[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomalaista kulttuurihistoriaa laajalla skaalalla

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kaartinen, Marjo; Salmi, Hannu; Tuominen, Marja (toim.): Maamme - itsenäisen
Suomen kulttuurihistoria. SKS, 2016. 494 sivua.


Suomalaista kulttuurihistoriaa laajalla skaalalla
---------------------------------------------------------

Tieto-Finlandia-ehdokkaana ollut, kolmen professorin toimittama ja parinkymmenen
tutkijan voimin kirjoitettu Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria
luotaa kansakunnan muistoja, tunteita ja kokemuksia. Virkeästi kirjoitettu ja
hauskasti taitettu kirja käsittää kulttuuriksi katsottavia elämänalueita
viinanpoltosta viihdemusiikkiin, kodinsisustuksesta ympäristönsuojeluun.
Aikajänne yltää sisällissodan jälkimainingeista 1990-luvun suureen lamaan,
joka sekin jakoi kansakuntaa kahtia.

 

Suomen satavuotisjuhlien ympärillä on tänä vuonna monenlaista pöhinää, ja
nopeimmat juhlijat lähtivät liikkeelle jo vuoden 2016 puolella. Juhlakirjaksi
tätä viime syksynä ilmestynyttä, Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi yltänyttä
artikkelikokoelmaa ei voi sanoa; kilpailuraatikin korosti perusteluissaan että
teoksesta puuttuu pönötys ihan kokonaan.

Teoksen nimi Maamme on kiva silmänisku: mitäpä olisi suomalainen kulttuuri
ilman Sakari Topeliusta ja hänen aikalaisiaan. Ihan heidän aikaansa asti kirja
ei kurkota: liikkeelle lähdetään Suomen itsenäistymistä seuranneista
tapahtumista.

Kulttuurihistorialla on oma erityinen näkökulmansa historiaan: se tarkastelee
tapahtumien ohella (ja joskus niiden asemestakin) ihmisten ajattelua, heidän
arkeaan ja vuorovaikutussuhteitaan, tapojaan ja toimiaan. Kulttuuri on kirjassa
käsitetty sangen laajasti; jopa niin että ns. korkeakulttuuri saa antaa tietä
kansan syvien rivien harrastuksille ja mieltymyksille.



Kuva: Lähdössä matkalle Porvoosta 1958

Kirja on syntynyt parinkymmenen kirjoittajan yhteistyönä; useimmilla heistä
on jonkinlainen kytkentä Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineeseen.
Mukana on myös pohjoinen ulottuvuus eli Oulun ja Lapin yliopistot.

Oulun Veli-Pekka Lehtola ei kirjoita tässä kirjasta omimmasta aiheestaan eli
saamelaiskulttuurista, vaan sota-ajan kirjallisuudesta, elokuvasta ja musiikista
sekä tunteista, joiden tulkkina sanat, sävelet ja kuvat olivat. (Saamelaisia
Lehtola kuvaa kahteen artikkeliin upotetuissa tietoiskuissa. Toinen niistä
kertoo Petsamosta, toinen saamelaisten sotakokemuksista.)

Lapin yliopiston Marja Tuominen kirjoittaa sodasta, joka ei koskaan päättynyt
eli siitä, miten toinen maailmansota ja sitä seurannut jälleenrakennuksen
aika loivat varjonsa suomalaisten elämään vuosikymmeniksi. Nämä teemathan
ovat olleet Tuomisen keskeistä tutkimuskenttää aina uraauurtavasta
väitöskirjasta Me ollaan kaikki sotilaitten lapsia asti.

Yhteisöllisyys syntyi haavoista huolimatta

Kirja jakaa käsittelemänsä sadan vuoden ajan kolmeen jaksoon. Niistä
ensimmäinen, Tunteva yhteisö, kuvaa tasavallan kahtakymmentä ensimmäistä
vuotta: sisällissodan vaikutuksia ja muistoja, kaupunkikulttuurin ja
urheilukansan syntyä, tiedonvälityksen ja ajanvietteen (jota myöhemmin
alettiin kutsua viihteeksi) muuttumista radion, gramofonin ja elokuvan tulon
myötä sekä sitä yhteisöllisyyttä, joka 1920-1930-luvuilla kehittyi
kipeästä kansan kahtiajakautumisesta huolimatta.



Kuva: Aitta-lehden kansi 1930. Kirjan kuvitusta.

Ajankuva välittyy hienosti etenkin Hanne Koiviston artikkelista Elämää
maalla ja kaupungissa sekä Maarit Leskelä-Kärjen ja Anu Salmelan yhdessä
kirjoittamasta Moderni rakkaus ja kuolema. Aikalaispuhetta – siis kirjeitä,
lehtikirjoituksia, runoja ja romaanitekstiä – on käytetty monissa muissakin
artikkeleissa.

Kulttuurihistorian laaja-alainen lähestymistapa näkyy oivallisesti Hannu
Salmen artikkelissa Korpikuusen kyyneleet ja itsenäisyyden alkutaival, jossa
seurataan samalla kertaa sekä kieltolakia – ja suomalaisten
alkoholinkäyttöä yleensäkin – että puunjalostusteollisuuden nousua
viennin veturiksi. Salmi kytkee aiheeseensa myös kotimaista elokuvaa.
Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuvahan oli nimeltään
Salaviinanpolttajat, ja reippaat tukkipojat puolestaan ovat kuuluneet kotimaisen
filmin vakiokalustoon 1920-luvusta aina 1950-luvulle saakka.

 



Kuva: Viinan iloja ja elokuvamainos 31.5.1907 Helsingin Sanomissa. Kirjan
kuvitusta.


Osa kirjan artikkeliaiheista on hyvinkin vakavia. Hanne Koivisto, joka on
kirjoittanut peräti neljä artikkelia, kirjoittaa ajasta, aatteista ja
asenteista heti kansan kahtia jakaneen sisällissodan jälkeen ja jatkaa
samoista teemoista 1930-luvun poliittista kuohuntaa ja kulttuurielämää
tarkastellessaan. Myöhempinä vuosikymmeninä hänen aiheenaan ovat
ystävyysseurat; tällöin palataan myös 1920–1930-lukuihin ja Saksan kanssa
solmittuihin kulttuurisuhteisiin.

Jakson päättää Silja Laineen artikkeli Kotiseudusta isänmaahan. Se
käsittelee erilaisia kotiseutuaatteen ilmentymiä. Tähän sisältyvässä
tietoiskussa Otto Latva kertoo ilmiöstä, jota moni ei tule ajatelleeksi eli
työväenliikkeen toiminnasta ja vaalimenestyksestä Etelä-Pohjanmaalla.
Maakuntaahan pidetään helposti varsin oikeistolaisena, jopa
äärioikeistolaisena – sieltä se Lapuanliikekin aikanaan nousi.



Kuva: Vappukulkue Teuvan Perälän kylässä. Kirjan kuvitusta.

Sodan pitkä varjo

Sodan ja jälleenrakennuksen kaudesta kertova jakso on saanut nimekseen
Menetetty maa, uusi elämä ja se ulottuu 1960-luvulle.

Neli-, viisi- ja kuusikymmenluvuilla kansalaiset kokivat maan menettämisen
monessakin mielessä: karjalaiset joutuivat lähtemään evakkoon, osa kansasta
etsi leveämpää leipää ulkomailta, lähinnä Ruotsista. Mutta aikajaksot
eivät kahlehdi kirjoittajia; niinpä esimerkiksi Keijo Virtasen artikkeli
suomalaissiirtolaisista kertoo sekä USA:n ja Kanadan kaivos- ja
metsätyöläisistä 1900-luvun alussa että Manner-Eurooppaan piikomaan
lähteneistä 1960-luvun neitosista. Unohtamatta Norjaan ja etenkin Ruotsiin
tehtyjä massamuuttoja, tai uusinta trendiä Floridan eläkeläiskeskittymää.

Pitkiä linjoja vetää myös Maija Mäkikalli, joka keskittyy mikrotasolle,
suomalaiseen kotiin, ja sodanjälkeiseen arjen murrokseen. Suuret ikäluokat
syntyvät, muutetaan maalta kaupunkiin, heteka vaihtuu vuodesohvaan, suomalaisen
muotoilun klassikot Arabia, Iittala, Nuutajärvi, Tampella, Marimekko ja
Finlayson tarjoilevat kattaus- ja kodinsisustustuotteita. Tässäkin
artikkelissa on kiinnostavasti käytetty elokuvien ja romaanien välittämää
ajankuvaa osoittamaan, miten ihmisten tavat ja arkielämä ovat muuttuneet ja
muuttuvat.

Ehdottomasti eniten filmejä, kirjoja ja laulujen sanoituksia on mainittu Paavo
Oinosen artikkelissa Satumaa ja ryysyranta. Se sijoittuu kirjan kolmanteen
osaan, joka ulottuu 1960-luvulta 2010-luvulle. Osan nimi on Vallaton kansa, ja
meno onkin hetkittäin suorastaan riehakasta. Oinonen luotaa viihteen syviä
vesiä, sitä miten tangoista ja protestilauluista aukeaa kansakunnan
sielunmaisema. Tässä tekstissä henkäilevät tangolaulajat ja Irwin, Katri
Helena, Paleface ja Ultra Bra. Myös elokuvaohjaaja Markku Pölösen ja
kirjailija Heikki Turusen teokset ovat Oinosen katsannossa keskeinen osa
moniulotteista suomalaisuutta.



Kuva: Irwinin Goodmanin elämäkerta julkaistiin 1967. Nuori parikunta muuttaa
Espoon Karakallioon 1965. Kirjan kuvitusta.

Ehkä vielä hilpeämpi on kolmen populaarikulttuurin tutkijan (Kimi Kärki,
Kari Kallioniemi ja Rami Mähkä) yhteisartikkeli Kekkonen ja rock’n’roll.
Viimeistään sen ääressä lukija taipuu tunnustamaan että pönötystä
teoksesta on tosiaan turha hakea.

Kamppailu mediakulttuurista (Petri Laukka & Maiju Kannisto) puolestaan
paljastaa, miten paikallisradiot, podcastit ja osaltaan myös some on muuttanut
tiedonvälityksen kenttää. Silti perhe on edelleen suomalaisen tv-viihteen
perusta. Perhesarjalla Heikki ja Kaija, joka pyöri vuosina 1961–1971, on
ollut monta pitkä- ja lyhytikäisempää seuraajaa. Sitkeähenkisin näyttää
olevan Salatut elämät; vuonna 1999 aloittaneesta sarjasta on tähän mennessä
nähty jo yli 3100 jaksoa. Eikä presidentinlinnan itsenäisyyspäivän
vastaanottoa hakkaa katselijaluvuissa yhtenäkään vuonna juuri mikään.

Eräänlainen ympyrä sulkeutuu, kun 1990-luvun lama tuo leipäjonot ja
maahanmuuton myötä Helsinki alkaa (ainakin joidenkin lähiöiden osalta)
muuttua monikulttuuriseksi – sellainen se oli jo 1900-luvun alussa – ja
kirjan päätteeksi Hannu Salmi kirjoittaa tulevaisuuden Suomesta – myös
siitä, miten se on nähty lähimenneisyydessä eli viime vuosituhannen lopulla.



Kuva: Leipäjonossa. Kirjan kuvitusta.

Oiva johdatus satavuotiaaseen Suomeen

Kaikkia 21 artikkelia en edes yritä referoida, totean vain että kirja on oiva
johdatus itsenäisyyden ajan ilmiöihin, eri vuosikymmenten
sukupolvikokemuksiin, muistoihin ja maassa tapahtuneisiin muutoksiin. Toki
artikkeliaiheita olisi ollut tarjolla enemmän, jos maan kulttuurihistoria olisi
haluttu kartoittaa ihan kokonaisuudessaan. Esimerkiksi kuvataiteita ei kirjassa
käsitellä juuri lainkaan, ja populaarimusiikki näyttää voittaneen
vakavamman. Mutta hyvä näin – osittainhan nuo ”ruohonjuuritason”
painotukset tekevät kirjasta kenen tahansa käteen käyvän. Se lienee ollut
tekijöiden johtoajatuskin.

Artikkeleiden sisään sijoitetut tietolaatikot (toimittajana mieleni tekisi
nimittää niitä ”kainalojutuiksi”) antavat oman virkeän lisänsä sekä
teksteihin että kirjan taittoon; taitossa ne on ikään kuin sujautettu
sivuille ja aukeamille. Ulkoasun suunnittelija on Maria Mitrunen.
Kuvatoimittajaa voisi kehaista hyvistä löydöistä, jos hänen nimensä
jostakin löytäisi. Teksteissä ei ole nootitusta, mutta lähdekirjallisuuden
ja alkuperäisaineiston listaus löytyy teoksen lopusta, samoin
henkilöhakemisto.

Tieto-Finlandia-raadin mukaan kirjaa teki mieli alkaa lukea heti kun sen avasi,
ja minun mieleni tekee sanoa samaa. Tätä kirjaa nimittäin ei välttämättä
tarvitse lukea kannesta kanteen, vaan noukkia sieltä kiinnostavimmat aiheet.
Tai vain katsella kuvia, joita on varsin runsaasti.

Topeliuksen Maamme-kirja, joka ilmestyi 1870-luvulla, oli tarkoitettu
”alimmaisille oppilaitoksille Suomessa” ja sitä käytettiin kansakouluissa
aina 1940-luvulle saakka. Tämä käy kaikelle kansalle, myös niille jotka
kokevat kulttuurihistorian itselleen vieraaksi tai hieman yläluokkaiseksi.
Voisi soveltua vaikkapa lakkiaislahjaksi?

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/