[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: \"Kuvitellut yhteisöt\" on pelottavan ajankohtainen klassikko

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Saila Heinikoski <saila.heinikoski at utu.fi> Tutkija, Åland Islands Peace
Institute
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Anderson, Benedict: Kuvitellut yhteisöt - Nationalismin alkuperän ja
leviämisen tarkastelua (Imagined Communities. Reflections on the Origin and
Spread of Nationalism). Kääntänyt Kuortti, Joel. Vastapaino, 2017. 345 sivua.


"Kuvitellut yhteisöt" on pelottavan ajankohtainen klassikko
---------------------------------------------------------

Kaksi vuotta sitten edesmenneen Benedict Andersonin Kuvitellut yhteisöt on
nationalismitutkimuksen klassikko, josta ilmestyi nyt keväällä 2017
suomenkielinen pokkariversio.

 

Benedict Andersonin (1936-2015) teoksen uusin englanninkielinen laitos on
vuodelta 2006, mutta pääasialliset ajatukset esitettiin jo sen ensimmäisessä
painoksessa vuonna 1983. Uutena vuoden 2006 versiossa on se, että Anderson käy
läpi vuoteen 2006 mennessä käännetyt versiot kirjasta, jolloin suomi ei
vielä ollut kyseisten käännösten joukossa, toisin kuin esimerkiksi ruotsi,
norja ja tanska. Nykyään kirjaa voi lukea yli 40 kielellä, eikä Joel Kurtin
kääntämä suomenkielinen versio varmasti kalpene vertailussa. Kirjassa on
myös tutkija Jouko Nurmiaisen johdanto, jossa Nurmiainen esittelee muun muassa
sitä, millä tavalla Andersonin kirja on otettu vastaan eri puolilla maailmaa.

Kuvitellut yhteisöt perustuu Benedict Andersonin pääajatuksen puolustamiseen
ja erittelyyn. Hänen mukaansa valtiot ovat kuviteltuja yhteisöjä, joissa
ihmisillä on yhteisöllisyyden tunne, vaikka he eivät tunne kaikkia yhteisön
jäseniä. Yhteisöt eivät ole kuvitteellisia eikä ole olemassa mitään
”todellisia” yhteisöjä vastapainoina kuvitelluille, vaan yhteisöjen
kuviteltu luonne perustuu niiden anonymiteettiin. Tätä ajatusta Anderson
erittelee kirjassaan ja esittelee esimerkkejä historiasta ympäri maailmaa,
painottuen kuitenkin omien tutkimusintressiensä vuoksi Aasiaan.



Kuva: Yksi irlantilainen voittaa 10 saksalaista. Ensimmäisen maailmansodan
aikainen propagandajuliste. LOC Notes: H.M.S.O. W.P. 661 L.B no.

Kirjan perusteesit esitellään oikeastaan jo kirjan alussa, ja loppuosa onkin
empiirisiä esimerkkejä siitä, millä tavalla kansallistunnetta on milloinkin
rakennettu. Lukijan ei siis tule odottaa filosofista tai käsitteellistä
pohdiskelua, vaan kirja on varsin empiriapohjainen. Toisaalta esimerkkien kautta
argumentit ehkä avautuvatkin helpommin, varsinkin kun ne ovat todellisesta
historiasta.

Anderson erittelee, millä tavoin nationalismia on historian saatossa
rakennettu. Merkittäviä tekijöitä ovat olleet kulttuurit, kolonialismi,
kieli, historia, kartat ja jopa tilastot. Anderson toteaa, että kirjaa ei ole
tarkoitettu nationalismin kritiikiksi, vaikka hän itsekin toteaa, että
varsinkin käännetyt versiot ovat olleet usein tiettyä agendaa ajavien
kustantamojen kustantamia, ja niistä on ammennettu myös osviittaa etnisissä
konflikteissa. Kirja saakin varmasti pohtimaan oman maan
”kansakunnallisuutta”, kuten kääntäjä osuvasti Andersonin nation-ness
termin on suomentanut.

Hyvä käännös helpottaa ymmärtämistä

Suomenkielistä versiota lukiessa tulee mieleen, että suomentaja on todella
panostanut sekä kieleen että sisältöön. Sen lisäksi että teksti on
helppolukuista ja sujuvaa, kirja sisältää runsaasti suomentajan huomautuksia,
joissa paitsi avataan henkilöiden ja tapahtumien taustaa lukijalle myös
korjataan Andersonin tekstin asiavirheitä. Alkuperäiskirjassa väitetään
muun muassa, että Suomen joutuminen Venäjän vallan alle 1800-luvulla olisi
korvannut ruotsin kielen aseman venäjän kielellä. Suomentaja korjaa väitteen
sekä kertoo muissa kohdin lisätietoa muun muassa Andersonin viittaamien
kirjojen suomennoksista ja julkaisuvuosista.

Kirjassa mennään kauas historiaan ja lainataan tekstejä eri kielillä, mikä
saa pohtimaan, kuinka paljon muita virheitä Andersonin tekstissä mahtaa olla,
sillä suomentajakaan on tuskin voinut kaikkea tarkistaa. Anderson toteaa itse
laitoksen esipuheessa, että on korjannut uudistetusta painoksesta esimerkiksi
käännösvirheitä, koska ei alkuperäisversiota kirjoittaessaan osannut vielä
espanjaa.

Hän kertoo myös kirjan käännösversioita esitellessään, että englannin
lisäksi ainoastaan indonesia on kieli, jota hän todella osaa.
Alkuperäisteoksessa on siteerattu paljon tekstejä alkuperäiskielellään, ja
kyseiset kieliversiot on usein suomennoksessakin esitelty suomennoksen rinnalla,
mitä voidaan pitää ansiona. Kuten Anderson itsekin toteaa, varsinkaan
kansallistunnetta kuvailevia tekstejä ei voi koskaan täysin kääntää
toiselle kielelle.

Anderson päivitti kirjansa sisältöä viimeisen kerran vuonna 1991, joten
Neuvostoliiton romahdusta ja sen jälkeen tapahtuneita muutoksia ei ole voitu
ottaa huomioon. Kirja antaakin paljon ajattelemisen aihetta sille, miten
1990-luvun rajojen avautumisesta päädyttiinkin nykyisin lisääntyneeseen
kansallistunteen korostamiseen ja avoimeen rasismiin jopa poliittisissa
keskusteluissa. 



Anderson toteaa kirjassaan, että kansallistunne ei voi koskaan laajeta
kattamaan koko maapalloa, vaan se on väistämättä aina rajallinen. Olisiko
Euroopan unionin esimerkiksi kannattanut pyrkiä painottamaan yhteisöä vain
valtioiden yhteistyöfoorumina eikä edes pyrkiä herättämään
Euroopan-laajuista kansallistunnetta? Vai onko unioni vain laajentunut liian
nopeasti ja eurooppalainen kansallistunne ei ole ehtinyt matkaan mukaan?

Kirjassa ei kuitenkaan käsitellä lainkaan Euroopan integraatiota tai
kansallisvaltioiden heikkenemistä vaan Anderson keskittyy pohtimaan
1700-luvulla alkanutta kansallisvaltiollista kehitystä ja nationalismia osana
nykymaailmaa. Tällä painotuksella hän tekee kirjasta tosin helpommin
lähestyttävän kaikilla tavoin ajatteleville. Anderson ei esitetä
ratkaisuehdotuksia tai arvota eri valintoja, vaan pyrkii tuomaan esille
erilaisia esimerkkejä. On helppo sanoa, että Anderson herättää enemmän
kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

 

Kuva: The Economist-lehden kansi marraskuu 2016.

Andersonin teos on tullut jälleen erittäin ajankohtaiseksi pohdittaessa
tapahtumia esimerkiksi Suomessa, Euroopassa tai Yhdysvalloissa.  Teos saa
kyseenalaistamaan vaikkapa urheilukisojen kansallislaulut ja lippujen nostot
sekä miettimään, miksi poliitikot ympäri maailmaa vaikuttavat pelkäävän
kansallisen identiteetin häviämistä. Yhtenäistä kansaa kun ei ole missään
ikinä ollut.

Kieli ja kansakunta

Aika usein keskustelu näyttää jumittuvan kieleen, jota myös Anderson pitää
keskeisenä kansakunnan rakentumisessa. On helppoa rakentaa toiseutta ihmisten
välille, jotka eivät ymmärrä toisiaan kielellisesti. Mielenkiintoisena
poikkeuksena Anderson käsittelee Sveitsiä, jossa erottelevana tekijänä ei
alun perin ollut kieli vaan uskonto. Kielen sen sijaan katsottiin olevan ihmisen
yksityinen asia. Tämä kääntyi myöhemmin päälaelleen, mutta edelleen
Sveitsissä eri kieliyhteisöt muodostavat yhdessä kansan. Kansallinen
identiteetti onkin siitä mielenkiintoinen, että sitä ei oikeastaan voi
valita. Ihminen voi toki muuttaa maasta toiseen, mutta muut yhteisön jäsenet
eivät välttämättä laske muualla kasvanutta helposti oman kansallistunteensa
täysimääräiseksi edustajaksi. Eikö kansallistunne voisi olla yhtä lailla
liikkuva identiteetti kuin esimerkiksi yhteiskuntaluokka?

Kirjaa voi lämpimästi suositella kaikille, jotka haluavat pohtia omaa
identiteettiään ja kansallistunnettaan. Alan tutkijoille sen voi sanoa olevan
pakollista luettavaa, ja suomenkielisenä ehkä helpommin lähestyttävä myös
opiskelijoille ja muille aiheesta kiinnostuneille.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/