hovin kamarijunkkeriksi.



Kuva: Mustion kartanon omistaja Constantin Linder kartanon alustalaisten
parissa, kuvan keskellä kartanonomistaja Constantin Linder.  Museovirasto 
Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Samaan aikaan avioliitto alkoi rakoilla yhä enemmän ja lopulta Marie muutti
tätinsä Hakasalmen huvilan yläkertaan. Marie alkoi lisäksi sairastella ja
juuri Pietariin muuton aattona maaliskuussa 1870 kuoli. Kolmen vuoden kuluttua
Constantin avioitui kenraalikuvernööri Adlerbergin puolison sukupiiriin
kuuluneen Helene de Fontenilliatin kanssa – suhteet venäläispiireihin
laajenivat siis edelleen. Uuden avioliiton myötä Kytäjälle nousi uusi ja
komea päärakennus vuosikymmenen lopussa.

Pragmaatikko kun oli, piti Constantin Linder edelleen yllä suhteitaan Aurora
Karamziniin ja tämän suosiollisella avustuksella pääsi Demidovien
teollisuusimperiumin piiriin taloudelliseksi neuvonantajaksi ja oli
käytännössä myös konserninjohtaja. Demidov-suvun historiaa Wolff
selvittää ehkä hieman liiankin seikkaperäisesti varsinaisen tutkimusaiheen
kannalta. Vahva kytkös Demidoveihin toi Linderin perheelle mukanaan myös
muuton Pietariin 1880.

Viimeistään 1880-luvulla oli jo ilmiselvää, että Constantin Linderin tie
vei eri suuntaan kuin Suomessa, jossa liberaalit äänenpainot tulivat yhä
selvemmin esiin; tuolloinhan tehtiin myös ensimmäinen yritys liberaalisen
puolueen perustamiseksi Leo Mechelinin johdolla. Tultaessa 1890-luvun alkuun
toteaa Wolff Linderistä tulleen ”opportunistinen kapitalisti ja kylmä
reaalipoliitikko” ja vielä leimallisesti konservatiivinen: henkinen etäisyys
Suomeen ja sen älymystöpiireihin kasvoi kasvamistaan. Niinpä ei liene ihme,
että vuosisadan lopussa niin sanottujen sortovuosien alkaessa Linder seurasi
kehitystä yhä huolestuneempana.

Aristokraattisena hovimiehenä hän ei toki kuulunut Bobrikovin ystäviin, mutta
hänen uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa  keisarille oli lähes vaistomaisen
vahvaa. Siten tuntuu lähes luonnolliselta, että keisarin katse osui Linderiin
1900, kun kielimanifestin julkaisemisen jälkeen senaatin talousosaston
varapuheenjohtaja erosi ja senaatille tarvittiin uusi johtaja. Nimityksen
esitellyt Bobrikov oli erityisen tyytyväinen, koska hän piti  nimitystä koko
imperiumin etujen mukaisena: Linder oli tunnettu ”kunniallisesta
vakaumuksestaan”.

Wolffin käsityksen mukaan Linderin tulkinta tuolloisesta tilanteesta oli hyvin
lähellä vanhasuomalaisten ja  Yrjö-Koskisen käsitystä
myöntyväisyyslinjan paremmuudesta. Perustuslailliset sen sijaan katsoivat,
että  kaikki myönnytykset olivat aluemenetyksiä, jotka murensivat
kansakunnan olemassaolon periaatteellista  perustaa.

Epäilemättä omasta Pietarin-horisontistaan Linder näki hyvinkin selvästi,
miten uutiset Suomesta vaikuttivat keisariin ja näki vaaran siinä, miten
suhteiden kärjistyminen vaikuttaisi keisarin ja  suomalaisten
luottamuksellisiin suhteisiin. Samaan aikaan hän ei kuitenkaan nähnyt tai ei
välittänyt nähdä, miltä asiat näyttivät suomalaisesta horisontista.
 Linderin ylimielinen käsitys siitä, että suomalaiset saivat  syyttää
itseään venäjänsuhteidensa kehityksestä, ei ollut hyvä lähtökohta Suomen
senaatin johtajalle.

Wolffin suorasukaiset tulkinnat Linderistä eivät ole aivan tavallisia
tieteellisissä tutkimuksissa: kun hän  kirjoittaa mm. että Linderin liitto
vanhasuomalaisten kanssa oli ollut järkiliitto, jossa fennomaanit olivat olleet
hyödyllisiä idiootteja, ei siihen olisi vastaansanomista, jos olisi ollut
viite johonkin lähteeseen, vaikkapa kirjeeseen, jossa näin todetaan. Mutta
mitään viitettä ei tässä eikä muissakaan vastaavissa kohdissa ole, joten
tulkinta on siten yksin Wolffin.



Kuva: Viimeiset säätyvaltiopäivät vuonna 1906. Ritaristo ja aatelisto
puheenjohtajanaan vapaaherra Viktor Magnus von Born koolla Ritarihuoneella. Yle,
Museovirasto.

Linderin ajautuminen Suomessa täydelliseen paitsioon kuvastuu selvästi hänen
1904 aatelissäädyn maamarsalkaksi nimittämisensä myötä. 87 aatelissäädyn
jäsentä protestoi asiaa kirjallisesti kenraalikuvernööri Ivan Mihailovitš
Obolenskille, mutta tuloksetta. Valtiopäivien avajaisseremonioiden yhteydessä
aateli ja ritaristo jäi mielenosoituksellisesti istumaan Linderin tultua
ritarisaliin esittelemään puheensa, jonka pitäisi valtaistuinsalissa.

Vastalauseista ja suorista henkilökohtaisista uhkauksistakin huolimatta Linder
pysyi virassaan marraskuuhun 1905 saakka, jolloin keisari myönsi hänelle eron
ja nimitti hänet samalla Venäjän valtakunnanneuvoston jäseneksi.  Hän
kuoli kolmen vuoden kuluttua syyskuussa 1908 Kytäjällä.



Kuva: Kenraalikuvernööri Ivan Obolenski puolisoineen vierailulla
hovijahtimestari Constantin Linderin luona Kytäjän kartanossa1904. Istumassa
vasemmalta: Obolenski, hänen puolisonsa Alexandra (o.s. Topornin ), Constantin
Linder. Museovirasto  Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Edellä mainitussa kohdassa  ”rikskonselj” on käännetty
valtakunnankonseljiksi,  mutta oikea muoto on valtakunnaneuvosto
(gosudarstvennyi sovjet). Toinen virhe on kohdassa, jossa Wolff  kirjoittaa
vuoden 1908 asetuksesta Suomen asioiden esittelyjärjestyksestä:

”Uuden asetuksen mukaan Suomen asioiden komitea ratkaisisi, mitkä asiat
voitaisiin esitellä keisarille ja mitkä olisivat valtakunnallisia ja
käsiteltäisiin Venäjän valtakunnankonseljissa”.

Suomen asiain komitea oli lakkautettu jo 1891 ja nyt kyse oli Venäjän
ministerineuvoston yhteyteen perustetusta Suomen asiain neuvottelukunnasta,
jossa pääsääntöisesti käsiteltiin lähes kaikki Suomea koskevat asiat.

Constantin Linderin maailma

Charlotta Wolffin Keisarin mies -tutkimuksen alaotsikko ”Constantin Linder ja
hänen maailmansa” on osuva – kirja kertoo todellakin enemmän Linderin
maailmasta kuin Linderistä itsestään. Wolff kirjoittaa tarinaa, jossa
Linderin oma ääni kuuluu varsin vähän eikä oikeustieteen periaate
”audiatur et altera pars” (kuulkaamme toistakin osapuolta) toteudu. On
mahdotonta sanoa, onko kyseessä ollut aikapula vai miksi alkuperäistä
kirjemateriaalia ei ole käytetty kovinkaan paljoa. Alkuluvussa todetaan
kuitenkin, että Mustion ja Kytäjän kartanon arkistoissa on suuret määrät
kirjeenvaihtoa, joten eikö tätä aineistoa käyttämällä olisi saatu
Linderin omakin ääni kuuluviin? 

Mutta kaiken kaikkiaan, ”Keisarin mies” on sujuvasti kirjoitettu ja
mielenkiintoinen tarina eräästä Suomen historiaan kuuluneesta keisarillisesta
virkamiehestä, jonka kohtalona oli kuulua häviäjien joukkoon ja siksi
pitkäksi aikaa historiantutkijoidenkin hyljeksimäksi. Charlotta Wolffin
ansiosta tämä puute on nyt korjattu.

Arvio on ilmestynyt myös Bibliofiili-lehden numerossa 1-2/2017.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/